...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Renee Zellweger. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Renee Zellweger. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Judy

Perustuen näytelmään "End of the Rainbow", elokuvasovitus Judy kertoo Hollywoodin kultaisen ajan tähden Judy Garlandin myöhäisen vaiheen uran tarinan. 60-luvun lopulla viittäkymmentä lähestyvä Judy on velkaantunut, alkoholisoitunut ja eroamassa jo neljännestä aviomiehestään. Rahapulassa hän suostuu esiintymään Lontoossa, vaikka kokeekin esiintymisen haastavaksi ja vaikeaksi.

Elokuva on hyvin geneerinen, melko pintapuolinen ja valitettavan kliseinen. Käsikirjoitus on suorastaan huono. Garlandin suuhun kirjoitetaan niin imeliä vuorosanoja, että tekee melkein pahaa. Ohjaus liitää kohtausten painon ohi, mikä tuntuu harmittavalta. Ja hieman tylsältä. Mutta elokuvan pelastaa Renee Zellwegerin roolisuoritus Judy Garlandina.

Ensinnäkin hän on selvästi tehnyt kotiläksynsä. Tuntuu kuin hän olisi ryöminyt Garlandin ihon sisälle. Niin hyvin hän ilmentää Garlandin maneereja, ulkonäköä, ilmeitä, jopa ääntä. Tällainen omistautuminen luo pohjaa myös syvälliselle sisäiselle maailmalle, jonka paljastaa Garlandista. Zellwegerin yksityiskohtaisessa näyttelemisessä ja tulkinnassa löytyy sävyjä. Kuin Zellweger ymmärtäisi syvästi tulkitsemaansa naista ja tämän vaikeaa elämää. Se paistaa Zellwegerin läpi.

Hän tulkitsee tämän hahmon kuin hänen elämänsä ja jollain tapaa myös hän itse olisi ontto. Onton naisen muotokuva. Elokuva ainakin antaa kehyksen Judy Garlandin viimeisille vaiheille siten, että siinä ei paljon enää ollut jäljellä. Koko naista piti kasassa vain alkoholi ja huumeet.


Sen lisäksi Zellweger nappaa kiinni kivusta. Täsmentää kivun koko väriskaalan katsojan verkkokalvoille. Nimittäin kun ihminen kärsii niin suuresti kuin Judy Garland tässä, kipu ei ole yksiselitteistä. Se ei ole läpinäkyvää. Se ei ole ilmiselvää. Sen sijaan hyvin masentuneet, onnettomat, kärsineet ihmiset pyrkivät piilottamaan oman synkän todellisuutensa. Kuin sen kohtaaminen olisi pahempaa kuin kuolema. Ja tämän Zellweger tuntuu ymmärtäneen.

Garlandin hohdokas ja teatraalinenkin ulosanti ja elämäntapa oli tapa kätkeä traumat, arvet, kipu - jossain määrin muilta, mutta ennen kaikkea itseltään. Ajoittain elokuva näyttää takaumia Garlandin viihdeteollisuuslapsuuteen ja valottaa täysin mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.

Hienoin hetki elokuvassa on elokuvan loppuvaiheilla kun Garland soittaa Lontoosta kotiin nuorelle tyttärelleen. Puhelun päätteeksi Zellweger ottaa kaksi lyhyttä henkäystä ja tulee niiden avulla sanoneeksi kaiken. Kaksi lyhyttä henkäystä vakuutti minut siitä, että tässä on yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Näin hienovaraiseen näyttelemiseen yletytään harvoin.


Mutta myös lavaesiintymiset puhuvat puolestaan. On hienoa, että Zellweger laulaa itse. Hänen laulutulkinnassa on jotain syvästi haavoittunutta. Kuin lavalla Judy Garland vapauttaisi laulun kautta sisälleen patoutuneet tunteet viimein ulos.





Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.


Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.


Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.


 ...=)

  

Bridget Jones's Baby (Bridget Jones's Baby)

Olipa kerran tuiki tavallinen leffabloggari. Eräänä päivänä hänen ollessaan luonnollisessa elinympäristössään, leffateatterissa, hänen käteen työnnettiin lahjapussi. Tämä sai leffabloggarin hyvin hämilleen. Pitääkö minua palkita siitä, että käyn elokuvissa?

