Arvostelu: Joker

Arthur Fleck (Oscar-ehdokas Joaquin Phoenix) on katumainostusklovnina työskentelevä, sairaalloinen mies, joka asuu yhdessä vanhan ja raihnaisen äitinsä (Frances Conroy) kanssa Gothamissa. Arthurin suurin unelma olisi tulla stand up-koomikoksi ja hän ihailee suuresti televisiotähteä (Oscar-voittaja Robert De Niro), jota katselee iltaisin äitinsä kanssa televisiosta. Myös rakkausrintamalla haaveita riittää naapurista (Zazie Beetz).

Kun Arthur saa työstään potkut ja kaupunki muuttuu ympärillä yhä vain levottomammaksi, alkaa Arthurin mieli synkistyä entisestään. Kamelin selän katkaisee äidin joutuminen sairaalaan. Arhur ajautuu lain ulkopuolelle ja alkaa muistuttamaan kovasti erästä tunnettua sarjakuvapahista.

Todd Phillips on aikaisemmin työskennellyt komediaelokuvien parissa. Omien sanojensa mukaan hän siirtyi draaman puolelle, sillä "millekään ei saa enää nauraa." Samasta teemasta tuntuu kertovan osaltaan myös Joker. Yhteiskunnan muutoksista, jotka jättävät jälkensä ihmisiin. Läpi elokuvan ihmiset katsovat kummissaan Arthuria, joka ei voi nauramiskohtauksilleen mitään.

Vaikutteita elokuvaan on haettu erityisesti Martin Scorseselta. Vahvimmin mieleen tulee hieno Taksikuski, vuodelta 1976. Itse pidän Taksikuskia hyvänä elokuvana osaltaan siksi, että se ei ole ilmiselvää elokuvantekemistä. Se on taiteena monimerkityksellistä. Jopa abstraktia.

Joker ei ole. Katsojalle tehdään todella selväksi, että se yhteiskunnallinen tila, jossa Arthur elää, on omiaan tekemään mielestä kuin mielestä, sairaan. Kun maailma potkii Arthuria, potkii hän takaisin. Elokuvan tunnelma on hyytävä ja ahdistava. Katsoja tuntee nahoissaan hapen puutteen. Elokuvan katsominen tekee pahaa.

Ei vähiten Phoenixin roolisuorituksen takia. Hän näyttelee rooliaan omistautuneemmin, mitä on vähään aikaan nähty. Vie hahmonsa todella synkkiin vesiin, jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja ei ole varma kannustaako hahmoa vastoinkäymisten tiellä enää lainkaan. Ehkä tämäkin on tarkoituksenmukaista. Kyseessä on kuitenkin yksi kulttuurihistorian pahamaineisimmista hahmoista, jota ei ole välttämättä tarkoituskaan kannustaa.

Parhaimmillaan elokuva on mielestäni, kun se suuntaa katseensa pois Arthurin henkilöhahmosta. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Arthurin työkaveri, lyhytkasvuinen Gary (Leigh Gill) jää jumiin Arthurin asuntoon ja yrittää päästä pois. Kohtaus on ahdistava ja käy jopa erittäin onnistuneesta ja psykologisesta kohtauksesta, jossa katsoja pystyy ensimmäistä kertaa elokuvan aikana analysoimaan muunkin ihmisen mielenliikkeitä kuin Arthurin.

Myös Robert De Niron esittämä talk show-juontaja Murray Franklin on onnistunut hahmo. Pidän siitä röyhkeydestä, jolla hän työnnetään osaksi elokuvakerrontaa. Kuin elokuvantekjiät tietäisivät täysin, että ovat muovaamassa elokuvastaan Scorsese-pastissia ja siksi kuin korostaisivat tahallaan sitä De Niron esiintulolla.

Minuun makuuni elokuva on kuitenkin kokonaisuudessaan liian konservatiivinen, suoraviivainen ja ennalta-arvattava. Kuvaus on pitkälti sitä, että hullusta tulee hullu. Tietenkin kun elokuvan nimikin on pelkistetty: Joker, katsoja saa, mitä tilaakin.

Mutta itse jäin kaipaamaan jotain tilaa laajemmalle elokuvailmaisulle. Tai syvemmälle. Nyt Arthurin jonkinmoinen hulluus selitetään vielä hullummalla maailmalla. Sen verran on luettu myös Freudia, että on tajuttu tehdä takaumia lapsuuden traumoihin.

Ja tämä on varmasti tematiikkaa, joka jakaa katsojat. Toiset tykkäävät hulluna tästä keskittyneestä fokuksesta yhden mielen hajoamiseen ja sitä selittävien tekijöiden dynaamisuuteen. Toiset katsojat varmasti tulevat tylsistymään elokuvan tahdissa. Eikö tässä saada muuta tematiikkaa tai analyysia kuin jopa epäuskottavuuteen asti kuroutuva kurjuus?

Itse ehkä pidän elokuvaa liian alleviivattuna. Omasta mielestäni olisi ollut syvällisempää tutustuttaa tarinassa hienovaraisemmat draaman käänteet. Vaikka ne olisivatkin yhtä isoja mullistuksia, mitä Jokerissa kuvataan - korruptoituneet poliittiset päättäjät, jotka vievät tavallisilta ihmisiltä viimeisetkin muruset pöydästä, kuoleva äiti, tavoittamattomat unelmat, potkut töistä ja vielä turvaton naapurusto - niin niitä voisi käsitellä hieman hienovaraisemmin, mitä Phillips tekee tässä.

Musiikki, kuvaus, lavasteet, jopa valaistus kaikki osaltaan tekevät draamasta vielä dramaattisempaa. Se muuttuu oopperamaiseksi. Grandioosiksi ja sitä kautta ehkä pompöösiksi. Katsojalle tulee liian nurkkaan ajettu olo. Kuin seuraisimme Kristuksen ristiinnaulitsemista sekä maailmanloppua samaan aikaan.

Tämä on tietysti vain oma makuni. Pidän hienoksi jauhetummasta draamasta. Hiljaisemmasta. Rivien välistä kertovasta. Tämä elokuva huutaa sanottavansa ja tulee vielä takaisin ja huutaa sen uudelleen. Ja sitä kautta ehkä vähän hukkaa oman sanomansa siinä samassa. Huutamisesta tulee tärkeämpää kuin itse viestistä.

Erityisesti elokuvan loppu tuntuu tarpeettomalta ekspositiolta. Sitä erehtyy itse asiassa luulemaan jo loppuneeksi, mutta vielä elokuva palaa selittämään itseään ja tarjoamaan selitystä. Kuin se ei osaisi päättää, mikä sen viesti edes on.

_____________________

[Arvosteltua muokattu ja kirjoitettu uudestaan 13.11.19]