...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Liikkuva linna

Liikkuva linna kertoo Sophiesta, joka työskentelee hattukaupassa toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, jonka Turhamaisuuden noita taikoo vanhaksi naiseksi. Sophie pakenee kaupungista ja törmää maagisen velhon, Haurun, taikomaan Liikkuvaan linnaan, jonne pestautuu siivoojaksi. Ehkä Haurusta olisi noidan loitsunkin purkajaksi? 

Liikkuva linna kuuluu yksiin omiin suosikkeihini Studio Ghiblin tuotannosta. Se on yksinkertaisesti ihana elokuva. Ei ehkä elokuvateknisiltä saavutuksiltaan niin mestaritasoa kuin esimerkiksi Henkien kätkemä, mutta tarinaltaan sympaattinen. Ja se liikkuva linna on niin upea. Haluaisin muuttaa sinne asumaan.

Hahmot ovat elokuvassa poikkeuksellisen onnistuneita. Edes antagonistit eivät ole niin tyypillisen ghiblimäisen ällöttäviä, ettei heihin haluaisi tutustua. Ja erityisesti elokuvan tunteikkaan ytimen muodostama kolmikko tai nelikko, jos laskee mukaan tulidemoni Calciferin, joka tarjoaa elokuvan hauskimmat hetket, on hellyttävää seurattavaa. 

Inspiroidun myös joka katselukerralla elokuvan päähenkilön kasvutarinasta. Miten hän vanhan naisen ulkomuodostaan löytääkin voimansa, uskalluksensa. Viesti on väkisinkin myös voimakkaan feministinen. Oudolla lailla Miyazaki tuntuu olevan vahvimmillaan naispäähenkilöidensä kanssa.

Silti, mitä enemmän Studio Ghibliä uudelleenkatsoo, sitä enemmän löytää myös kaavoja. Ensimmäisillä katselukerroilla sitä on niin paljon ihasteltavaa ja japanilaiseen kerrontatapaan upottavaa, ettei sitä oikeastaan edes silmäkääntötempuiltaan huomaa, kuinka peruselementeistä nämäkin elokuvat loppupeleissä koostuvat. Liikkuva linnahankin on periaatteessa vain klassinen sankarin tarina (a hero's journey), jossa juoni kulkee kaikkien tuttujen askelmerkkien läpi. 

Eikä siinä sinänsä mitään väärää tietenkään ole, etenkään elokuvassa, joka on suunniteltu lastenkin katsottavaksi. Etenkin Liikkuva linna tuntuu Ghibleistä yhdeltä lapsiystävällisimmiltä. Ja Miyazakin tottuneissa käsissä sitä tietysti heittäytyy mieluusti myös tyypillisten juonikuvioiden mukaan kuljetettavaksi. 

Silti, sitä jää kysymään itseltään, millaisiin korkeuksiin ghibleilläkin olisi mahdollisuus nousta, jos ne heittäytyisivät vielä suuremmin irti länsimaisesta, aristoteelisestä tarinakehikosta kohti jotain erilaisempaa. Ghibleissä on paljon elementtejä japanilaisesta tarustosta sekä uskonnollisesta maailmasta. Liikkuva linnakin leikittelee paljon panteististilla elementeillä - jumaluutta haetaan luonnosta ja asioiden merkitykset eivät typisty ihan niin patriarkaattisiin muotoihin, mitä voisi kuvitella esimerkiksi kristillisessä tapakulttuurissa kasvaneiden elokuvantekijöiden käsissä näille elokuville tapahtuvan. 

Ehkä tämä on liikaa vaadittu. Pahoin pelkään, että liian kokeelliseksi heittäytyvällä tarinankerronnalla on paha tapa muuttua sitten tylsäksi. Etenkin elokuvat, joissa leikitellään niin paljon mielikuvituksella ja fantasiaelementeillä, tietty konservatiivisuus on ehdoton perusedellytys tarinankerronnassa, jotta katsoja ei joudu aivan päästään pyörälle. Ja Liikkuvassa linnassa ihastuttaa eritoten sen rauhallisemmat hetket, joissa ei edes olla niin kokeellisia vaan luotetaan peruselementteihin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti