Kesä.
Kuulen kuinka kuu humisee liikkuessaan maapallon ohi. Ei haittaa, vaikka huoneeseeni ei ole vedetty sähköjä. Yötaivaan valot tarjoavat tarpeeksi, jotta näen eteeni. Oikeastaan suosin pimeyttä. Silloin on helpompi liikkua itseni ulkopuolelle. Nousta pois omasta mielestä. Antaa ajatusten vaeltaa toisiin taloihin, toisten ihmisten luo, toisiin todellisuuksiin, toisiin maailmoihin, toisiin aikoihin. Kun annan ajatusteni tehdä niin, voin hetken ajan kuvitella, miltä tuntuu olla rakastettu.
En ole rakastettu. Mutta kun yöllä nukun yksin huoneessani, kuvittelen allani levittäytyvää kartanoa. Vaikka ullakolla - palvelusväen huoneissa - on kuuma, en nukkuisi muualla mistään hinnasta. Kun nukun kartanon päällä, tiedän että minulla on oma paikkani. Se ei saata olla paljon. Eikä olekaan. Mutta ainakin tiedän paikkani. Tiedän, että minua tarvitaan. Ja jos oikein ummistan silmiäni, voin upottautua niin syvään pimeyteen, että voin melkein kuvitella että tältä rakkaus näyttää.
Voiko rakastaa, jos ei ole rakastettu?
Syksy.
En ole koskaan oikein ollut sinut muutoksen vuodenajan kanssa. En ole koskaan päässyt solmimaan liittoa muutoksen kanssa. Muutoksella ja minulla on kalavelkoja selvitettävänä. Emme ole tulleet toimeen. Tiedän, mistä puhun. Tiedän, mistä puhun, kun puhun toimeen tulemisesta. En ole siinäkään järin hyvä. Mutta muutosta olen jahdannut koko elämäni. Pääsemättä koskaan edes jäljille. Olisipa syksy pian ohi.
Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Muutos on pysyvää. Aika viilettää ohi kuin nopeimmat höyryjunat. Mutta aika ei pidä itsestään mitään ääntä. Ei vihellä pilliin, kun on aika lähteä. Ei puksuta, ei kolise. Ei vapise edes tuulessa. Aika tulee ja menee, ottaa ja jättää. Aika vangitsee itseensä. Pakottaa seuraamaan omaa häntäänsä. Tekee pilkkaa. En muutu, vaikka muutun.
Voiko muutokseen tehdä asumuksensa.
Talvi.
Hengitän kirpeää pakkasilmaa. Pidän, miten se kihelmöi iholla. Valo laskeutuu kauniisti hankien päälle, kuin palloksi. Olen ollut Downtonissa kauan. Kun muistelen aikaani taaksepäin, minuun sattuu. Muistot eivät ole aina kivuttomia. Etenkään omani. Paljon on joutunut näkemään tuskaa. Ennen kuin olen pystynyt hyväksymään oman asemani, oman paikkani, oman tarkoitukseni.
Toki minäkin halusin kaikkea, mitä heillä oli. Minullakin oli haaveita, unelmia ja toiveita. Toivoa. Testasin toivoni kestävyyttä monen monta kertaa. Mutta jouduin huomaamaan kuinka hauraat sen seinämät ovat. Ne eivät kestä syntisen miehen painoa. Toivo on tarkoitettu hyväosaisille, palveltaville, ei palvelijoille. Toivo on etuoikeus, jota minulla ei ole varaa lunastaa. Tyydyn tekemään töitä niille ihmisille, joilla on varaa pitää sitä pikkusormensa päässä, niin huolettomasti, kuin se olisi yhdentekevin asia maailmassa. Ehkä vielä joku päivä heistä joku irroittaa siitä otteensa ja minä olen paikalla ottamassa siitä kiinni.
Olen hyväksynyt asemani, mutta toiveeni pilkahtavat silti jostain sieltä kaukaa sen muurin takaa, jonka olen niiden ympärille rakentanut vuosien saatossa.
Kevät.
Olen alkanut kiintyä heihin. Heihin, joiden vihaamiseen käytin niin paljon aikaa. Löydän välillä sydämeni oikein pienestä mytystä, jollaiseksi se on kääriytynyt huolesta. Huomaan pelkääväni heidän puolestaan. Huomaan huolehtivani heistä enemmän kuin itsestäni. Onko rakkaus voima, joka lopulta vangitsee meidät kaikki?
He katsovat minua nykyään silmiin. Pidän siitä.
Kevät sulattaa talven raskaan tunnelman pois. Katson kuinka luonto ympärilläni herää sikeiltä uniltaan. Siinä olen hyvä. Osaan tarkkailla. Pitää silmällä. Seurata etäältä. Joskus sekin on hyvä. Ja se on hyvä.
- Thomas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti