Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.

Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.

Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.

Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.

Arvostelu: Joker

Arthur Fleck (Oscar-ehdokas Joaquin Phoenix) on katumainostusklovnina työskentelevä, sairaalloinen mies, joka asuu yhdessä vanhan ja raihnaisen äitinsä (Frances Conroy) kanssa Gothamissa. Arthurin suurin unelma olisi tulla stand up-koomikoksi ja hän ihailee suuresti televisiotähteä (Oscar-voittaja Robert De Niro), jota katselee iltaisin äitinsä kanssa televisiosta. Myös rakkausrintamalla haaveita riittää naapurista (Zazie Beetz).

Kun Arthur saa työstään potkut ja kaupunki muuttuu ympärillä yhä vain levottomammaksi, alkaa Arthurin mieli synkistyä entisestään. Kamelin selän katkaisee äidin joutuminen sairaalaan. Arhur ajautuu lain ulkopuolelle ja alkaa muistuttamaan kovasti erästä tunnettua sarjakuvapahista.

Todd Phillips on aikaisemmin työskennellyt komediaelokuvien parissa. Omien sanojensa mukaan hän siirtyi draaman puolelle, sillä "millekään ei saa enää nauraa." Samasta teemasta tuntuu kertovan osaltaan myös Joker. Yhteiskunnan muutoksista, jotka jättävät jälkensä ihmisiin. Läpi elokuvan ihmiset katsovat kummissaan Arthuria, joka ei voi nauramiskohtauksilleen mitään.

Vaikutteita elokuvaan on haettu erityisesti Martin Scorseselta. Vahvimmin mieleen tulee hieno Taksikuski, vuodelta 1976. Itse pidän Taksikuskia hyvänä elokuvana osaltaan siksi, että se ei ole ilmiselvää elokuvantekemistä. Se on taiteena monimerkityksellistä. Jopa abstraktia.

Joker ei ole. Katsojalle tehdään todella selväksi, että se yhteiskunnallinen tila, jossa Arthur elää, on omiaan tekemään mielestä kuin mielestä, sairaan. Kun maailma potkii Arthuria, potkii hän takaisin. Elokuvan tunnelma on hyytävä ja ahdistava. Katsoja tuntee nahoissaan hapen puutteen. Elokuvan katsominen tekee pahaa.

Ei vähiten Phoenixin roolisuorituksen takia. Hän näyttelee rooliaan omistautuneemmin, mitä on vähään aikaan nähty. Vie hahmonsa todella synkkiin vesiin, jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja ei ole varma kannustaako hahmoa vastoinkäymisten tiellä enää lainkaan. Ehkä tämäkin on tarkoituksenmukaista. Kyseessä on kuitenkin yksi kulttuurihistorian pahamaineisimmista hahmoista, jota ei ole välttämättä tarkoituskaan kannustaa.

Parhaimmillaan elokuva on mielestäni, kun se suuntaa katseensa pois Arthurin henkilöhahmosta. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Arthurin työkaveri, lyhytkasvuinen Gary (Leigh Gill) jää jumiin Arthurin asuntoon ja yrittää päästä pois. Kohtaus on ahdistava ja käy jopa erittäin onnistuneesta ja psykologisesta kohtauksesta, jossa katsoja pystyy ensimmäistä kertaa elokuvan aikana analysoimaan muunkin ihmisen mielenliikkeitä kuin Arthurin.

Myös Robert De Niron esittämä talk show-juontaja Murray Franklin on onnistunut hahmo. Pidän siitä röyhkeydestä, jolla hän työnnetään osaksi elokuvakerrontaa. Kuin elokuvantekjiät tietäisivät täysin, että ovat muovaamassa elokuvastaan Scorsese-pastissia ja siksi kuin korostaisivat tahallaan sitä De Niron esiintulolla.

Minuun makuuni elokuva on kuitenkin kokonaisuudessaan liian konservatiivinen, suoraviivainen ja ennalta-arvattava. Kuvaus on pitkälti sitä, että hullusta tulee hullu. Tietenkin kun elokuvan nimikin on pelkistetty: Joker, katsoja saa, mitä tilaakin.

Mutta itse jäin kaipaamaan jotain tilaa laajemmalle elokuvailmaisulle. Tai syvemmälle. Nyt Arthurin jonkinmoinen hulluus selitetään vielä hullummalla maailmalla. Sen verran on luettu myös Freudia, että on tajuttu tehdä takaumia lapsuuden traumoihin.

Ja tämä on varmasti tematiikkaa, joka jakaa katsojat. Toiset tykkäävät hulluna tästä keskittyneestä fokuksesta yhden mielen hajoamiseen ja sitä selittävien tekijöiden dynaamisuuteen. Toiset katsojat varmasti tulevat tylsistymään elokuvan tahdissa. Eikö tässä saada muuta tematiikkaa tai analyysia kuin jopa epäuskottavuuteen asti kuroutuva kurjuus?

Itse ehkä pidän elokuvaa liian alleviivattuna. Omasta mielestäni olisi ollut syvällisempää tutustuttaa tarinassa hienovaraisemmat draaman käänteet. Vaikka ne olisivatkin yhtä isoja mullistuksia, mitä Jokerissa kuvataan - korruptoituneet poliittiset päättäjät, jotka vievät tavallisilta ihmisiltä viimeisetkin muruset pöydästä, kuoleva äiti, tavoittamattomat unelmat, potkut töistä ja vielä turvaton naapurusto - niin niitä voisi käsitellä hieman hienovaraisemmin, mitä Phillips tekee tässä.

Musiikki, kuvaus, lavasteet, jopa valaistus kaikki osaltaan tekevät draamasta vielä dramaattisempaa. Se muuttuu oopperamaiseksi. Grandioosiksi ja sitä kautta ehkä pompöösiksi. Katsojalle tulee liian nurkkaan ajettu olo. Kuin seuraisimme Kristuksen ristiinnaulitsemista sekä maailmanloppua samaan aikaan.

Tämä on tietysti vain oma makuni. Pidän hienoksi jauhetummasta draamasta. Hiljaisemmasta. Rivien välistä kertovasta. Tämä elokuva huutaa sanottavansa ja tulee vielä takaisin ja huutaa sen uudelleen. Ja sitä kautta ehkä vähän hukkaa oman sanomansa siinä samassa. Huutamisesta tulee tärkeämpää kuin itse viestistä.

Erityisesti elokuvan loppu tuntuu tarpeettomalta ekspositiolta. Sitä erehtyy itse asiassa luulemaan jo loppuneeksi, mutta vielä elokuva palaa selittämään itseään ja tarjoamaan selitystä. Kuin se ei osaisi päättää, mikä sen viesti edes on.

_____________________

[Arvosteltua muokattu ja kirjoitettu uudestaan 13.11.19]

Arvostelu: Taxi Driver

Travis (Robert De Niro) on newyorkilainen taksikuski, joka rakastuu presidenttiehdokkaan vaalikampanjassa työskentelevään Betsyyn (Cybill Shepherd). Entinen merijalkaväen sotilas, Travis on eleissään karkea ja tulee tahtomattaan loukanneeksi Betsyä, jonka takia tämä dumppaa Travisin. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Juonikuvauksen kirjoittaminen on oikeastaan 100-prosenttisesti yhdentekevää Taxi Driverin kanssa. Kirjoittaisin juonesta mitä vaan, vaikka loppuratkaisun auki, niin se ei siltikään aloittaisikaan kuvaamaan elokuvaa. Niin ikään minun säälittävät yritykseni riipustaa mietteitä elokuvan rajoja rikkovasta ilmaisuvoimasta tulevat jäämään auttamattoman säälittäviksi.

Scorsesen paras elokuva. Jonkinlainen surrealistinen, ekspressionistinen ja impressionistinen mestariteos. Elokuvan jokainen solu tikittää tiiviisti samaa rytmiä - kuvauksesta, musiikkiin ja roolisuorituksiin. New Yorkin kaduista tulee todellisuuden ja mielikuvituksen rajamaastossa häilyvä kanvas, jolle Scorsese maalaa verisen tematiikkansa räjähdyksen muodossa.

En tiedä pystynkö koskaan pääsemään sisälle De Niron roolityöhön. Ne psykologiset ulottuvuudet, joihin hän ulottuu, ovat todella syvällisiä. Kohtaus kohtauksella hänen hahmonsa kokee asiat niin syvällä pinnan alla, että katsojan on sitä vaikea edes huomata, mutta silti hän tietää, että ne tapahtuu. Olen jokseenkin hämmästynyt, kuinka moni on vain tyytynyt leimaamaan Travisin psykopaattiseksi hulluksi, mutta minä en lukenut hahmoa jotenkaan ollenkaan niin. Minusta tällainen tulkinta on liian pelkistävää ja yksinkertaistavaa. Mitä tapahtuu tämän hahmon mielessä on jonkinlainen kemiallinen reaktio lapsuuden kasvatusta, sodasta aiheutuvia traumoja sekä egon, super-egon ja idin käymää kamppailua moraalista.

Jotkut ovat katsoneet elokuvaa komediana, toiset kauhuna, kolmannet trillerinä, neljännet yhteiskunnallisena satiirina. Minulle tämä näyttäytyy puhtaasti psykologisena draamana, joka tällä kertaa mielenkiintoisesti manifestoituu myös ympäröivässä miljöössä. Mutta tämä monitulkintaisuus lienee vain osoitus elokuvan nerokkuudesta. Luultavasti tulee vaatimaan monia uusintakatselukertoja, että pääsee paremmin analysoimaan elokuvan kerroksia, tematiikkaa ja kerrontaa.

Joy (Joy)

Noin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Jennifer Lawrencen ja David O. Russellin seuraava projekti on elämäkerta mopin keksijästä, tuhahtelin itsekseni. En ymmärtänyt, miten joku pystyy rakentamaan elokuvan mopin ympärille. Mutta jos joku siihen pystyy, niin se on David O. Russell.

Jennifer Lawrence on siis Joy Mangano, oikean elämän keksijä, miljonääri, tv-kasvo, joka on noussut vaikeuksien kautta mopin avulla menestyjäksi. Russellin Joy painottaa nimenomaan Joyn luontaista kykyä keksiä ja luoda asioita hänen menestyksensä attribuutiksi. Mutta ei kunnon vaikeuksista voittoon -tarinaa ole ilman esteitä ja tällä kertaa esteet Joyn eteen muodostuvat jopa ihan omasta perhepiiristä, vaikka Joy niin yrittää heitä kaikkia auttaa.

Olen varmaan jankuttanut Unelmien pelikirjasta ja sen vaikutuksesta omaan elämääni jo ihan kyllästymiseen asti. On niin hienoa, kuinka Russell on ottanut Lawrencen muusakseen ja jatkaa työskentelyä myös Unelmien pelikirjan ja American Hustlen tehotiimin Bradley Cooperin ja Robert De Nironkin kanssa. Tässäkin parhaimmat hetket olivat ehdottomasti Cooperin ja Lawrencen yhteiset kohtaukset. Heillä kahdella... on kemiaa.

Tarina on haasteellinen. Miten esitellä näin suuri ja teatraalinen perhe, tekemättä heistä karikatyyrejä? Miten kuvata Joy kaiken keskellä järkeväksi ja menestysluonteiseksi ihmiseksi, joka on vielä laupias samarialais-tason ystävällinen, mutta kuitenkin mielenkiintoinen? Miten ylipäätänsä pitää moppia elokuvan pääosassa? Miten esitellä tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarinanarkki ja saada siihen jotain uutta? Russellin keinoihin kuuluu hänelle ominainen tyyli kuvata asioita vähän liian irrationaalisesti ja neuroottisesti, jolloin elokuvan tyyli tahallaan vääristyy jo valmiiksi epäsuskottavan ironiseksi. Kun tämä pohjasävy on asetettu, tähän on hyvä peilata Joyn elämän rikkaudesta ja vivahteikkuudesta syntyvää huumoria. Vakavuutta Russell saa elokuvaa Lawrencen avulla, jonka keskittyneitä kasvoja hän kuvaa useaan kertaan lähikuvassa elokuvan aikana ja Lawrence osoittaa kylmäpäisyydellään, luontaisuudellaan ja syvyydellään olevan sen lähikuvan jokaisen sekunnin arvoinen.

Lawrence on niin hyvä, että saa kaikki muutkin ympärillään näyttämään hyvältä ja jopa paremmilta. Virginia Madsenilla ei ole kummoistakaan roolia Joyn pelkistettynä äitihahmona tai Edgar Ramirezilla hänen kilttinä entisenä aviomiehenään, mutta heitä on helppoa katsoa Lawrencen vieressä. Parhaimmat pisteet minun silmissäni sivuosannäyttelijöistä saa Joyn isoäitiä esittävä Diane Ladd, tietenkin Lawrencen rinnalla aina loistava Bradley Cooper sekä Isabella Rossellini, joka loistavasti löytää hahmostaan sen ylitseampuvuuden, mutta samalla merkityksen tarinan kannalta. Rossellinin hahmo on avainasemassa Joyn menestyksen tiellä ja siitä syntyykin ehkä mielenkiintoisin asetelma elokuvassa, sillä samalla kuin Joy tarvitsee häntä, katsojan tekisi mieli lyödä häntä kapulalla päähän. Robert De Niro komppaa myös hyvin Rossellinin rinnalla, aika eksentrisenä isänä.

Elokuvassa on monta hienoa kohtausta, jonka voisi nostaa esiin, mutta mielestäni hienoin on, kun Lawrencen täytyy nostaa puhelimen luuri juuri sen jälkeen kun lulee menettäneensä kaiken ja anelemaan armoa kuin henki hieverissä, vielä noustakseen kerran kehään näyttääkseen nyrkkinsä. Lawrence madaltaa ääntään niin, että on vaikea uskoa puhelimen toisessa päässää kuulevan pihaustakaan, mutta katsoja hengittää jokaisen henkäyksen Lawrencen tahdissa. Täten, taas, Lawrence ja Russell todistavat kykeneväisyytensä katsojan naulitsemiseen sekä vangitsevaan, mielenkiintoiseen sekä erittäin ainutlaatuiseen tarinankerrontaa, oli aineksina sitten kuinka tavallinen lähtöasetelma, tai ei.

#elokuvahaaste2016 (6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana)

...=)

Harjoittelija (The Intern)

Elokuvateatterissa käyminen on oikeastaan todella intiimiä. Suuri joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, kuinkin suhteellisen, pienessä salissa. Kaikilla katse samaan suuntaan, huomio yhteisessä kohteessa ja kaikilla sama elämys. Elämyksestä voidaan puhua etenkin silloin, kun elokuva on yhtä hyvä kuin Harjoittelija.

Olen ehkä katsonut hieman liikaa Robert De Niron synkempää materiaalia, jos näin voi sanoa. Sillä läpi elokuvan odotin hänen vetävän puukon puvunsa taskusta ja murhaavan jonkun. Ei, sen sijaan hän esittää mukavaa miestä. Erittäin hurmaavaa, hyväkäytöksistä herrasmiestä, jolla ei ole taka-ajatuksia. Hän vain haluaa, mitä kaikki haluavat: onnellisuutta. Ja minkä hienon roolisuorituksen De Niro saavuttaakaan, todistaen, että hän tosiaan pystyy näyttelemään laajalla spektrillä, monenlaisia hahmoja, aina murhaajista hyviksiin.

Hän on Ben Whitaker, eläköitynyt leski, joka huomaa olevansa tekemisen tarpeessa. Tilaisuus koittaa, kun Jules Ostinin (Anne Hathaway) perustama online-muotifirma etsii eläkeikäisiä harjoittelijoita. Ennen kuin kumpikaan huomaakaan, molemmat huomaavat tarvitsevansa toisiaan ja samalla ihailevansa toisiaan. Ennen kaikkea he luottavat syvästi väliseensä ystäyyteen ja siitä tämä elokuva pohjimmiltaan kertookin.

Olemme tottuneet näkemään ohjaaja Nancy Meyersilta romanttisen komedian, hän säilyttää tässä tunnusomaisen tyylinsä - pehmeän, tunnelmallisen, lämpimän, mukavan, mutta tällä kertaa elokuvan keskiössä on ystäyyssuhde, vieläpä yllättävänlaatuinen sellainen. Itselle tietysti Meyersin tyyli on miellyttävää. On erittäin virkistävää katsoa elokuvaa, jossa ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä toisilleen ja jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä eikä halua toiselle kanssaihmiselle mitään pahaa tapahtuvan. Antagonisteista ei tarvitse huolehtia ja tavallaan kun tämä elementti on poissa tarinasta, tuntuu että pystymme seuraamaan paljon syvällisemmin aitoa vuorovaikutusta kahden yksilön välillä, ehkä jopa useamman. Sivuosissa on monta hienoa hahmoa ja näyttelijää, aina Moderni perhe tv-sarjasta ja Pitch Perfect-elokuvista tutusta Adam Devinesta Rene Russoon. Mutta silti huomio on kahdessa valkokankaan tähdessä: Anne Hathaway ja Robert De Niro ovat yhdessä loistavia.

En tiedä kuinka helppoa olisi nähdä Anne Hathawayta pahiksen roolissa. Häneltä luontuu niin hyvin tälläiset kiltin tytön roolit, mutta toisin kuin saattaisi odottaa, niin hän onnistuu tuomaan niihin tietynlaista rempseyttä, jolloin hänen hahmonsa ei ui sokerissa tai imelyydessä, vaan päin vastoin hurmaa ennakkoluulottomuudellaan, aitoudellaan ja on välittömästi intiimi katsojalle. Tämä on hieno kokemus saada näyttelijästä.

Olen aina ihaillut Michael Cainea siitä, että hän osaa löytää tavallisista tilanteista, tunnetiloista ja kohtaamisista niiden syvyyden. Mutta enpä olisi arvannut, että Robert De Niro osaa vakuuttaa myös rooleissaan, joissa häneltä ei vaadita kovan miehen otteita tai valtavan vastuun kantamista, kuten usein gangsterirooleissaan joutuu tekemään. Tässä hän on kiltin, ehkä jopa arkisen miehen roolissa. Ja minkä myös koin positiivisena oli hänen koominen ajoitus. Hän oli lähinnä väsyttävä Painajainen perheessä-mimikoinnissaan, mutta Harjoittelija on tosissaan hauska elokuva, sen lisäksi että se on hurmaava ja tunnelmallinen.

Ehkä olen katsonut myös liikaa surullisia elokuvia, sillä kun Harjoittelija puksutti omalla mukavalla tahdillaan eteenpäin tutustuttaen meitä toinen toistaan mukavampiin ihmisiin ja esitti meille tilanteita, joissa ihmisillä menee oikeasti asiat hyvin ja he saavuttavat hienoja asioita, niin mietin koko ajan, että koska joku kuolee. Koska joku kuolee? Koska joku kuolee? Tästä syystä Harjoittelijan kaltaisia elokuvia tarvitaan enemmän, ehkä enemmän kuin koskaan, sillä demontroimalla hyvää, saadaa aikaan hyvää - ei päinvastoin. Mukava, lämmin, vakuuttava elokuvakokemus ja vaikka elokuva on tosissaan Nancy Meyersin elokuva eli se ehkä kaipaa pientä säätöä (heh, heh) - kuten se, että en ymmärtänyt, miksi Julesin pitäisi palkata toimitusjohtaja (ja tätä käydään läpi iso osa elokuvasta, sillä Jules kokee, että hänellä on iso urakka kannettavanaan yhtiön johtajana, mutta ei myöskään halua antaa ohjaksia toiselle), niin miksi Jules ei vain esimerkiksi palkannut varajohtajaa firmalle ja täten ei olisi tarvinnut miettiä pystyykö luottamaan toiseen tarpeeksi, että pystyy ojentamaan tälle koko firman, jonka on kuitenkin itse luonut tyhjästä - niin juonen pointti onkin enemmän siinä, mitä se haluaa viestiä katsojalle suhteessaan hahmojen löytämiin totuuksiin ja kunkin katsojan omaan elämään. Tämä on hienoa elokuvantekemistä.

Nancy Meyers + Anne Hathaway

...=)

Kummisetä osa II (The Godfather: Part II)

No hemmetti, menetän tässä hyvän tilaisuuden ollakin se yksi vastarannankiiski, joka ei näille elokuville olisi lämmennyt. Mutta hitto vie, sen sijaan, olenkin vain yksi ääni muiden kannattajien joukossa. Luin tässä hiljattain haastattelun, jossa Francis Ford Coppola valitteli, että yksikään hänen elokuvistaan ei ollut menestyksekäs. Hän perusteli tätä sillä, että jopa hänen ensimmäinen Kummisetänsä sai huonon arvostelun ilmeisesti Variety-lehdeltä. Se on juuri tämä asenne, jolla yksi maailman arvostetuimmista ohjaajista pitää maailman rakastamaa elokuvaansa huonosti menestyneenä, joka leimaa vahvasti näitä nimenomaisia elokuvia. Ehkä vielä vahvemmin tätä toista osaa. Se, että Coppola tulkitsee tätä, rikollista, perhettä inhimillisenä, tekee näistä elokuvista mestariteoksia.

Ensin täytyy jälleen kehua Al Pacinoa. Ilman tätä miestä, nämä elokuvat eivät olisi puoliakaan siitä mitä ne nyt ovat. Osa 2:sen loppukuva, joka kuvaa vain ja ainoastaan Pacinon silmiä, kertoo enemmän kuin koko muu elokuva yhteensä. Tässä yhdessä lähikuvassa Pacino osoittaa, että hänen hahmonsa kokee, kaiken näkemänsä ja tekemänsä jälkeen, kaikkien valintojen jälkeen, katumusta. Hän pohtii, miten päätyi tähän pisteeseen ja tarkastelee omia motiivejaan. Ja siinä nimenomaisessa kohtauksessa kiteytyy koko Kummisedän lumo. Elokuvan tapahtumat ovat brutaaleja, kylmiä, kovia, vaarallisia, kyseenalaistettavia ja läpi näiden elokuvien hahmot kokevat suuria menetyksiä ja joutuvat uhraamaan paljon saamansa eteen. Ja kuitenkin päivän päätteeksi nämä hahmot kelaavat päivän tapahtumia läpi aivan samalla tavalla kuin jokainen tekisi. Ja miettii, miksi tein niin? Ja silti nousee seuraavana aamuna ylös valmiina jatkamaan. Aivan kuten jokainen tekisi. Coppola iskee suoraan ihmisyyden sisimpään olemukseen ja vangitsee ikimuistoisesti siinä samassa tämän perheen, nämä hahmot ja nämä tapahtumat osaksi vaikuttavan tarinankerronnan lakeja ja historiaa.

En osannut odottaa tuntevani niin surullisuutta. Elokuva, joka kuitenkin kertoo mafiaperheestä, rikollisuudesta - onkin surullinen, haikea, kohtalokas. Mutta sitten ajattelee, että mitä muuta se voisikaan olla? Ajoittain voi tuntua hämäävältä elokuvan katsominen, sillä se ei noudata perinteistä elokuvan arkkia, vaan tapahtumia kuvataan melko suoraviivaisesti, ilman kliimaksia ja ilman johdatusta asioihin. Yksinkertaisesti tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta se myös tekee elokuvasta poikkeuksellisen. Jos juonessa olisi arkki, täytyisi tapahtumille antaa joku merkitys. Nyt kun ne ovat ikään kuin irrationaalisia hetkiä elämästä, voidaan niitä tarkastella paljon aidommin, realistisemmin. Tällöin katsoja pääsee itse etsimään tarkoitusta jollekin teolle ja asettumaan henkilöiden asemaan. Melko mestarillista elokuvantekemistä, etten sanoisi.

Budjetin tuplaantumisen sitten ykkösosan kyllä huomaa. Kameratyöskentely on huomattavasti paljon joustavampaa ja luontevampaa kuin ensimmäisessä osassa. Myös lavastuksiin on kaadettu todella paljon rahaa ja siksi onkin sääli, että ajoittain on sitten turvauduttu vain valkoiseen taustaan, esimerkiksi ikkunasta ulos katsottuna tai kun New Yorkin katu ikään kuin loppuu usvapilveen, hävittää se vähän uskottavuutta siinä samassa. Tästä huomaa myös elokuvan korkean tason, kun minä joudun arvostelussa valittamaan näin vähäpätöisistä asioista. Ei käy laatuun, sillä pakko vain kehua.

John Cazale on vielä parempi tässä kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäisessä elokuvassa hölmössä, kirkuva nainen-roolissa ollut Talia Shire onkin yllättäin aika hyvä näyttelijä. Ainoastaan Diane Keaton on vähän muuttunut geneerisemmäksi tässä kuin mitä oli ensimmäisessä. Robert De Niro on uusi lisä, esittäen nuorta Vito Corleonea (ja voitti Oscarin samasta roolista, samasta elokuvasarjasta kuin Marlon Brando (ykkösestä)) ja hyvä lisä onkin. Vetää hienon yhtenäisen viivan nuoresta miehen alusta, tulevaksi mafiaperheen pääksi.

Eniten minua ihmetyttää elokuvan henkeäsalpaava rakenne. Kuinka se vangitsee katsojan seuraamaan todella intensiivisesti näitä tapahtumia ja kyllä, kauttaaltaan koko yli kolmen tunnin kestonsa ajan. Ja kuinka hyvin tapahtumat seuraavat toisiaan. Huomasin yhdessä vaiheessa ajattelevani, että onpas tämä keskustelu kestänyt kauan, että saisi tulla nyt vähän toimintaa ja ennen kuin huomasinkaan, niin pyssyt olivat pystyssä ja luodit sinkoilivat. Siis... En käsitä. Ihan kuin Coppola olisi lukenut ajatukseni. Näin täydellisesti tasapainotettu teos tämä siis on. Yksi parhaista. Yksi parhaista.

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

Mafiaperhe (The Family / Malavita)

Usein eivät juoniaukot ja epämääräiset motiivit ja päämäärät käsikirjoituksessa iske minuun, mutta Mafiaperhe onnistuu tekemään poikkeuksen.

Luc Bessonin ohjaama toiminta-rikos-komediaelokuva vuodelta 2013, jonka pääosissa on Oscar-voittaja Robert DeNiro, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer, Dianna Agron ja John D'Leo sekä Oscar-voittaja Tommy Lee Jones, on mustaa komediaa parhaimmillaan. En tiedä, jotenkin olen mustien komedioiden suuri fani. Ehkä siksi Mafiaperhe omaan makuuni toimii.
    Robert DeNiron on FBI:n todistajansuojelussa, hän on entinen mafiooso ja elää pakosalla Ranskassa kavallettuaan muut tuntemansa mafian jäsenet. Hänellä ja hänen perheellään on vaikeuksia sopeutua tavalliseen kilttiin elämään ja siksi joutuvat vaihtamaan paikkakuntaa vähän väliä. Heitä suojelee Tommy Lee Jonesin esittämä agenttipamppu.

"...elokuvan voima; Michelle Pfeiffer."

     En tiedä, taaskaan, ehkä pidän elokuvasta ihan vain siksi, että Michelle Pfeiffer pääsee oikeuksiinsa. Hän on käsittämättömän kaunis ja karismaattinen näyttelijä ja elokuvan rento meininki saa hänet syttymään. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kyseinen daami räjäyttelee supermarketteja valkokankaalla ja joka kerta se on yhtä viihdyttävää. Siinä kohtauksessa elokuvan ronski huumori on myös juuri oikeassa suhteessa ja en itse ainakaan voinut olla nauramatta tilanteen naurettavuutta. Räjäyttää nyt supermarketti, koska myyjä oli töykeä. Ja taas vain kävellä pois kuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.

    Tietenkin käsikirjoitus on mitä on ja todellla monet aukot ja epämääräiset asiat seuraavat toisiaan, mutta jotenkin elokuvan coolius onnistuu tekemään kokonaisuudesta viihdyttävän ja oudolla tapaa sympaattisen. Edes Robert DeNiro ei sorru samoihin gangsteri-mafia-pahis kliseisiin, mitä häneltä voisi jo tässä vaiheessa odottaa, sillä nämä roolit ovat leimanneet hänen koko uraansa, lähes. Erittäin positiivinen yllätys siis hänen suhteensa ja vaikka Dianna Agronin rooli onkin todella lapsellinen ja epäkypsä, onnistuu hän tuomaan siihen kypsyyttä ja voimaa. Mutta kuten sanottu elokuvan voima; Michelle Pfeiffer. Pfeiffer onnistuu samaan aikaan tuomaan arvokkuutta ja naurettavuutta valkokankaalle mikä on todella vaikeaa ja siksi häntä ei voi muuta kuin ylistää. En jaksa valittaa kaikista elokuvan mahdollisista virheistä. Joskus käy niinkin päin, että elokuva valloittaa niistä huolimatta ja siksi en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Suosittelen.

American Hustle (American Hustle)

David O. Russell on vakiinnuttanut itsensä Hollywoodin huipulle. Eikä syyttä, olen itse ollut aina sitä mieltä, että elokuvan tulisi kulkea näyttelijöiden voimalla ja sen Russell ymmärtää ehkä paremmin kuin kukaan ohjaaja.

Oscar-ehdokas Amy Adams esittää Sydney Prosseria, joka on kamppaillut paremman elämän puolesta ja ei ota lopettaakseen. Hän saa vain lisää puhtia, kun tapaa Christian Balen esittämän Irving Rosenfeldin, joka on myös joutunut tekemään töitä saavuttaakseen jonkin näköistä menestystä. Irving nimenomaan ei ole pelännyt liata käsiään matkallaan ja sen lisäksi, että omistaa ketjun pesuloita harjoittaa hän myös monia huijarihommia, kuten taideväärrennösten myyntiä. Sydneystä Irving löytää sielun kumppaninsa, jonkun joka ymmärtää häntä ja on valmis huijaamaan saadakseen mitä haluaa. Heidän tiensä kuitenkin katkeaa lyhyeen, sillä FBI-agentti Richie DiMaso, jota esittää Bradley Cooper, saa heidät kiinni. Sydney ja Irving joutuvat tekemään yhteistyötä DiMason kanssa, jotta saavat vapautensa. DiMason suuruudenhulluihin suunnitelmiin kuuluu jopa USA:n senaattorien kiinni saaminen korruptiosta. Katsojalle käy myös ilmi, että Sydneyn ja Irvingin rakkautta varjostaa se fakta, että Irving on naimisissa Jennifer Lawrencen esittämälle Rosalyn Rosenfeldille ja on adoptoinut tämän pojan, jota Rosalyn käyttää hyväkseen manipuloidakseen Irvingia jäämään luokseen. Loppujen lopuksi tähän tosi tapahtumiin perustuvan, tarkalleen ottaen Abscam-operaatioon perustuva sellainen, tosin jokseenkin vapauksia ottava tarina saa mukaansa myös mafian ja Roberts DeNiron kameoiman mafiapomon, pormestari Carmine Politon, jota Jeremy Renner tulkitsee sekä ison joukon 70-luvun asuja, musiikkia ja tilanteita. Teatraalista, kyllä; liian teatraalista, ei.

 "Lawrence on täyttä kultaa."

      Katsoja ei saata heti tietää minkälaista elokuvaa on menossa katsomaan. Minun täytyy myöntä ä, että ainakin ensimmäiset puoli tuntia olin itse aika hukassa, että minkäslainen elokuva tämä oikein onkaan. Mutta kohtaus, jossa kaikki hahmot esitellään ensi kertaa yhdessä, kasinossa, jonne myös se DeNiron mafiapomo saapuu, vetää aika lailla langat yhteen. Voisi jopa sanoa, että tämä kohtaus on elokuvan sydän. Kaikkien hahmojen motiivit paljastuvat, heidän luonteet ja päämäärät. Russell on toteuttanut tämän kohtauksen huolella ja osoittaa todellista mestariutta ja omasta puolestani voisi voittaa Oscarin ihan pelkästään tuon kohtauksen perusteella. Koko elokuva on hienosti rakennettu ja siitä löytyy oikeasti paljon, monipuolisuus on todella käytetty hyväksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, ja olisi toivonut jopa enemmän tälläisiä lankaan menit-kohtauksia. Siinä, missä Russellin tyylissä on paljon hyvää, minusta tämä elokuva jättää myös isoja aukkoja, sillä katsoja jää haluamaan enemmän tältä huijaritarinalta, mutta koska se kuuluu Russellille keskittyä hahmoihin, nimenomaan hahmoihin, kaikki liikku niiden ympärillä, voi katsoja siis olla hieman hämillään, siitä, mihin elokuva tähtää. Se jää valitettavasti puolitiehen, huijaritarinan ja hahmojen tarinan välille.

 "American Hustle niin häikäisevä mestariteos"

    Sen kuitenkin sanottuani, on American Hustle niin häikäisevä mestariteos, että ei sitä voi haukkua. Kaikki on toteutettu häikäisemään katsojaa, ja jos ei mitään muuta niin 70-luku ei ole koskaan tuntunut samalta. Kuten myös sanottu, elokuva on näyttelijöiden juhlaa, mikä omalta osaltaan nostaa automaattisesti elokuvan tasoa. Pidän myös Russellin tyylistä esitellä hahmot peruskotaisin ja keskittyä hahmojen kehittämiseen, niiden syventämiseen, muidenkin keinojen avulla kuin takaumien.

"Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä"

      Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi. Hän ottaa roolinsa tosissaan ja tätäkin roolia varten lihotti monta kiloa, kun taas vuoden 2010 David O. Russell elokuvaa, The Fighter, varten hän laihdutti monta kiloa. Joka tapauksessa muutos on aina yhtä hämmästyttävä. Bale on metodinäyttelijä ja luottaa omiin metodeihinsa paljon. Kysmys kuitenkin on se, että ensinnäkään minulle ei näyttelemisestä koskaan ole kyse fyysisestä muodon muutoksesta, vaan sen tulisi olla henkisellä tasolla tapahtuvaa. Koska, periaatteessa kaikki pystyy lihottamaan ja laihduttamaan niin, että ei ole tunnistettavissa. Sinun täytyy yhä näytellä! Ja vaikka kunnioitan Balea näyttelijänä, hänen puolestaan puhuu upeat rooli elokuvissa juuri kuten The Fighter tai Prestige, mutta American Hustle, ei. Ei, valitettavasti ei. Jos vertaa esimerkiksi hänen näyttelemistyyliään vuoden 2012 elokuvaan The Dark Knight Rises ei niiden välillä ole mitään eroa. Hän ei siis juuri näyttele vaan lukee vuorosanojaan, fyysisesti muuttuneessa kehossaan. Hän
hallitsee kyllä näyttelemisen itsessään, sen peruselementit, mutta ei tuo mitään hahmoon. Jättää sen tyhjäksi.

"Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi... Samaa voi sanoa Amy Adamsista"

      Samaa voi sanoa Amy Adamsista, siis sen, että hän hallitsee kyllä näyttelemisen ja hän ei ole huonoa näyttelemistä nähnytkään. Hänen roolisuorituksensa on täynnä eloa, tunnetta, aitoutta ja tulkintaa. Ehkä hän hieman ampuu yli tietyissä kohtauksissa ja ei saa vaadittavaa syvyyttä kaikkiin repliikkeihin, mutta ne kohtakset, jossa hän toimii, hän todella toimii. Yksikin kohtaus tanssilattialla on aistillista ja värikästä, upeasti näyteltyä ja moniin kohtauksiin hän saa juuri oikean tasapainon ja harmonian. Ehdottomasti taidokas näyttelijä.
     David O. Russell siis antaa näyttelijöilleen kaikki mahdollisuudet onnistua ja minusta tuntuu, että ne mahdollisuudet käytää kaikkein parhaiten juuri sivuosat. Jennifer Lawrence. Häntä ja hänen roolisuoritustaan, New Jerseyn aksentteineen voisi kehua loputtomiin. Russell ja Lawrence ovat ehdottomasti tämä vuosisadan parhaita kumppaneita elokuvien saralla. Lawrence on aito, hän liikkuu vuorosanasta toiseen, luoden yhteinäisyyttä ja uskottavuutta. Silti hän saa leikittyä dramaattisuuden ja teatraalisuuden kanssa juuri oikein. Hän hallitsee jokaista kohtausta, jossa hän on. Lawrence varastaa huomion. Hän tuo hahmoonsa niin paljon ihmisyyttä, mikä on vaikeaa tuoda tasapainottamaan niin värikästä hahmoa, mutta hän luo täydellisen kokonaisuuden. Uskomme jokaisen sanan, uskomme tämän hahmon. Lawrence on täyttä kultaa. Hän elää hahmossa ja katoaa sen taakse. En tiedä miten ylistää roolisuoritusta tarpeeksi. Hänen kiistattoman hyvistä näyttelijänlahjoista puhuu puolestaan legendaarinen kohtaus, jossa hän laulaa ja tanssii kappaleen Live and Let Die. Myös kohtaus, jossa näemme hänet ensimmäisen kerran kotinsa ulkopuolla, hän astuu ravintolaan sisään, kamera seuraa häntä ja katsoja ei näe muuta kuin hänet. Hän valaisee valkokankaan.

"Jeremy Renner on myöskin tulessa."

      Myös Bradley Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä. Hän on aina uusi ihminen valkokankaalla ja hallitsee näyttelemisen. Hän omistaa näyttelemisen. Hän saa hahmoihinsa kaivattua maanläheisyyttä, mutta kuitenkin tekee niistä viihdyttäviä. Uskottavuus, on sana, joka kuvaa hänen näyttelemistään. Hän itse ymmärtää hahmon ja osaa näyttää sen. Vaikuttavaa. Huomionkipeänä ja aikuistumattomana FBI-agenttina hän vakuuttaa. Jeremy Renner on myöskin tulessa. Hän on hyvä näyttelijä ja todistaa kykynsä vielä paremmin. Ainoa, minkä olisin ehkä jättänyt pois elokuvasta on Roberts DeNiron kameo. Se on niin kliseinen jo, ei katsoja näe mitään muuta kuin DeNiron, eikä hänkään kyllä juuri tee mitään vakuuttaakseen katsojaa. Elokuva olisi saattanut jopa toimia paremmin, jos hänen hahmonsa olisi säilynyt enemmän mysteerinä.
     Joka tapauksessa ei elokuvasta paljon valitettavaa löydy. Lukuisat ikimuistoiset kohtaukset ja legendaariset hahmot ovat huipputasoa ja David O. Russell jättää katsojan vain haluamaan lisää.

Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)

Unelmien pelikirja on vuonna 2012 valmistunut draama-komedia. Sen pääosassa on Oscar-ehdokas Bradley Cooper. Naispääosassa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence. Muissa rooleissa nähdään Oscar-ehdokas Jacki Weaver ja kaksinkertainen Oscar-voittaja Robert DeNiro. Elokuvan on ohjannut David O. Russell.
   Elokuva kertoo Pat Solitano Juniorista, joka elokuvan alussa vapautetaan mielisairaalasta, hänen äitinsä, Doloresin (Jacki Weaver) toimesta. Pat jää asumaan vanhempiensa ullakolle ja yrittää saada vaimonsa takaisin sekä elämänsä. Pian Pat tapaa toisen "paikallisen hullun" Tiffany Maxwellin (Jennifer Lawrence) ja he luovat toimintasuunnitelman. Tiffany antaa Patin vaimolle, Nikkille, Patin kirjoittaman kirjeen, jota Pat ei itse voi toimittaa lähestymiskiellonsa takia, jos Pat tulee hänen tanssiparikseen tanssikilpailuun. He alkavat harjoitella tanssikilpailuun ja heidän tuttavuutensa syvenee. Saman aikaisesti Patin isä (Robert DeNiro) haluaisi Patin keskittymään enemmän amerikkalais-jalkapallopeleihin, joita katselisi isänsä kanssa tv:stä, koska se toisi isän mielestä onnea hänen vedonlyöteihin.
   Elokuva sai valmistuttuaan todella positiivista palautetta kriitikoilta sekä yleisöltä. Elokuva on tuottanut tähän asti yli 200 miljoonaa dollaria. Se on ensimmäinen elokuva Reds:in jälkeen, joka oli ehdolla kaikkiin neljään näyttelijäkategoriaan, ja Jennifer Lawrence voitti Oscarin parhaasta naispääosasta.

   Elokuva on yksi parhaita näkemiäni komedioita. Siinä on klassista elokuvan taikaa ja vanhan ajan elokuvanteon tunnetta. Unelmien pelikirja on hyvin rohkea ja tulinen elokuva. Se on aiheeltaan melko arka, mutta se ei haittaa sen katsomista ollenkaan. David O. Russell on hyvin määrätietoinen ja rohkea ohjatessaa Unelmien pelikirjaa. Elokuva on mielenkiintoinen ja indie-painotteinen. Elokuvassa on koko ajan loistava tunnelma ja katsoja ei halua elokuvan päättyvän. Muistuttaessaan hieman slapstick-komedioita se antaa katsojalle myös loistavasti rakennettua draamaa ja tunnepitoista jännitystä.
   Bradley Cooper on Patina aivan poikkeuksellisen täydellinen. Cooper tulee lähelle metodinäyttelemistä tulkitessaan päähenkilön tavoitteita ja mielialoja. Hän kantaa koko elokuvaa harteillaan tehden sen virheettömästi. Cooper sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, mutta valitettavasti hävi Daniel Day-Lewisille. Oscar-akatemia ei juuri palkitse komedioita., mutta Unelmien pelikirjassa Cooper todistaa komedianäyttelemisen moniulotteisuuden. Hän kerrostaa loistavasti hahmonsa ja on uskottava. Cooper takertuu moitteettomasti jokaiseen yksityiskohtaan ja hioo niitä täydellisyyteen. Hänellä on vaikuttava lahja saada itsensä sympaattiseksi, naurettavaksi ja mielenkiintoiseksi samaan aikaan ja hänen roolihahmostaan tulee unohtumaton.
  Jennifer Lawrence puolestaan on Cooperiakin ehkä vielä parempi, jos mahdollista. Hän Tiffany Maxwellina ottaa koko ruudun haltuunsa, kuitenkin todella uskottavalla tavalla. Hän ei ammu yli vaan on juuri täydellinen. Lawrencen suoritus on tulinen ja voimakas, vahva, virheetön ja osoittaa huomattavaa kypsyyttä elokuvassa Unelmien pelikirja. Lawrence voitti suorituksestaan Golden Globen, Screen Actors Guild Awardin, Critic's Choice Awardin muiden joukossa. Lawrence on kylmäpäinen, kypsä ja hän tekee yksilöllisen tulkinnanTiffanysta, jonka temperamentin Lawrence täydentää loistavasti. Tiffanyn rooli on myös huomattavan vaikea, koska kyseessä on komedia ja rooli huomattavasti fyysisempi. Hänen valkokangaskarismansa on ajatonta ja hän on terävä, nopea, sulava ja sympaattinen, minkä luominen on monelle näyttelijälle melkein mahdotonta. Lawrence on täysin Oscar-palkintonsa arvoinen. Hän luo uusia pohjia komedia-näyttelemiselle. Hän osaa taitavasti peilata elämän joka puolia ja muovata niistä itselleen sopivia kohteita, mikä tekee hänen näyttelemisestään upeaa.
   Jacki Weaverin koominen ajoitus Doloresina on myös hiottu täydellisyyteen. Hän on todella loistava roolissaan, joka täydentää kaikki hyvän sivuroolin kriteerit. Weaver luo hahmon niin täyteen elämää, kuin tyhjästä ja näin hän todistaa upeat näyttelijänlahjansa. Robert DeNiro puolestaan on tottakai hyvä elokuvassa, mutta ei pärjää kuitenkaan nuoremmille kollegoilleen Cooperille ja Lawrencelle eikä kyllä Weaverillekään. DeNiro osoittaa todellista omistautumista ottaessaan roolin omakseen, mutta on vain juuri ja juuri Oscar-ehdokuutensa arvoinen. Hän onnistuu kuvaamaan hahmonsa voimattomuuden ja arkuuden, korostamatta niitä kuitenkaan liikaa. Hänen roolinsa tulee eloon kun hän on vuorovaikutuksessa Bradley Cooperin hahmon kanssa ja he näyttelevätkin hienosti yhteen. Katsoja uskoo kaksikon olevan isä ja poika ja huomaa heissä heidän yhteiset piirteet niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenin DeNiron roolisuoritus jotenkin vain nojautuu nerokkaaseen Cooperiin...
   Unelmien pelikirja on koomisesti täydellinen. Draamallisesti hiottu ja roolisuorituksiltaan ainutlaatuinen. Sen katsottuaan muistaa juonen vaikka vuosia eteenpäin: Elokuva on mieleenpainuva, mikä on loistavan elokuvan tunnusmerkki. Unelmien pelikirja on once in a lifetime elokuva, klassikko jo syntyessään.

10-

...=)