Arvostelu: Hello, Privilege. It's Me, Chelsea

Olen tykännyt katsoa Chelsea Handlerin talk showta Netflixistä. Nekin jaksot olen kelaillut läpi aikamoisen monta kertaa. Myös Handlerin aikaisempi dokumenttikokonaisuus Chelsea Does... kuuluu suosikkeihini. Jokin vain Handlerin tavassa katsoa maailmaa on raikasta. Hän ei ole erityisen älykäs tai kouluja käynyt nainen, mutta on oivaltanut yhden oleellisen asian: oppimisen tärkeyden. Kuuntelemisen, keskustelujen, dialogin, ihmisen edessä nöyränä olemisen. Kysymysten esittämisen tärkeyden. Eikä sitä tehdäkseen tarvitse olla maailman älykkäin. Jokainen osaa kysyä kysymyksiä ja useamman ihmisen tulisi sitä tehdä. Ehkä kysymällä toisiltamme kysymyksiä, voisimme kaikki tulla hieman viisaammiksi. Ja juuri se, että Handler ei ole yliopistoprofessori, tekee hänen tyylistään niin hyvän. Hän ei maskeeraa ajatuksia sivistyskielen mutkiin tai peitä mielipiteitään akateemisten termien verhoon. Hän ei yritä teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on. Hän uskaltaa olla tyhmä. Ja kuten Sokrates aikoinaan jo totesi, niin sehän on paras tapa oppia. Se pakottaa toiset ihmiset opettamaan sinulle asioita. Yksinkertaistamaan omia argumentteja ja siten ehkä myös kohtaamaan omat argumentit suoremmin. Lisäksi koska Handler on räväkkä stand up-koomikko, hän uskaltaa marssia ihmisten eteen ja töykäistä suoriakin kysymyksiä.

Siksi siis, kun Netflixiin lupailtiin uutta dokumenttia Handlerilta, minä olin tallentanut itselleni ilmoituksen, koska se sinne plätkähtäisi ja katsoin heti pois alta. Tällä kertaa Handlerin aiheena on rotu ja erityisesti rasismi Yhdysvalloissa. Aihetta hän on käsitellyt aikaisemminkin aiemmassa dokumenttisarjassaan sekä myös talk shownsa puolella. 

En voi sanoa pettyneeni tähän dokumenttiin. Sillä tätä oli aivan yhtä viihdyttävää katsoa kuin Handlerin tuotantoja ennenkin. Minusta tämä vain oli nyt väärä aihe tähän hetkeen ja tähän formaattiin. 

Heti dokumentin alkuminuuteilla Handler menee johonkin yliopisto-opiskeljoiden rotuiltamaan, jossa mustat opiskelijat jakavat kokemuksiaan. Yksi opiskelija sanoo hyvin, että häntä kismittää jo se, että tällainen valkoinen, etuoikeutettu nainen tepastelee sinne ja tekee heidän kärsimyksistään dokumentin ja sillä sekä pyhittää omaa omatuntoaan että typistää aiheenkäsittelyn niinkin yksinkertaiseksi, että voisi kuvitella yhden tunnin mittaisen dokumentin pääsevän rasismin juuritekijöille.

Mielenkiintoista sinänsä, että tämä huomio on sisällytetty dokkariin. Kuin dokkari yrittäisi vesittää itse itsensä. Koska sitähän tämä dokkari juuri on. Tämä etuoikeutettu, hyväosainen valkoinen nainen haastattelee muutamaa ihmistä ja heidän mielipidettään rodusta ja kuvittelee siten käsittelevänsä ongelmaa, kun totuudessa luultavasti vain vaikeuttaa sitä. Rodullistettujen ihmisten äänet ovat jo valmiiksi marginalisoituja, joten luulisi, että heistä kertovaa dokkaria voisi myös luotsata musta ääni. Tietysti oma keskustelunsa on se, että kuka saa kertoa ja kenestä tai mistä, mutta erityisesti tällaisessa dokumentissa soisi platformia aiheen kohteille, kun tässä ei muuta taiteellista arvoa ole. Ja ihan oikea huomio sekin, että dokkari on säälittävän lyhyt, vain reilun tunnin mittainen. Eikä tässä kyllä edes raapaista pintaa.

Dokkari onkin poikkeuksellisen sekava. Rotu aiheena ei ole helppo. Jos se olisi, niin eiköhän rasismi olisi jo ratkaistu Yhdysvalloissa. Sen sijaan, aiheesta on käyty polemiikkia useita satoja vuosia. Martin Luther Kingistäkin on jo vuosikymmeniä. 

Handler kyllä yrittää. Ja hänen aikomuksensa ovat jalot, kuten aina. Sinänsä hänen viattomuutensa on ihailtavaa. Että ikään kuin vain voisikin kävellä ihmisten luo ja jutella ja sillä asiat ratkaistuisivat. Mutta tässä ehkä onkin dokumentin ongelma. Tämän aiheen käsittelyssä pelkkä keskustelun monipuolisuuden esittely ei oikein riitä. Tarvittaisiin syväluotaavampia kysymyksiä, kuin mitä Handler esittää. Ehkä katsoisin vian olevan myös ohjaajassa, joka ei anna Handlerille tarpeeksi tilaa päästä keskustelujen ytimeen, vaan hyppää keskustelusta toiseen ja lopulta myös keskusteluista pois kokonaan ja kohti enemmän Handleria itseään. Mikä oli erityisesti tämän aiheen käsittelyssä hieman kyseenalaista.

Lisäksi hän hieman ongelmallisesti tuntuu antavan enemmän palstatilaa äänille, jotka tulevat Bel Airissa asuvilta republikaanirouvilta tai White Trashiksi itseään nimittävältä valkoihoiselta räppäriltä. Tämän räppärin, JellyRollin, kanssa dokkari kyllä ottaa syvimmän sukelluksensa kohti kivipohjaa. JellyRoll, ei millään pahalla, ei ole ajattelussaan mikään selkein ihminen. Ihan suoraan sanottuna itse en ymmärtänyt hänen horinoistaan tuon taivaallista, eikä niissä kyllä mitään itua ollutkaan. Mutta pahinta oli, että Handler yllättäin löysi sielunveljensä JellyRollista ja komppasi tämän sanomisia, kuin ne olisivat olleet tähdellisiäkin huomioita rasismista. Eivät olleet.

Pakostakin dokumentista tulee olo, kuin sitä olisi lähdetty tekemään hyvin aikein, mutta melko pian tajuttu, millaista suota pitkin on lähdetty tarpomaan, joten sitten kasaan on kyhätty jotain, mikä ei ole sinne päinkään ja haettu yliyksinkertaistavia hahmoja laukomaan jotain puolivillaisia totuuksia jostain. Dokumentti ei onnistu valottamaan rasismista käytävää keskustelua perusargumentteja pidemmälle. 

Dokumentti ei myöskään onnistu kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Itse jään lähinnä penäämään näiden rotuaiheisten dokkarien kanssa kysymystä: "miksi?" Miksi rasismin kanssa tilanne on mikä on? Miksi Yhdysvallat eivät saavuta rotujen välistä tasa-arvoa? Miksi rasismi on yhä hengessään? Miksi se vain vuosikymmen toisena jälkeen jatkaa eloaan Ameirkan alitajunnassa? Eikö näihin kysymyksiin vain ole vastausta, vai missaanko jotain?

Se, mitä dokumentti missaa aiheen älyllisessä käsittelyssä, se pyrkii korvaamaan tekemällä pivot -käännöksen Handlerin henkilökohtaiseen elämään ja tämän menneisyyteen mustan poikaystävän kanssa, joka päätyi elämässään aivan eri reitille kuin Handler, niin ikään juuri ihonvärin takia. Sinänsä tämä henkilökohtainen elementti on kiinnostavaa. Handler on henkilönä mielenkiintoinen ja tarpeeksi karismaattinen että pystyy omalla elämäntarinallaan kantamaan dokumenttia jos toistakin. Mutta olisin vain toivonut, että oltaisiin tartuttu johonkin toiseen aiheeseen. Tämä rasismidokumentti on aivan liian sekava, liian pinnallinen, ja vaikka otsikko naljaileekin Handlerille ja tämän asemalla tämän aiheen käsittelijänä, tuntuu hän silti väärältä henkilöltä tämän aiheen käsittelyssä. Ainakin väärä veto oli tehdä Handlerin omasta menneisyydestä dokumentin kärki.