Pahamainen lahjapussi
Tapaus liittyy tietysti harvinaiseen ilmiöön, ensimmäiseen tällä vuosikymmenellä, Bridget Jones-trilogian viimeisen osan ensi-iltaan! Olen itse vahva uskoja trilogioihin. Jotenkin OCD-aivoni täyttyvät mielihyvästä, kun kahden elokuvan mistälie-härpäke-kokonaisuudesta tulee täsmällisesti trilogia. Eikä minua juuri kiinnosta onko se oikeasti trilogia tai kolmen elokuvan sarja, koska en näe näissä mitään eroa. Kolme elokuvaa on yhtä kuin trilogia. Piste.
Mitä tulee ikoniseen Bridget Jonesiin, olen luonnollisesti sitkeä fani. Aikaisemmat elokuvat olen katsonut enemmän kertoja kuin voi laskea. Kolmannesta elokuvasta oltiin puhuttu niin pitkään, että se oli tavoittanut Frendit-elokuvan tason, jossa se ei koskaan tulisi tapahtumaan, halusi yleisö sitä kuinka paljon tahansa. Kun uutinen paljastui, että elokuva lähti tuotantoon Renee Zellwegerin ja Colin Firthin palatessa alkuperäisiin, legendaarisiin rooleihinsa, odotukset olivat korkealla.

Ja odotukset palkittiin. Kolmas elokuva on juuri niin hyvä kuin vain voisi odottaa. Bridget Jonesien paljonpuhuva tunnelma on yhä olemassa, hahmo on juuri omanlaisensa vastaanpäinkävelijä ja vahvan elämänasenteen omaava epäonnistuja, joka saa kaikkien katsojien sympatiat puolelleen. Elokuva on hauska, koskettava, herkkä, kaunis ja sen voin luvata, että ehdottomasti jää muiden Bridgetien tasolle, että uudelleen ja taas uudelleen tulen tätäkin katsomaan.

Täytyy varmaan heti paljastaa, että kannatin Patrick Dempseyä Colin Firthin yli. Firth ja hänen hahmonsa eivät koskaan ole olleet oikein suosikkejani ja vielä tässä elokuvassa kuin käydään läpi Bridgetin ja Darcyn eroon johtaneita syitä, vahvistuu kyllä ennakkoajatukseni heistä entisestään. Sitten taas Patrick Dempseyn esittämä amerikkalainen Jack Qwant kuvataan jopa täydellisyyten asti. Dempsey on todella komea (kuka ikääntyy noin arvokkaasti??), menestynyt, mukava ja hänen ja Bridgetin välillä tapahtuu yksi elokuvahistorian romanttisimmista kohtauksista. Jack käy Bridgetin kanssa läpi suhteen ensimmäiset vaiheet yhdessä illassa aina ensimmäisistä treffeistä Ikea-huonekalujen ostoon. Teatterissa hymyni ylettyi varmaan korviin asti kohtausta katsoessani.

Dempseyn lisäksi Emma Thompson oli mieluisa uusi lisä. Mutta paljon on sanottavaa myös vanhasta näyttelijäkaartista. Hugh Grant ei palannut Daniel Cleaverin rooliin, mikä oli todella hyvä ratkaisu, kukapa enää olisi siitä hahmosta enää kiinnostunut. Mutta esimerkiksi karismaattinen Jim Broadbent on aina yhtä ilo nähdä valkokankaalla.

Kumarrettava on silti vain ja ainoastaan sille nerokkuudelle mitä on Renee Zellweger. Hänen koominen ajoituksensa on aina yhtä spot on ja hänen valovoimainen hymynsä, joka ulottuu hänen ainutlaatuisiin silmiin asti täyttää valkokankaan aina samalla momentumilla.

Minun on aina ollut vaikea arvostella Bridget Joneseja. En pidä yhdestäkään kirjoittamastani arvostelusta niistä. Olen täysin jäävi ensinnäkin arvostelemaan näitä leffoja, mutta muutenkaan en pysty niistä sanomaan kahta sanaa suuntaan tai toiseen, sillä ne ovat minulle enemmän kuin elokuvia. Nämä ovat niitä leffoja, joita katsot yksin kotona sohvalla, suklaan ja kahvin kera sateisina päivinä, kun tuntuu, että maailma on synkkä ja kaoottinen. Samaisesta syystä en tule koskaan arvostelemaan Harry Pottereita, koska en tietäisi edes mistä alottaisin. Nyt olen kuitenkin itsestäni antanut Bridgetille, parempaan en pysty, mutta rakkauteni häntä kohtaan on selvää. 






...=)







Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason)

Bridget Jones kuuluu Niihin elokuviin, isolla N:llä. Notting Hillit, Titanicit ja Bridget Jonesit ovat minulle elokuvaklassikkoja. Ne ovat niitä elokuvia, jotka tekee mieli nähdä uudelleen ensimmäistä kertaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Olenkin katsonut ne niin monesti läpi, että hohto on vähän mennyt, mutta sen ei pitäisi puhua elokuvia vastaan, vaan niiden puolesta.

Harvoin olen nauranut niin monta kertaa uudelleen elokuvalle, kuin Bridgetin päiväkirjojen kanssa. Uusia samanlaisia suosikkeja on vain Loma (Vacation), jonka olen nähnyt nyt kolmesti ja kaikilla kerroilla nauranut yhtä paljon, ellei enemmän. Mutta mikä on kivaa tässä elokuvassa on, että sen voi pistää päälle kun kaipaa jotain surullista draamaa tai viihdyttävää komediaa. Tämä on elokuvien lohturuokaa.

Renee Zellweger on jumalainen roolissaan, johon on kuin luotu. Muutenkin pidän hänestä näyttelijänä. Hän oli loistava esimerkiksi Cold Mountainissa. Hugh Grant ja Colin Firth ovat ennenkin todistaneet romanttisten pääosien lahjansa lukuisissa vastaavissa projekteissa, mutta syy siihen on varmastikin nämä leffat.

En tosiaan ollut arvostellut tätä Bridgetin jatko-osaa jostain syystä aikaisemmin. Mutta nyt se sopii loistavasti 2016 elokuvahaasteeseen.



   #elokuvahaaste2016 (48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä)

Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones' Diary)

Bridget Jonesin päiväkirja on vuonna 2001 valmistunut brittiläinen romanttinenkomedia. Se perustuu Helen Fieldingin samannimiseen romaaniin. Sen ohjasi Sharon Maguire, joka kuulemma on Helen Fieldingin ystävä. Kirjan ja elokuvan hahmo, Shazzer perustuu Sharoniin. Shazzeria elokuvassa esittää Sally Phillips. Elokuvan nimiroolissa on Oscar-voittaja Renee Zellweger. Hugh Grant ja Colin Firth ovat Bridgetin on-off-poikaystäviä. Elokuva oli suurmenestys, tuottaen yli 280 miljoonaa dollaria. Renee Zellweger sai osastaan parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden.
    Bridget Jonesin päiväkirja kertoo Bridget Jonesista, 30-vuotiaasta sinkusta, joka kamppailee laihdutusongelmien, vaihtuvien miesystävien ja toimittajanuran kanssa. Hänen palavan rakkauden kohde on Mark Darcy (Colin Firth).
      Bridget Jonesin päiväkirja on esimerkki siitä, miksi kunnioitan komedioita. Elokuva on aivan fantastinen. Se on hauska, sympaattinen, nerokas. Hahmot on upeita ja näyttelijäsuoritukset, etenkin Renee Zellwegerin, ovat huippuhuvittavia. Elokuva on osuva. Se tietää mistä kertoa ja tekee sen hauskasti. Toisin sanoen se on hauskaa, koska se on totta. Oikeita tilanteita, joissa kaikki ovat varmasti olleet, vähän kyllä paisuteltuina, mutta se komedian idea juuri onkin. Puhtaasti sanottuna elokuva edustaa kaikkea mitä komedian pitäisikin olla ja miksi niitä tulisi tehdä ja kunnioittaa. Komedia on vaikeaa, mutta Bridget Jonesin päiväkirja todistaa mitä komediaelokuva voi parhaimmillaan olla. Ohjaustyyli on juuri käsikirjoitukselle uskollista. Se vannoo sen nimeen ja Fieldingin ja Maguiren ystävyyden kyllä huomaa. Elokuvasta kuitenkin tekee niin upean puhdastaan Renee Zellweger.
     Renee Zellweger on huippuroolissa. Hän on uransa huipulla ja takoo elokuvasta kultaa. Hän ymmärtää komedian ja muokkaa hahmosta omansa. Hän on juuri oikeassa mitassa arvokas ja samalla naurettava. Hän pistää itsensä likoon ja antaa kaikkensa. Hän johtaa elokuvaa upeasti pääroolilla ja on todella rooliin sopiva. Hän osaa luoda sympatiaa ja viattomuutta ja kiltteyttä uskottavasti. Zellweger väistää kaikki kliseet ja mahdolliset virheet ja saa näyttämään kuin niitä ei edes olisi. Ja jos niitä on niin hän kääntää ne edukseen. Hän on loistava vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden kanssa ja vetää roolin läpi, huolimatta sen suunnattomasti vaikeudesta.
      Hugh Grant on itselleen melko tyypillisessä roolissa, minkä hän esittää hyvin. Hän näyttelee valheita todella uskottavasti ja jättää katsojan arvailemaan, mitä roolihahmon todelliset motiivit ovat. Hän on viihdyttävä ja turvallinen kasvo ja niin sanotusti varma. Colin Firthin osa on suhteellisen helppo Zellwegerin massiiviseen suoritukseen verrattuna, mutta hän ei jää varjoon. Hän on täydellinen osa tätä kolmikkoa ja katsoja toivookin että Bridget ja Mark-kohtaukset tulisivat taas pian. Firth näyttelee erinomaisesti yhteen Zellwegerin kanssa, mikä on kyllä ehkä enemmän Zellwegerin ansiota.
     Bridget Jonesin päiväkirja on klassikkokomedia. Siinä on tiettyjä loppuunkuluneita piirteitä, mutta Zellweger pistää katsojan antamaan ne anteeksi. Elokuva on nerokas, hauska, oivaltava ja loppujen lopuksi täyttä viihdettä.

9-










...=)

Se mikä on totta (One True Thing)

*Päivitetty 6.4.2018

Kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran, pidin sitä keskinkertaisena draamana. Mielestäni on melko varma veikkaus sanoa, että en todellakaan ymmärtänyt elokuvaa silloin. Mutta se on mielestäni myös jollain tapaa todella vaikuttavan elokuvan merkki. Sen sisäistämisessä menee hetki. Kaikki ei ole helppoa ja valmista vaan katsojalta vaaditaan omaa tulkintaa elokuvan tueksi. Sitä on oikea elokuvataide.

Kaikista parhaimmat elokuvat ovat niitä, jotka jäävät mieleen elämään. Olen katsonut oman osani elokuvista, joita olen rakastanut sydämeni kyllyydestä niitä katsoessani ja sitä seuranneina päivinä, mutta kahden vuoden päästä ollut hämilläni siitä, olenko kyseistä elokuvaa edes nähnyt. One True Thing puolestaan on sittemmin, ensimmäisen katselukertani jälkeen, kasvanut merkitsemään minulle todella paljon. Ja se jo itsessään on uhanalaisen poikkeuksellista.

Oscar-voittaja Renee Zellweger esittää Ellen Guldenia, uratietoista kirjoittajaa, joka on suunnannut niin kauas lapsuuden kylästään kuin jalat vain kantavat. Hän on rakentanut itselleen elämän erilaisten arvojen varaan kuin esimerkiksi äitinsä (Meryl Streep). Ellenille on tärkeää olla itsenäinen, vahva ja menestyksekäs. Hän nauttii siitä, että hänen statuksensa yhteiskunnassa on tärkeä. Kun äiti kuitenkin sairastuu syöpään, joutuu Ellen hetkeksi palaamaan maan pinnalle korkeakiitoisesta elämästään ja takaisin hiljaiseen lapsuudenkotiinsa, jossa hän joutuu kamppailemaan sen kanssa, mitä on pitänyt tärkeänä. Erityisen kipupisteen muodostaa se, että hänen äitinsä elämä kotivaimona edustaa kaikkea, mitä vastaan Ellen on.

En tiedä kuinka hyvä elokouva One True Thing objektiivisesti on. Joku jaksaisi varmaan luennoida jostian elämänmakuisten draamojen virhepisteistä, mutta itse pidän ehkä tälläistä analyysia jopa vähän tylsänä. Taidetta kuuluu elää ja hengittää - ei rikkoa osiin ja osoittaa virheitä. Minulle One True Thing merkitsee paljon, koska samaistun suurelta osin elokuvan hahmoihin, tarinaan ja siihen, mitä tässä yritetään minulle sanoa. Nämä asiat ovat mielestäni aina elokuvien pääosassa ja muilla osatekijöillä ei ole mitään virkaa, jos elokuvalla ei ole mitään viestiä.


Itsekin olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, joten tunnistan hyvin sen kipuilun, mitä tälläisessä ympäristössä varttuneella on. Ja kaiken lisäksi ymmärrän, että kipuilu on täysin aiheellista. Pienellä paikkakunnalla kasvaneet tietävät kyllä mistä puhun - se hetki, kun ne pienet ympyrät vain muuttuvat liian pieniksi, kun tuttavalliset kasvot muuttuvat liian tuttavallisiksi ja hiljainen rauhalliselo muuttuu liian hiljaiseksi. Se on ahdistavaa elämää - etenkin jos sitä ei ole itse valinnut.

Ja kolikolla on kääntöpuoli. Itsekin oli pakko päästä kotikylästäni lähtemään heti kun se oli mahdollista. Nähdä suuri kaupunki. Kulkea kadulla niin, että kukaan ei tunne sinua. Käydä kaupassa tietämättä jokaisen kanssaostostelijan nimeä. Nauttia katuvaloista, kahviloista ja julkisesta liikenteestä. Mutta vasta siinä vaiheessa itsekin huomasin, mitä tälläisellä elämällä menettää.

One True Thing on tarina juuri tälläisestä väliinputoamisesta. Kun ihminen joutuukin kyseenalaistamaan sen, mitä pitää tärkeänä. Lähelle eksistentiaalista kriisiä päästään, kun yksilö alkaa kyseenalaistamaan sitä, että jos mikään tapa ei tee minua onnelliseksi - onko se ylipäätänsä mahdollista? Ja kaikkein syvällisimmäksi kerronta menee, kun hahmottaa vuosien kokemuksella karttuneen pragmaattisen viisauden elämänohjeet. Meryl Streepin esittämä äiti, jota ensiksi katsojakin on pitänyt täysin sivuosana ja ehkä hieman yksinkertaisessa elämässään höpertyneenä, täsmentääkin sen, minkä kaikkien tulisi oppia. Kuinka on niin paljon helpompaa päättää olla onnellinen. Päättää olla tyytyväinen siihen elämään, jota elää. Ei aina etsiä jotain seuraavaa onnellisuuden lähdettä, vaan tehdä yksinkertainen päätös olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä.


Tämä on hieno hetki elokuvahistoriassa ja yksi suosikkikohtauksistani ikinä. Ja Meryl Streep tekee uransa parhaimpia roolisuorituksia, mikä on jo sinänsä paljon sanottu. On kaunista, miten hän ensin näyttelee hahmoaan todella köykäisesti, mutta sitten juuri avain hetkellä paljastaakin hahmosta valtavan syvyyden. Tällöin sen merkityskin on huomattavasti paljon iskevämpi, kuin jos sitä olisi osannut odottaa.

Renee Zellweger tekee myös hienoa työtä ja erityisesti olen aina ihaillut hänen taitoaan kuin hehkua hahmon sisäistä maailmaa. Hän tuntee asiat syvästi ja hänen hahmoistaan tulee rikkaan kolmiulotteisia. William Hurt tekee myös täsmällisen roolityön etäisenä aviomieshahmona, jonka persoonan setvimiseen tarvittaisiin terapiaistunto jos toinenkin. Ihanaa, että yhdessä elokuvassa on monta niin monitahoista hahmoa ja niitä käytetään kertoakseen syvällinen viesti elämästä ja ihmisyksilönä olemisesta.


Hienoa perhedramatiikkaa, tunnelmallista elokuvallisuutta ja ikimuistoisia kohtauksia. Älykästä elokuvan tekemistä ja leffalla tulee luultavasti aina olemaan erityispaikka sydämessäni. Ehdottomasti kuuluu kymmenen parhaan näkemäni elokuvan joukkoon. Erityispisteet taas J. Roy Hellandille maskeerauksesta.




