Arvostelu: Prisoners

Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.

Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.

Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.

Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.

Arvostelu: Logan

Wolverine (Hugh Jackman) on alkanut ikääntymään vuoteen 2029 mennessä. Mutantit ovat ajettu maan tasalle. Vain Charles (Patrick Stewart) ja eräs albinomutantti nimeltä Caliban (Stephen Merchant) tuntuvat jääneen jäljelle. He sinnittelevät kolmistaan jossain Meksikon ja USAn rajamaastossa, kunnes eräänä päivänä nuori mutanttityttö (Dafne Keen) ilmestyy oven taakse kolkuttelemaan ja pyytämään apua. Matkasta tulee siirtymäriitti.

Logan sai parhaan kässärin Oscar-ehdokkuuden ja onhan tämä supersankarielokuvaksi varsin poikkeuksellinen. Tämä muuttui kuin joksikin post-apokalyptiseksi slasher-roadmovieksi. Harmi vain, että minä pidän niistä X-Men-elokuvista, enkä nähnyt kauheasti mielenkiintoa siinä, että mutantit olisivatkin sukupuutossa. Ja sitten on tietysti sellainen juttu, että en hirveästi pidä slasher-elokuvista. Tämä on vielä sellainen elokuva, jossa aurinko ei risukasaan juuri paista. Elokuva on yli kaksi tuntia pitkä ja minä jouduin klikkaamaan CMoren suoratoistopalvelussa kolme kertaa pausen päälle ja pitämään hyvän pituisen tauon, että jaksoin taas katsoa seuraavan pätkän. Missään elokuvallisessa huipputerritoriossa ei siis liikuta.

Jackmanin paras roolityö tämä on. Verrattaessa hänen muuhun uraansa, tämä erottuu edukseen. Ei hän mitään ihmeellistä sinänsä tässä saavuta - hän on vieläkin yhtä tasapaksu ja yksipuolinen Wolverinen roolissa kuin yleensäkin, mutta tässä hän ainakin ajoittain tuntuu yrittävän syventävää hahmonsa sisäistä maailmaa. Yksi ainoa repliikki mielestäni nosti tämän roolityön paremmaksi, kuin hänen muun filmografian ja se oli, kun toinen hahmo tokaisi Wolverinelle taas yhden verimättöilyn jälkeen, että "sinä olet tainnut saada vähän opetusta tähän" ja siihen hän vastaa "jonkin verran". Sinänsä ihan mitäänsanomaton repliikki, mutta miten Jackman sen sanoi - se viesti minulle siitä, että hän tunsi hahmonsa hyvin ja että hän pystyy näyttelemään hetkessä.

Stephen Merchantin mukanaolo yllätti. Boyd Holbrookin vielä enemmän ja kuinka erilaisen roolin hän teki, mitä yleensä on tehnyt. Dafne Keenista en pitänyt, ja samalle tasolle jäi Patrick Stewart vaikeroivan vanhuskaisen roolissaan. Olipa kökköinen roolisuoritus. Muistaakseni se oli George Clooney, joka sanoi, että klassinen virhe, minkä näyttelijät tekevät, on näytellä vanhaa ihmistä kliseisen vanhasti - selkä kyyryssä ja ääni käheänä.

James Mangold on mies leffan takana - joksikin hänen hengentuotoksekseen tätä voisi tituleerata. Hän on aikaisemmin vakuuttanut minut taidoillaan, mutta tässä petyin. Minusta meidän olisi tullut katsoa tarinaa ensisijaisesti nuoren mutanttitytön silmien läpi - hän kokee elokuvassa suurimman kasvun. Täten elokuvan maailma olisi saanut syvyyttä. Nyt kun katsoimme sitä kuihtuvien vanhusten silmien läpi, niin koko elokuva tuntui varsin kuihtuneelta itsekin. Enkä päässyt eroon tunteesta, että tässä yritettiin tehdä vakavaa draamaelokuvaa enemmän, kuin tässä oikeasti tehtiin vakavaa draamaelokuvaa.

Esimerkki: miksi elokuva sijoittuu USA:n ja Meksikon rajalle - pölyiselle erämaalle, täynnä tyhjyyttä ja likaa? Aikaisemmat X-Men elokuvat ovat sijoittuneet Westchesteriin - varallisuuden ja hyvinvoinnin miljööseen. Jokin kökköinen, tuulesta temmattu, lopulta pimentoon jäävä taustatarina yrittää selittää, miksi Logan ja Charles lähtivät sieltä. Mutta syy, miksi he päätyivät erämaahan on olematon. Etenkin kun yksi hahmoista ei siedä auringonvaloa. Syy tähän on pintapuolinen. Tämä miljöö antaa mahdollisuuden teeskennellä dramaattisuutta. Mutta se toimisi dramaattisena taustana elokuvalle, vain jos sille annettaisiin syy. Samainen tekopyhä yrittäväisyys leimaa koko elokuvaa. Liimattu kiihkeästi kasaan kaikkia elämää suurempia draamaelementtejä ja toivottu, että ne yhdessä tekevät edes puolikyhätyn draamantekeleen. Eivät tehneet.

Arvostan yritystä tuoda raakaa aitoutta pintakoreaan supersankarigenreen, mutta yrityksen tasolle jää. Olisin halunnut päästä syvemmälle hahmoihin sisälle. Yhden muistisairaan vanhuksen, yhden mykän pikkutytön ja yhden tunteitaan raivokohtauksilla ilmaisevan keski-ikäisen miehen kopla eivät vaan mahdollista tätä kovinkaan herkästi.

Elokuvantekijät olivat lähteneet hakemaan syvyyttä tarinankerrontaansa rinnastamalla fyysisen kärsimyksen henkiseen kärsimykseen, mutta eiväthän ne korreloi, jos emme pääse kosketukseen hahmojen mielenmaiseman kanssa. Vain se, että hahmo kärsii, on kivuissa tai tekee kuolemaa - ei tee siitä automaattisesti syvällistä hahmotulkintaa.

 ...=)

Arvostelu: The Greatest Showman

P.T. Barnum (Hugh Jackman) on 1800-luvulla sirkuksen keksinyt viihdyttäjä. Hänen tarinansa lähtee surkeista oloista liikkeelle ja rehkittyään töitä tehdäkseen itsestään menestyksen, Barnum riskeeraa kaiken saavuttaakseen unelmansa. Hän keksii koota yhteen joukon kummajaisia ja yhteiskunnan hyljeksimiä yksilöitä ja tehdä heistä shownsa tähtiä. Vielä sirkuksen tuomasta menestyksestä huolimatta Barnumia kuitenkin vaivaa taustansa ja pohtii jatkuvasti mihin asti hänen tulee mennä saavuttaakseen eheän olon, arvostusta häntä hylkimiltä ihmisiltä ja oikeutta hänen perheensä tahratulle maineelle. Michelle Williams esittää vaimoa, Zac Efron viihdetuottajaa ja liikekumppania, Zendaya trapetsitaitelijaa, Keala Settle parrakasta naista ja Rebecca Ferguson ruotsalaista oopperalaulajaa, joka voisi olla mahdollisuus tuoda korkeampaa arvostusta hylkiöiden rahvaanomaiselle sirkustaiteelle.

The Greatest Showman on täsmälleen, mitä se lupaakin olevansa. Puhtaasti viihdyttävää, elokuvallista ilotulitusta. Viihdyin elokuvateatterin penkissäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin paljon, että elokuvan kesto tuntui liian lyhyeltä. Sen sanottuani elokuva kuitenkin muodosti kauniin arkin, P.T. Barnumin tarina oikein huutaa elokuvallisuutta ja vaati kameran huomiota. Hänen nousunsa New Yorkin laidalta kadulta orvosta leipävarkaasta, rikkaaksi viihdetaiteilijaksi muodostaa oikein juhlallisen tarinan, jonka lomassa käsitellään hyvin erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, mikä on tärkeää elämässä.

Musikaalinumerot olivat yksinkertaisesti hulppeat. Usein musikaalit, vaikka ovatkin hyvin tehtyjä, omaavat aika latteita kappaleita, joiden mukana ei juuri innostu hytkymään. Mutta The Greatest Showmanin jokainen kappale antaa kokemuksen, kuin tekisi mieli nousta penkistä ylös tanssimaan. Harvoin jokainen kappale musikaalissa on yhtä osuva. Ja niitä on vielä suhteellisen runsaasti The Greatest Showmanissa - paljon ei hiljaisia hetkiä tule, mutta silti katsoja ei turru musiikkinumeroihin vaan niitä jää haluamaan lisää. This Is Me on tietysti aivan mahtava voima-anthemi, mutta parhaimman maun suuhun jättää Rewrite the Stars, joka on visuaalisestikin mahtava numero elokuvassa.

Hugh Jackman on löytänyt ehkä ainoan roolin maan päällä, jossa hänen teatraalinen karismansa oikeasti sulautuu osaksi elokuvaa, eikä anna teennäistä vaikutelmaa. Jopa hänen lauluunsa on joku ohjaaja osannut neuvoa lisää vivahdetta. Hänet uskoi sirkustirehtöörin roolissa, rooli, joka vaatii näyttelijän, jolla on ylipursuavaa karismaa jopa siihen pisteeseen asti, että ihmiset olisivat oikeasti valmiita maksamaan lipusta nähdäkseen hänen luotsaamansa shown. Lisäksi Jackmanilla on aina ollut taito huokua hyvyyttä, joten katsoja on luontaisesti hänen hahmonsa puolella, vaikka hänen päätöksensä ajavatkin hänen lähimmäiset kuilun partaalle, mutta silti me ymmärrämme, miksi hänen rinnallaan pysytään ja häntä kannustetaan ja hänen menestystä toivotaan.

Zac Efronin karismaa toivoo aina näkevänsä elokuvissa enemmän. Hänen äänensä on kaunis ja jättää vain arvailemaan kuinka hyvin se voisi vaikka myydä miljoonia levymyynneissä, jos Efron ei olisi päättänyt omistaa huomattavia lahjojaan elokuvataiteen pariin. Hänellä on harvinainen lahja olla energinen, eläväinen ja karismaattinen, olematta siirappinen, kliseinen tai korni. Hän on uskottava.

Keala Settle on vakuuttava. Hänen ääntänsä toivoisi puolestaan kuulevan enemmän, kun sekin hukutetaan ajoittain kuoron sekaan ja ison taustaorkesterin äänen alle. Hänessä on potkua, mutta eniten vaikutti kuinka hyvin hän tuntui omaksuneen elokuvan viestin erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Hän tekee elokuvan anthemista sen mitä se on.

The Greatest Showman on elokuva, jota toivoo aina elokuvateatterissa käydessään katsovansa. Mahdottoman elokuvallinen, mahdottoman viihdyttävä, koskettava, hauska, mielenkiintoinen, hulppea - kaikkea, mitä elokuvantaialta haluaisikin saada. Elokuvan lavastus on todella hienoa, samoin kuvaus. Musikaalinumerot ovat aivan kuolemisen arvoisia ja tähtivälkettä säihkyvä näyttelijäkaarti huimassa vireessä. Lisäksi elokuva ampuu räävittömän huolettomasti täysin yli. Silkkaa fantasiaspektaakkelia.

Elokuvien arvostelijanakin, sinulla on käsissäsi hirveä taakka totuuden kantamisesta. Sitä joutuu aina painimaan, millaisen arvostelun elokuvasta kirjoittaa - mikä totuus on paras esittää; missä valossa elokuva on lukijalle paras kertoa. The Greatest Showmanin kanssa totuudesta tulee ongelmallinen siinä vaiheessa, kun periaatteessa se on täydellisen viihdyttävä, elokuvallinen spektaakkeli, josta ei haluaisi valittaa valituksen valitusta. Mutta jos haluan totuuden selventää, niin elokuva on ehkä hitusen ennalta-arvattava ja aavistuksen verran pintakorea. Musikaalinumerot ja hienot showt pitävät huomion kuoressa, eikä sisälle päästä juuri P.T. Barnumin hahmoa pidemmälle. Haluan silti antaa sanoa, että omassa tyylilajissaan elokuva on täydellinen ja en voi olla painottamatta kuinka paljon nautin elokuvakokemuksestani, pitkästä aikaa, katsoessani sellaista elokuvaa, jota lapsuudessani ajattelin kaikkien elokuvien olevan.

 ...=)

X-Men: Days of Future Past (X-Men: Days of Future Past)

Kaikki X-men-elokuvasarjaan kuuluvat tutut elementit ovat paikalla, tällä kertaa yhdistettynä vielä eeppisempään taustaan.

Olen suuri X-men-elokuvien fani. En ole lukenut niitä sarjakuvia, mutta olen nähnyt kaikki alkuperäisen X-men-sarjan kolme elokuvaa ja X-men: First Class-elokuvan. Odotin siis todella kauan, että pääsisin näkemään elokuvan X-Men: Days of Future Past. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin tästä elokuvasta ja kun kuulin, että näiden elokuvien näyttelijäkaartit yhdistettäisiin. Ja voin kertoa sen, että elokuva täyttää kaikki lupaukset.
     Tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutantit ovat saalistettu ja tapettu ahtaalle, vain muutama on jäljellä. Jotta tämä voitaisiin estää tapahtumasta, käytetään Kitty Pryden (Ellen Page) voimia lähettämään Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) ajassa taaksepäin estämään mutanttien tuhoon johtaneet tapahtumat. X-men elokuviin kuuluva sivilisaation pohdinta, olemassaolon tarkoituksen etsiminen kuuluu olennaisesti myös tähän elokuvaan. Ehkä vielä enemmän niin, kun lähes jokaisen hahmon täytyy etsiä itsestään se, mikä on heille yhteistä. Ehkä juuri nämä syvät, olemukselliset teemat tekevät elokuvan massiivisesta eeppisyydestä niin mielenkiintoista. Me kaikki etsimme rajojamme ja pohdimme mihin oikein pystymme, myös kysymystä; miksi. Elokuva jättää tilaa myös tuleville jatko-osille ja voin ylpeänä tässä myös todistaa, että seuraava X-men elokuva on jo viritteillä.

 "...kyseessä on täydellinen elokuva"

    Kuten todettu elokuva toimii, siitä löytyy syvyyttä niille, ketkä sitä kaipaa ja toimintaa ja erikoisefektejä niille, jotka niitä kaipaa ja kokonaisuus toimii myös sujuvasti eli kyseessä on täydellinen elokuva. Se onnistuu sitomaan yhteen aikaisemmat osat, tosin selittämättä, miten Charles Xavier on taas elossa, mutta mitäs yhdestä pienestä ongelmasta... Elokuva on vauhdikas, hauska, eeppinen, viihdyttävä, syvällinen, aito, puhdas; kaikkea mitä sen tuleekin olla ja enemmän. Se myös istuu hyvin aikaansa, sillä ainakin minun mielestäni olemme saavuttaneet jopa toimintaelokuvien puolella tason, jossa myös katsojat haluavat tarkempaa pohdintaa hahmojen puolelta - he haluavat tietää miksi, miksi tämä hahmo tekee mitä tekee, he haluavat samaistua hahmoihin, he haluavat uskoa heihin ja siksi minun mielestäni kliseisten, mustavalkoisten hahmojen aikakausi on lopuillaan.

"Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta"

      En tiedä, ehkä en ole kaikkein suurin X-men fani, sillä en ole koskaan ymmärtänyt Wolverinen viehätystä. Mutta se on vain minun nöyrä mielipiteeni. Minusta hän vain jää Magnetojen, Mystikkojen, Stormien ja muiden varjoon. Hän on vähiten mielenkiintoinen hahmo ja hänellä on tylsimmät voimat. Onneksi X-Men: Days of Future Past onnistuu antamaan valoa muillekin hahmoille, ehkä enemmän juuri Charles Xavierin hahmolle ja Mystikon hahmolle, jota niin upeasti tulkitsee valovoimainen Jennifer Lawrence. Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta. Hänen ilmiömäinen kyky kaataa valkokankaalle niin suuri määrä epätoivoa, tunnetta, raakaa voimaa, joka on oleellista mille tahansa hahmolle ja erityisesti Mystikko on hänen käsittelyssään taidetta. Mystikon hahmo on niin läsnä, hän käsittelee jatkuvasti kysymyksiä ja teemoja ja käy läpi sisäistä kamppailua, mikä on tuttua meille kaikille, jotka joskus kaatuvat ja yrittävät etsiä voimaa nousta taas ylös. Olen myös erittäin otettu miten hyvin James McAvoy täydentää edeltäjänsä Patrick Stewartin saappaita. Kuvittelisin, että on erittäin vaikeaa näytellä hahmo, jota toinen näyttelijä on jo esittänyt, mutta vieläpä samassa elokuvassa; McAvoy suoriutuu paremmin kuin hyvin.
     Vaikka elokuva on erittäin dramaattinen ja dynaaminen, onnistuu se silti säilyttämään sarjalle myös olennaisen hyvän huumorin. Erityisesti kukaan elokuvan nähnyt ei varmasti pysty unohtamaan kohtausta, jossa eräs Peter Maximoff näyttää katsojille täysin mitoin voimiensa mahtavuuden kiertäessään erästä huonetta ympäri ja ympäri. Pelkästään kyseisen kohtauksen takia suosittelen katsomaan elokuvan, mutta myös Jennifer Lawrencen, Halle Berryn, Game of Thrones-suosikin Peter Dinklagen, mutanttien ja heidän siistien voimien, Michael Fassbenderin ja niille, ketkä hänestä pitävät; Hugh Jackmanin takia. Mutta myös siksi, että elokuva on täydellinen osoitus siitä, mitä hyvä fantasia-toimintaelokuva voi olla. Pisteenä iin päälle elokuva myös esittelee ison joukon uusia mutantteja, mahtavine voimineen.

...=)

Australia (Australia)

Australia on vuoden 2008 eeppinen-, romanttinen-, historiallinen-, draamaelokuva. Australialaisen Baz Luhrmannin ohjaamassa elokuvassa on pääosissa australialaiset Oscar-ehdokas Hugh Jackman ja Oscar-voittaja Nicole Kidman. Brandon Walters on sivuosassa, aboriginaalilapsena Nullahina. Australia menestyi todella upeasti lippuluukuilla, tuottaen yli 200 miljoonaa dollaria. Catherine Martin oli ehdolla parhaan puvustuksen Oscarin saajaksi. Kriitikot ovat verranneet elokuvaa Tuulen viemäähän (1939).
     Kidmanin esittämä Lady Sarah Ashley matkustaa Englanninsta Australiaan vuonna 1939 pakottamaan hänen aviomiehensä myymään heidän karjatilansa Faraway Downsin. Ashleyn aviomies lähettää yksityisen karjanajajan Droverin (Jackman) hakemaan Lady Ashleyn satamasta, mutta Ashleyn ollessa matkalla Faraway Downsiin, hänen aviomiehensä kuolee. Aluksi syyllisenä pidetään aboriginaalipatriarkkaa King Georgea, mutta myöhemmin sen paljastuu olevan tilan hoitaja Neil Fletcher. Lady Sarah kiintyy tilalla asuvaan aboriginaalipoikaan, Nullahiin ja kun hänen äiti kuolee, ottaa Lady Sarah tämän hoitaakseen. Paljastuu myös, että Fletcher yrittää junailla Faraway Downsin Lesley Carneyn karjatilamonopoliin. Lady Sarah, Drover, Nullah ja muut tilalla työskentelevät lähtevät viemään heidän karjaansa läpi autiomaan Darwiniin, jotta saavat oman karjansa myytyä Carneyn karjan sijaan. He onnistuvat, mutta muutaman vuoden päästä Fletcher on valmis kostamaan.
     Vaikea selitteinen juoni ei ole mikään este elokuvan katsomiselle. Monet nimet ja monta vuotta kattava juonikaari on vain sivuosassa elokuvassa. Elokuvan pääosassa on Australia. Tietenkin myös Lady Sarahin ja Droverin välille kehittyvä suhde sekä heidän huolehtimansa poika Nullah, kaikki he kiintyvät toisinsa ja heidän rakkaus on elokuvan kantava voima. Elokuva on pitkä, mutta jokaisen sekunnin arvoinen.
     Baz Luhrmann on spektaakkelimainen ohjaaja. Hyvä sana kuvaamaan hänen elokuviaan on eeppinen. Sen hän osaa. Hän saattaa astua muutamiin kliseisiin, mutta hänen luoma visuaalisuus ja tunnelma ovat korvaamattomia. Hän osaa poikkeuksellisen hyvin luoda myös hahmoja. Hahmot hänen elokuvassaa ovat hyvin realistisia, mutta elokuvallisella tavalla. On tietenkin elokuvan visuaalinen ilme täysin omaa luokkaansa. Ketään ei pysty samaan kuin Luhrmann. Hänellä on todella uniikkityyli ja ikimuistoinen ote elokuvantekoon. Elokuva on spektaakkeli. Yleensä kun elokuvasta tehdään show, kärsii draaman laatu ja tarinankerronnan luontevuus, mutta mielestäni Australia on hyvin miellyttävä elokuva. Elokuva herättää tunteita ja ottaa katsojan puolelleen. Kuitenkin en voi olla ajattelematta, että elokuvassa olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan, ehkä jopa täydellisyyteen.

     Elokuvan käsikirjoitus ei ehkä ole parhaimmasta päästä. Se on kuorrutteinen ja melodramaattisen imelä. Se on todella epäuskottava ja lähes lapsellinen. Se onnistuu luomaan, kuten todettu, hyviä henkilöhahmoja, joihin ei voi olla kiintymättä, mutta muuten juoni on melko teatraalinen ja epärealistinen. Elokuva tuntuu ikään kuin myös kalastelevan eli havittelevan jotain, mitä sen ei edes tarvitsisi. Ikään kuin pyrkii herättämään katsojassa liikaa tunteita, jolloin kokemus elokuvan yhtenäisyydestä kärsii.
     Nicole Kidman on fantastinen elokuvanäyttelijä. Ei ole täysin sattumaa, että hän on yksi 2000-luvun arvostetuimmista näyttelijöistä. Hän ei ehkä ole parhaassa vireessä tässä elokuvassa, mutta hänen saavutus elokuva päähenkilönä on silti huomattava. Hän yrittää todella paljon, mutta elokuvan paino ja liika dramaattisuus ja teennäisyys on lähellä painaa häntä liikaa. Samoin käy Hugh Jackmanille, joka yrittää kovin täyttää hahmonsa saappaat, mutta jää valitettavasti jälkeen. Elokuvan huomion varastaa Nullahia esittävä Brandon Walters. Ollakseen niin nuori ja kokematon, Walters saa luotua hahmoon sympatiaa, karismaa, valoa ja liikettä. Hahmosta tulee mielenkiintoinen ja hän onnistuu ylittämään jopa odotukset.
    Baz Luhrmann on visuaalinen nero. Hän luo elokuviin täydellisen maailman, josta katsoja ei halua lähteä. Hän osaa luovasti yhdistää eeppisyyden ja sympaattisuuden. Ollakseen todella miellyttävä elokuva, Australia ei ihan onnistu saavuttamaan täydellisyyden tasoa, sen temppuillessa liian teatraalisuuden kanssa.

"Just because something is, doesn't mean it should be"

8

...=)

Les Miserábles (Les Miserábles)

Tämä vuonna 2012 valmistunut brittiläis-amerikkalainen elokuva voitti 3 Oscar-palkintoa 24. helmikuuta 2013 järjestetyssä Oscar-gaalassa. Palkinnot tulivat äänityksestä, maskeerauksesta ja hiuksista sekä parhaasta naissivuosasta (Anne Hathaway). Elokuva oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja Hugh Jackman parhaaksi miesnäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Tom Hooper. Hathawayn ja Jackmanin lisäksi elokuvassa näytteli Oscar-voittaja Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Oscar-ehdokas Helena Bonham-Carter, Sacha Baron Cohen, Daniel Huttlestone, Isabelle Allen, Samantha Barks ja Aaron Tveit.
    Les Miserábles sijoittuu 1815-1832 väliselle ajalle, Ranskaan. Elokuvan päähenkilö on Jean Valjean, joka tuomittiin pakkotyöläiseksi varastettuaan leipää. Hänet vapautetaan ehdonalaiseen 19 vuoden vankeuden jälkeen ja hän kiertää ympäriinsä hylkiönä. Eräs piispa antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mutta Valjean varastaa tältä tämän hopeioita ja jää kiinni. Piispa kuitenkin ilmoittaa vartijoille, että antoi Valjeanille hopeat lahjaksi ja tämä liikuttaa Valjeania syvästi. Hän päättää rikkoa ehdonalaisuutensa ja aloittaa uuden elämän, uudella identiteetillä. Hänen peräänsä jää vannomaan kostoa hänen vanginvartijansa Javert (Russell Crowe). 8 vuotta myöhemmin Jean Valjeanista on tullut tehtaan omistaja ja erään kaupungin pormestari. Hänen tehtaassa työskentelee nuori nainen nimeltä Fantine, jolla on pieni tytär. Fantine saa potkut tehtaasta epäpätevältä esimieheltä ja joutuu turvautumaan prostituutioon maksaakseen tyttärensä sairaalamaksun. Fantine päätyy kurjiin oloihin ja sairastuu. Valjean pelastaa Fantinen ja vie tämän sairaalaan, jonne tämä kuitenkin kuolee. Valjean lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä Cosettesta. Tästä 9 vuotta myöhemmin Jean Valjean ja Cosette ovat päätyneet Pariisiin elämään kohtuu hyvätasoista elämää. Pariisiin on saapunut myös Javert, joka oli myös 8 vuotta aiemmin Montreulissa, kaupungissa, jossa Valjean oli pormestarina. Pariississa on myös joukko vallankumouksellisia kapinallisia, joihin yhdestä, Mariukseen, Cosette rakastuu.

