Kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran, pidin sitä keskinkertaisena draamana. Mielestäni on melko varma veikkaus sanoa, että en todellakaan ymmärtänyt elokuvaa silloin. Mutta se on mielestäni myös jollain tapaa todella vaikuttavan elokuvan merkki. Sen sisäistämisessä menee hetki. Kaikki ei ole helppoa ja valmista vaan katsojalta vaaditaan omaa tulkintaa elokuvan tueksi. Sitä on oikea elokuvataide.Kaikista parhaimmat elokuvat ovat niitä, jotka jäävät mieleen elämään. Olen katsonut oman osani elokuvista, joita olen rakastanut sydämeni kyllyydestä niitä katsoessani ja sitä seuranneina päivinä, mutta kahden vuoden päästä ollut hämilläni siitä, olenko kyseistä elokuvaa edes nähnyt. One True Thing puolestaan on sittemmin, ensimmäisen katselukertani jälkeen, kasvanut merkitsemään minulle todella paljon. Ja se jo itsessään on uhanalaisen poikkeuksellista.
Oscar-voittaja Renee Zellweger esittää Ellen Guldenia, uratietoista kirjoittajaa, joka on suunnannut niin kauas lapsuuden kylästään kuin jalat vain kantavat. Hän on rakentanut itselleen elämän erilaisten arvojen varaan kuin esimerkiksi äitinsä (Meryl Streep). Ellenille on tärkeää olla itsenäinen, vahva ja menestyksekäs. Hän nauttii siitä, että hänen statuksensa yhteiskunnassa on tärkeä. Kun äiti kuitenkin sairastuu syöpään, joutuu Ellen hetkeksi palaamaan maan pinnalle korkeakiitoisesta elämästään ja takaisin hiljaiseen lapsuudenkotiinsa, jossa hän joutuu kamppailemaan sen kanssa, mitä on pitänyt tärkeänä. Erityisen kipupisteen muodostaa se, että hänen äitinsä elämä kotivaimona edustaa kaikkea, mitä vastaan Ellen on.
En tiedä kuinka hyvä elokouva One True Thing objektiivisesti on. Joku jaksaisi varmaan luennoida jostian elämänmakuisten draamojen virhepisteistä, mutta itse pidän ehkä tälläistä analyysia jopa vähän tylsänä. Taidetta kuuluu elää ja hengittää - ei rikkoa osiin ja osoittaa virheitä. Minulle One True Thing merkitsee paljon, koska samaistun suurelta osin elokuvan hahmoihin, tarinaan ja siihen, mitä tässä yritetään minulle sanoa. Nämä asiat ovat mielestäni aina elokuvien pääosassa ja muilla osatekijöillä ei ole mitään virkaa, jos elokuvalla ei ole mitään viestiä.
Ja kolikolla on kääntöpuoli. Itsekin oli pakko päästä kotikylästäni lähtemään heti kun se oli mahdollista. Nähdä suuri kaupunki. Kulkea kadulla niin, että kukaan ei tunne sinua. Käydä kaupassa tietämättä jokaisen kanssaostostelijan nimeä. Nauttia katuvaloista, kahviloista ja julkisesta liikenteestä. Mutta vasta siinä vaiheessa itsekin huomasin, mitä tälläisellä elämällä menettää.
One True Thing on tarina juuri tälläisestä väliinputoamisesta. Kun ihminen joutuukin kyseenalaistamaan sen, mitä pitää tärkeänä. Lähelle eksistentiaalista kriisiä päästään, kun yksilö alkaa kyseenalaistamaan sitä, että jos mikään tapa ei tee minua onnelliseksi - onko se ylipäätänsä mahdollista? Ja kaikkein syvällisimmäksi kerronta menee, kun hahmottaa vuosien kokemuksella karttuneen pragmaattisen viisauden elämänohjeet. Meryl Streepin esittämä äiti, jota ensiksi katsojakin on pitänyt täysin sivuosana ja ehkä hieman yksinkertaisessa elämässään höpertyneenä, täsmentääkin sen, minkä kaikkien tulisi oppia. Kuinka on niin paljon helpompaa päättää olla onnellinen. Päättää olla tyytyväinen siihen elämään, jota elää. Ei aina etsiä jotain seuraavaa onnellisuuden lähdettä, vaan tehdä yksinkertainen päätös olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä.
Renee Zellweger tekee myös hienoa työtä ja erityisesti olen aina ihaillut hänen taitoaan kuin hehkua hahmon sisäistä maailmaa. Hän tuntee asiat syvästi ja hänen hahmoistaan tulee rikkaan kolmiulotteisia. William Hurt tekee myös täsmällisen roolityön etäisenä aviomieshahmona, jonka persoonan setvimiseen tarvittaisiin terapiaistunto jos toinenkin. Ihanaa, että yhdessä elokuvassa on monta niin monitahoista hahmoa ja niitä käytetään kertoakseen syvällinen viesti elämästä ja ihmisyksilönä olemisesta.
...=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti