Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.
Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.
Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.
Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.
Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.




Ei kommentteja:
Lähetä kommentti