Arvostelu: Sorry We Missed You

Työn murros. Joustava työelämä. Paikallinen sopiminen. Itsenäinen työote. Yrittäjäasenne. Paineensietokyky. Kaikki sanoja, joita on käytetty sellaisten sanojen sijaan kuin orjatyövoima, turvattomuus, työnantajan yksinvalta, riskien kasautuminen työntekijälle - voittojen työnantajalle, burn out, loppuunpalaminen, syrjäytyminen.

Alustatalouteen ollaan siirrytty myös modernissa Britanniassa, jossa Ricky Turner (Kris Hitchen) värvätään niin sanotuksi franchise-yrittäjäksi pakettien jakelufirmaan. Hän ostaa itse oman pakun ja vastaa itse oman työn tekemisestä. Toisin sanoen paketit tulee toimitetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan pitäisi ehtiä olemaan perheen kanssa, keräämään tarpeeksi rahaa asunnon ostamiseen ja maksaa entisetkin velat pois.

Miten käy, kun franchise-yrittäjä ei pääse töihin? Velkaa kasaantuu entisestään. Velan pois maksamiseksi tulee tehdä entistä pidempää päivää, mikä tarkoittaa vielä vähemmän aikaa perheen kanssa. Se ajaa erityisesti kriittisessä teini-iässä olevaa poikaa (Rhys Stone) entistä ahtaammalle polulle, jossa elämä alkaa käydä laittomammaksi, holtittomammaksi ja vaarallisemmaksi. Myös perheen äiti (Debbie Honeywood) on ahtaalla, kun pitäisi itsekin käydä töissä että pitää perhe koossa. Vain perheen tytär (Katie Proctor) tuntuu pärjäävän koulussa että kotona. Mutta liekö sekin tie nopeasti umpikujassa?

Vierivän lumipallon lailla tavallisen ihmisen arki käy aina vain kuristuvammaksi ja kurjistuvammaksi.

Ken Loachin ohjaama draamaelokuva Sorry We Missed You on elegia raskaan työn raatajille. Se on rankasti yhteiskunnallinen kuvaus, jonka spektri laajenee yhdestä miehestä, yhteen perheeseen ja lopulta yhteen kansantalouteen. Sinänsä fokusoitunut näkökulma, jossa yhden yksilön harteille tuntuu kasautuvan kaikki vaikeudet, voidaan lukea allegoriaksi kaikkien niiden ihmisten omista ongelmista, joiden voidaan todeta kamppailevan samojen vaikeuksien kanssa päivästä toiseen, kuin Turnerien perhe. Mikä surullisinta, tämä tie tuntuu olevan monen päämäärä, mitä pidemmälle tulevaisuuteen katsotaan.

Kuvaus on kuitenkin uskottavaa. Loachin ohjauksellisen otteen tempo on adagio. Elokuva esittelee kohtaukset hiljaisesti. Leikkaa kohtauksesta toiseen vähäeleisesti. Efekti on kumuloituva. Kaikki ei rämähdä katsojan silmille rynnäten. Mutta vaikka tarina olisikin epäuskottavaa, se ei Loachin kuvauksessa haittaisi sinällään mitään. Sillä katsoja ymmärtää, että tässä käytetään yhden yksikköä valaisemaan monikon ongelmia. Kuvauksen kuuluukin olla läpikuultavaa. Harsomaista. Sitä ei ole tehty tiivistikudotuksi. Vahvaksi.

Sinänsä elokuvan rakenne, joka on kevyt - elokuvassa ei tehdä mitään liikaa, kaikki on vähäistä, pelkistettyä - heijastaa myös ihmisen osaa yhteiskunnassa. Tekemällä kuvauksesta korutonta, Loach tuntuu kuin sanovan, että tämä laulu lauletaan sen ansaitsemalla sävyllä. Jotta sen kuulijat ymmärtävän sen epätoivon, josta laulu kertoo.

Sen lisäksi Loachin raa'assa ja hienovaraisessa tarinankerronnassa on jotain uskomattoman kapinallista henkeä. Punk-asennetta. Kuin hän nostaisi keskisormensa pystyyn yhteiskuntasatiirinsa pilankohteille. Sanoisi heille, että minä en saarnaa, ettekä siitä pääse minua syyttämäänkään. Minä puhtaasti näytän. Ja teen sen niin vähin elein kuin pystyn. Niin dokumentinomaisesti, että ainoa kritiikki, mitä elokuvaa kohtaan voi osoittaa, on pakko ulottaa myös laajemmin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

On uskomatonta miten vähällä voimalla Loach pystyy tekemään niin paljon. Ehkä se nimenomaan vaatiikin eniten taitoa, tehdä vähiten. Tai saada näyttämään vähäeleisimmältä elokuvalta, mitä on nähty vähään aikaan. Ja koska elokuvan ilmaisuvoima on niin puhdas, on se myös harmoninen, taiteellinen, sielukas ja katsojaan luottava. Ankeudella ei mässäillä, synkkyydestä ei tule itseisarvoista. Elokuva ei alleviivaa itseään. Se on realistinen. Ja sitä kautta itse tarina on pääosassa.

Käsikirjoituksessa makaa yhtä suuri voima kuin Loachin visionäärisessä katseessakin. Paul Lavertyn kynä on terävä. Sanan jokaisessa merkityksessä. Se sekä tarttuu asian ytimeen että rakentaa elokuvasta niin suoraviivaisen kuin pystyy. Kohtaukset ovat napakoita, niissä ei jäädä vellomaan, mutta niitä katsellaan tarpeeksi kauan, että katsoja pystyy hahmottamaan myös kohtauksen taustalla maalautuvan, laajemman kuvan. Syvällisemmän tason. Elokuva tuntuu täydellisen hiotulta.

Myös pitkälti amatöörinäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti vakuuttaa. Kris Hitchen ei tunnu edes mitenkään näyttelevän. Debbie Honeywood puolestaan tuntuu, mutta hän näyttelee sielukkaasti ja koskettavasti. Perheen poikaa näyttelevä Rhys Stone on luonnonlahjakkuus ja tuntuu tekevän elokuvassa eniten. Nappaa kiinni tunnetiloista, mutta ei tulkitse niitä ilmiselvästi. Vaan hienovaraisesti. Kouriintuntuvasti.

Fuck you -asenteella varustettu, eleginen, arkinen tragedia, jonka prisma ulottuu myös yhteiskuntakritiikiksi. Mutta ei asenteelliseksi. Moraalitarina, mutta ei moralistinen. Koskettava. Aito. Läpikuultava.

Menkää katsomaan elokuvateatteriin. Tällainen elokuva ansaitsee arvoisensa kehykset. Kotisohvalta katsottuna tarina saattaa olla jopa liikaa. Teatterin tarjoama etäisyys tekee katsomiskokemuksesta täydellisen. Tasapainoisen. Ei näitä elokuvahelmiä liikaakaan Suomeen asti tule nähtäville valkokankailta.