Arvostelu: Äiti

Viime äitienpäivän vietin elokuvateatterin pimeydessä tämän kotimaisen draamahelmen parissa. Se iski niin kovan luun kurkkuun, että löysin itseni istumassa teatterin penkissä vielä hyvän aikaa elokuvan loppumisen jälkeen, vain ja ainoastaan itkemässä ja kokoamassa itseäni taas kasaan. Säälittää vieläkin se teatterin työntekijäparka, joka joutui minun pillittelyni takia vartomaan salin ovella ikuisuuksien ajan.

Eeva (Jaana Saarinen) vapautuu vankilasta ja suuntaa takaisin entisille kotiseuduilleen, pienelle paikkakunnalle, jossa yrittää ratkoa menneisyyteen jääneiden ihmisten kohtaloita. Samalla katsojalle valottuu ne hiuksen hienot yksityiskohdat, jotka johtivat pahaa aavistamattoman ihmisen kuolemaan.

 Ohjaaja Samppa Batal on hieno. Hänen ohjauksellinen ote on hienovireinen, kuorittu, kliininen. Ja varoituksen sanana, että mahdollisesti monelle jopa liian monitahoinen. Tämä on draama, joka koostuu pienen pienistä nyansseista, joista saadakseen kiinni, täytyy keskittyä. Pinnan alla tapahtuu paljon. Avainasemaan tämän kaiken auraamisessa nousee Jaana Saarisen henkeä salpaava roolityö.

Jos Saarinen ei ansaitse tällä monumentaalisella urakalla parhaan naispääosan Jussi-palkintoa ensi vuoden gaalassa, niin henkilökohtaisesti kyllä kuihtuu kaikki luotto kyseiseen instituuttiin. Niin uraauurtavasti Saarinen tähän rooliin tarttuu kiinni. Hän saa yhdellä katseella tai ilmeen värähdyksellä aikaan enemmän kuin kokeneetkin näyttelijät tuhannella vuorosanalla. Ennen kaikkea, hänen roolityönsä avulla, katsoja ymmärtää.

En haluaisi puhua liikaa elokuvan aiheesta ja tematiikasta, sillä elokuvan teho perustuu paljolti sen äkkisyvään pudotukseen, kun katsojalta putoaakin pohja siltä, mitä hän on luullut tulleensa katsomaan. Tavallinen rikoselokuva muuttuu joksikin aivan muuksi.

Jos nyt analysoidaan näinkin kryptisesti, että pohjimmiltaan elokuva kertoo uhrauksesta ja sen tematiikasta. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään toistensa eteen. Kuinka rakkaus voi - alan edetä jo juonipaljastusvyöhykkeelle uhkaavasti - ilmetä monella eri tavalla, jopa sellaisella, jota vähiten odottaisi. Ja no, niin voimakkaasti tämä rakkauden ja uhrauksen teema tässä esitettiin, että oma mieli meni ainakin täysin rikki. Hajosi tuhannen säpäleiksi. Samoin sydämeni.

Elokuva siitä, mikä on tärkeää. Tärkeintä.

Enkä voi uskoa, että meillä on kotimaassamme näin hienoja elokuvantekijöitä. Laatutekijöiltään tämä vastaa mielestäni täysin isommankin luokan produktiota. Ainoastaan lavastus on ehkä hieman kotikutoista, mutta koskapa yksikään elokuva olisi moiseen yhdentekevyyteen kaatunut? Kuvaus on henkevää, kliinistä, kuorittua, raakaa, sielukasta, aitoa, rosoista. Musiikki iskee tunteisiin ja toimii loistavasti lävistäen läpi elokuvan. Käsikirjoitus on tietysti kaiken mahdollistava perustus, jossa on kyllä vavahduttavasti hahmotettu menneisyyden ja nykyisyyden käsikkäinkävely, ihmisten väliset kuilut, sanomattomat taakat, näkymättömät merkitykset. Myös ihmisen arvo, etenkin sen jälkeen, kun hänen maineensa on muuttunut rikolliseksi. Ihmisten julkeus, sitä kautta ehkä myös hyvyyden ja pahuuden dikotomia. Missä vaiheessa ihmisestä tulee jotain muuta kuin ihminen? Kun hänet tuomitaan rikoksesta? Vai silloin kun hän kohtelee toista ihmistä huonosti, vaikka sitten rikollista? Todella syvällinen taidonnäyte.

Luotto on suuri, että näin kovia kotimaisia laatudraamoja saataisiin vastaisuudessa enemmänkin. Esimerkiksi Samppa Batalin uraa tulen seuraamaan silmä kovana. Ja myös jälleen kerran osoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun palkkaa kokeneen ja osaavan naisnäyttelijän päärooliin.