...=)

Chicago (Chicago)

Chicago, se on vuonna 2002 valmistunut musikaalielokuva, jonka ohjasi Rob Marshall ja tähditti Oscar-voittaja Renee Zellweger, Richard Gere, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones, Oscar-ehdokas Queen Latifah, Oscar-ehdokas John C. Reilly, Taye Diggs, Lucy Liu, Christine Baranski ja Dominic West. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Zeta-Jones voitti parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Rob Marshall oli ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, Zellweger naispääosaan, Latifah naissivuosaan ja Reilly parhaaseen miessivuosaan.
   Chicago kertoo Roxie Hartista (Renee Zellweger), kotivaimosta 1920-luvun Chicagossa. Hän unelmoi tulevansa samanlaiseksi kabaree-tähdeksi kuin Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Kun käy ilmi, että Fred Casely (Dominic West) käytti Roxieta ja hänen unelmiaa hyväksi, hän ampuu tämän ja joutuu vankilaan. Vankilassa viruu myös siskonsa ja aviomiehensä murhannut Velma. Vankilan vanginvartija Rouva "Mama" Morton (Queen Latifah) hankkii neidoille saman lakimiehen, kaupungin parhaan Billy Flynnin (Richard Gere). He molemmat huomaavat, että murhien ja vankilan johdosta he saavat molemmat huomiota lehdistöltä, mikä voisi edesauttaa kabareetähden uraa. Jos siis häntä ei hirtetä.
   En ole musikaalien suurin fani. Useimmat musikaalit ovat auttamattoman tylsiä ja kehnoja. Chicago kuitenkin toimii. Toimii paremmin kuin hyvin. Nautin suunnattomasti elokuvasta ja minun mielestäni se on paras musikaalielokuva, jota ikinä on tehty. Rob Marshall on nero. Hän luo upeasti täydellisen musikaalikomplkesin. Hänen visionääriset ideat tekevät Chicagosta niin upean ja ainutlaatuisen.
   Renee Zellweger on todella hyvä näyttelijä. Hän on lahjakas komedienne, hurmaava laulaja ja syvällinen draamantaitaja. Chicagossa hän loistaa. Monille hän on positiivinen yllätys, niin laulutaidoissa kuin näyttelijänsuorituksessakin. Hän on hyvin tietoinen omasta kehostaa mikä edistää niin tanssimista kuin näyttelemistäkin. Hän ei näyttele pelkillä kasvoillaan vaan käyttää hyväkseen kameran kuvakulmia, liikuttaessaan kehoaan, mikä musikaalissa tietenkin on välttämätöntä. Mutta mikä todella minut yllätti, miten hän pystyi hallitsemaan valkokangasta silloin kun ei tanssinut tai laulanut.
   Catherine Zeta-Jones tekee liian hyvän roolisuorituksen Chicagossa. Kylmäväreet kulkevat pitkin kehoa, kun hän laulaa ja tanssii. Hän saa täydet kymmenen pistettä. Yksi parhaita roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Vaatii todella paljon taitoa näytellä, laulaa ja tanssia samaan aikaan ja Zeta-Jones tekee kaiken kuin se olisi joka päiväistä. Hän voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta, vaikka pääosa se oikeasti oli.
   Queen Latifah on myös positiivinen yllättäjä. Hänen myöhempi ura ei anna viitteitä, että hän pystyisi niin hyvin eläytymään rooliin, hän osaa välttää kaikki kliseet ilmeillään, mikä hänen roolissaan on erittäin vaikeaa. Gere ja Reilly ovat myös hyvin viihdyttäviä ja erityisesti Reilly ottaa oman aikansa valkokankaalta ja todistaa katsojille olevansa kyvykäs, mihin vain mikä hänelle annetaan. Roxyn uskollisena aviomiehenä hän luo juuri oikeat ainekset samalla pettyneeseen, petettyyn aviomieheen kuin uskolliseen hölmöön. Rooli ei ole helppo, eikä siitä ole helppo pitää, mutta kuitenkin hän onnistuu pysymään Zellwegerin rinnalla roolisuorituksellaan.
     Chicago on viihdyttävä elokuva. Se on täynnä draamaa ja musiikkia ja se on luotu kliseettömäksi ja taiteelliseksi kokonaisuudeksi ja sitä ei voi kuin ihastella. On erittäin onnekasta, että kaikki nämä henkilöt; näyttelijät, ohjaaja, editoija, maskeeraaja ovat olleet samassa projektissa, sillä elokuva on täydellisyydessään selvästi tekijöidensä summa. Todella, todella upeaa työtä ja omistautumis-, uhrautumis- ja antautumiskykyä!

9











...=)