Arvostelu: Logan

Wolverine (Hugh Jackman) on alkanut ikääntymään vuoteen 2029 mennessä. Mutantit ovat ajettu maan tasalle. Vain Charles (Patrick Stewart) ja eräs albinomutantti nimeltä Caliban (Stephen Merchant) tuntuvat jääneen jäljelle. He sinnittelevät kolmistaan jossain Meksikon ja USAn rajamaastossa, kunnes eräänä päivänä nuori mutanttityttö (Dafne Keen) ilmestyy oven taakse kolkuttelemaan ja pyytämään apua. Matkasta tulee siirtymäriitti.

Logan sai parhaan kässärin Oscar-ehdokkuuden ja onhan tämä supersankarielokuvaksi varsin poikkeuksellinen. Tämä muuttui kuin joksikin post-apokalyptiseksi slasher-roadmovieksi. Harmi vain, että minä pidän niistä X-Men-elokuvista, enkä nähnyt kauheasti mielenkiintoa siinä, että mutantit olisivatkin sukupuutossa. Ja sitten on tietysti sellainen juttu, että en hirveästi pidä slasher-elokuvista. Tämä on vielä sellainen elokuva, jossa aurinko ei risukasaan juuri paista. Elokuva on yli kaksi tuntia pitkä ja minä jouduin klikkaamaan CMoren suoratoistopalvelussa kolme kertaa pausen päälle ja pitämään hyvän pituisen tauon, että jaksoin taas katsoa seuraavan pätkän. Missään elokuvallisessa huipputerritoriossa ei siis liikuta.

Jackmanin paras roolityö tämä on. Verrattaessa hänen muuhun uraansa, tämä erottuu edukseen. Ei hän mitään ihmeellistä sinänsä tässä saavuta - hän on vieläkin yhtä tasapaksu ja yksipuolinen Wolverinen roolissa kuin yleensäkin, mutta tässä hän ainakin ajoittain tuntuu yrittävän syventävää hahmonsa sisäistä maailmaa. Yksi ainoa repliikki mielestäni nosti tämän roolityön paremmaksi, kuin hänen muun filmografian ja se oli, kun toinen hahmo tokaisi Wolverinelle taas yhden verimättöilyn jälkeen, että "sinä olet tainnut saada vähän opetusta tähän" ja siihen hän vastaa "jonkin verran". Sinänsä ihan mitäänsanomaton repliikki, mutta miten Jackman sen sanoi - se viesti minulle siitä, että hän tunsi hahmonsa hyvin ja että hän pystyy näyttelemään hetkessä.

Stephen Merchantin mukanaolo yllätti. Boyd Holbrookin vielä enemmän ja kuinka erilaisen roolin hän teki, mitä yleensä on tehnyt. Dafne Keenista en pitänyt, ja samalle tasolle jäi Patrick Stewart vaikeroivan vanhuskaisen roolissaan. Olipa kökköinen roolisuoritus. Muistaakseni se oli George Clooney, joka sanoi, että klassinen virhe, minkä näyttelijät tekevät, on näytellä vanhaa ihmistä kliseisen vanhasti - selkä kyyryssä ja ääni käheänä.

James Mangold on mies leffan takana - joksikin hänen hengentuotoksekseen tätä voisi tituleerata. Hän on aikaisemmin vakuuttanut minut taidoillaan, mutta tässä petyin. Minusta meidän olisi tullut katsoa tarinaa ensisijaisesti nuoren mutanttitytön silmien läpi - hän kokee elokuvassa suurimman kasvun. Täten elokuvan maailma olisi saanut syvyyttä. Nyt kun katsoimme sitä kuihtuvien vanhusten silmien läpi, niin koko elokuva tuntui varsin kuihtuneelta itsekin. Enkä päässyt eroon tunteesta, että tässä yritettiin tehdä vakavaa draamaelokuvaa enemmän, kuin tässä oikeasti tehtiin vakavaa draamaelokuvaa.

Esimerkki: miksi elokuva sijoittuu USA:n ja Meksikon rajalle - pölyiselle erämaalle, täynnä tyhjyyttä ja likaa? Aikaisemmat X-Men elokuvat ovat sijoittuneet Westchesteriin - varallisuuden ja hyvinvoinnin miljööseen. Jokin kökköinen, tuulesta temmattu, lopulta pimentoon jäävä taustatarina yrittää selittää, miksi Logan ja Charles lähtivät sieltä. Mutta syy, miksi he päätyivät erämaahan on olematon. Etenkin kun yksi hahmoista ei siedä auringonvaloa. Syy tähän on pintapuolinen. Tämä miljöö antaa mahdollisuuden teeskennellä dramaattisuutta. Mutta se toimisi dramaattisena taustana elokuvalle, vain jos sille annettaisiin syy. Samainen tekopyhä yrittäväisyys leimaa koko elokuvaa. Liimattu kiihkeästi kasaan kaikkia elämää suurempia draamaelementtejä ja toivottu, että ne yhdessä tekevät edes puolikyhätyn draamantekeleen. Eivät tehneet.

Arvostan yritystä tuoda raakaa aitoutta pintakoreaan supersankarigenreen, mutta yrityksen tasolle jää. Olisin halunnut päästä syvemmälle hahmoihin sisälle. Yhden muistisairaan vanhuksen, yhden mykän pikkutytön ja yhden tunteitaan raivokohtauksilla ilmaisevan keski-ikäisen miehen kopla eivät vaan mahdollista tätä kovinkaan herkästi.

Elokuvantekijät olivat lähteneet hakemaan syvyyttä tarinankerrontaansa rinnastamalla fyysisen kärsimyksen henkiseen kärsimykseen, mutta eiväthän ne korreloi, jos emme pääse kosketukseen hahmojen mielenmaiseman kanssa. Vain se, että hahmo kärsii, on kivuissa tai tekee kuolemaa - ei tee siitä automaattisesti syvällistä hahmotulkintaa.

 ...=)