    Les Miserábles on hyvin ristiriitainen elokuva. Yhtä lailla sen saama kritiikki on hyvin ristiriitaista. Toiset sanovat sen olevan hyvin traaginen ja koskettava ja kaikkien aikojen paras musikaali. Toiset pitävät sitä epäonnistuneena vitsinä. Minun mielestäni se ei ole kumpaakaan. Huonoja puolia on useita. Elokuva on kuolettavan pitkä, puuduttava ja auttamattoman tylsä. Lavastus ei ole mielestäni kaikissa kohtauksissa hyvä, ei ohjaus, ei jotkut näyttelijäsuoritukset eikä itse käsikirjoituskaan. Kolmeen arkkiin rakennettu elokuva ei voi toimia sujuvasti. Elokuvassa on paljon turhaa minkä olisi voinut ihan hyvin poistaa ja joitain aivan turhia hahmojakin kuten Bonham-Carterin ja Baron Cohenin esittämät huijarit, joiden osat olisi voinut supistaa minimiin sen sijaan, että he ärsyttävät katsojaa kohtauksesta toiseen. Kliseisille teksteille "niin ja niin monta vuotta myöhemmin" olisi pitänyt keksiä toinen vaihtoehto. Myös elokuvan tyyli, jossa näyttelijät laulavat miltei jokaisen vuorosanan on hieman liioiteltu. Ajoittain elokuva sortuu myös liikaan draamaan.
    Hyviäkin puolia on... Musiikki on todella hyvää ja hyvin sävellettyä, useimmat näyttelijät onnistuvat roolisuorituksistaan todella uskottavasti, lavastus toimii suurissa osin ja jossain kohtaa elokuvaa voi katsojan tuntea kylmiä väreitä sen koskettavuudesta. Myös ihan puhuttu dialogi on varsin toimivaa ja elokuvan taso on Hollywood luokkaa. Elokuva pysyy myös luotettavasti uskollisena omalle tyylilajilleen ja luo ajoittain jopa varsin soljuvaa melodraamaa, johon katsoja voi mukavasti painautua sisälle.
    Hugh Jackman. Ei. Valitettavasti ei. Hän näyttelee todella keskinkertaisesti, kuten aina. Hän laulaa suoraan sanottuna hirveästi. Hän on täysin yliarvostettu. Sekä hänen hahmonsa on liikaa keskitetty päähenkilö Yksi kaikkien aikojen surkeimmista Oscar-ehdokkaista, ilmiselvästi. Hän kykenee tietyissä hetkissä elokuvaa antamaan kasvoiltaa uskottavan tunteen, lopun osaa yrittää väkisin, teennäisesti ja pakonomaisesti tuottaa jonkin näköistä roolisuoritusta. Ja kuten sanottu, vaikka en musiikkiin niin hirveästi välitä, tapa jolla hän venyttää ääntään on korvia raapaisevaa.
    Anne Hathaway puolestaan tekee yhden kaikkien aikojen vakuuttavimmista roolisuorituksista. Kohtaus, jossa hän laulaa "I dreamed a Dream" on unohtumaton. Yli virheettömyyden. Melkein jopa yli täydellisyyden. Hänen kykynsä sitoa kohtauksen dramaattisuus, surullisuus, piina, aikakausi ja elokuvan tyylilaji on vertaansa vailla. Valitettavasti se jää koko elokuvan ainoaksi hyväksi kohtaukseksi, lukuun ottamatta kohtausta, jossa nuori Daniel Huttlestone laulaa, Gavrochen roolissa, kappaleen "Look Down".  Kuitenkin myös Samantha Barks onnistuu varsin kiitettävästi roolisuorituksestaan kuten myös Eddie Redmayne. Harmi, että loppu elokuva pilaa nämä loiston hetket.
    En pidä musikaaleista, joten se vaikuttaa suuresti arvosteluuni. Uskon, että intohimoiset musikaalin ystävät saavat elokuvasta paljon irti, sen ollessa niin autenttinen tyylilajilleen. Kuitenkin ketä tahansa, ketä on tottunut kaikkiin muihin elokuvatyyleihin ja lyhyempiin elokuviin, en suosittele elokuvaa, missään nimessä. Tai ainakin katsokaa vain siihen asti, että Hathaway on saanut soolonsa valmiiksi ja vaihtakaa sitten elokuvaa.

6

...=)