...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Parasite

Bong Joon-hon (Okja, Snowpiercer) ohjaama Parasite sai kuusi Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan. Voittaessaan siitä tulisi ensimmäinen vieraskielinen elokuva, joka olisi yltänyt kyseiseen saavutukseen. Elokuvaa määritellään jonkinlaiseksi tummaksi komediatrilleriksi.

Se kertoo köyhästä Kimin perheestä Etelä-Koreassa, jotka saavat leivän pöytäänsä työskentelemällä läheisen pizzaravintolan pizzalaatikkojen kokoontaittelijoina. Perheen poika saa ystävänsä välityksellä työpaikan rikkaan perheen tyttären englanninopettajana ja vähitellen muutkin; isä, sisko ja äiti keksivät vaikka kepulikonstein kehkeytyä hyväuskoisten rikkaiden palkkalistoille niin autokuskiksi, kodinhoitajaksi kuin taideterapeutiksikin.

Elokuvan idea on varsin vekkuli. Erityisesti pienen (muistaakseni) kuusivuotiaan pojan ja valetaideterapeutin suhde oli hauskasti keksitty. Park So-dam uhkaa varastaa koko huomion koko elokuvassa ja jättää kevyesti kaikki muut, häneen verrattuna jopa tönköiltä vaikuttavat, näyttelijät varjoonsa. Olisinkin kaivannut häntä päärooliin ja hänelle huomattavasti enemmän kamera-aikaa.

Tässä heitellään katsojaa kevyistä hetkistä järkyttävän brutaaleihin. Tahtomattaan sitä jää jopa nauramaan, kun silmitön väkivalta seuraa äsken niin hupaisalta vaikuttanutta tunnelmaa. Myös jännityselementit toimivat. Sävyvaihteluita oli siis kiinnostavaa seurata, vaikka välillä tuntuikin, että siirtymät eivät olleet ihan saumattomia. Välillä elokuva nimittäin - varsinkin vakavammissa kohtauksiissaan - tuntui laahaavan. Katsoja olisi kyllä pysynyt elokuvassa sisällä, vaikka rytmi olisi ollut vieläkin tiukempi ja tunnelma taittanut vieläkin rajummin eri tyylilajien välillä.


Kuvaaja Kyung-pyo Hong käytti elokuvassa Arrin digitaalista kameraa, nimeltään Alexa 65, joka oli mielestäni väärä veto. Se teki kuvasta valitettavan rumaa. Keinotekoista, kiiltävää, muovista. Olisin halunnut nähdä elokuvan kuvattuna filmille, se olisi tehnyt kontrastista rikkaan perheen ja Kimien köyhän perheen välillä tuntuvan elävämmältä ja aidommalta ja sitä kautta raaemmalta ja verestävämmältä.


Viesti yhteiskuntaluokkien ja eri sosioekonomisten asemien eroista tuli perille. Tosin vähän liiankin alleviivattuna. Oli myös mielenkiintoista katsoa selvästi yhtenäiskulttuurissa elävien elokuvantekijöiden tarttumista sosiokulttuuriseen aiheeseen, kun yleensä saamme nähdä niin hurjan individualistisesta maasta, kuin Yhdysvallat, tulevia tutkielmia yhteiskunnasta. Eroavaisuus oli selkeää, sillä Parasiten keskiössä on kokoajan perhe ja perhedynamiikkaa. Hahmot määrittävät itseään suhteessaan perheeseensä ja kaikkien motiivien keskiössä on perhe. Se ainoa ystävyyssuhdekin elokuvassa unohdetaan alun jälkeen täysin pois. Jos jossain joku ystävä näkyy, se on täysin lavasteen asemassa.


Parasite on veikeä nähtävyys Suomen valkokankailla. Jos tänne jonkun ei-yhdysvaltalaisen ulkomaalaisen elokuvan saa, niin se on lähes poikkeuksetta älyllistä, vakavaa draamaa. Sinällään oli ihan hauska välillä käydä katsomassa tällainen popcorn-viihteenomainen komediatrilleripätkä. Vekkuli vastaantulija.






2 kommenttia:

  1. Itse pidin Parasitesta todella paljon. Juuri nuo sävyvaihtelut oli yksi tekijä, miksi tämä oli itselleni niin upea elokuvakokemus, hienosti mentiin laidasta laitaan. Olen samaa mieltä kanssasi erityisesti tuosta Park So-damin roolisuorituksesta ja hän olisi voinut ehdottomasti olla enemmänkin esillä. Enpä kiinnittänytkään huomiota tuohon kuvaustyyliin samalla tavalla kuin sinä :D Hauska miten eri tavalla ollaan katsottu visuaalista puolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä hauskanen elokuva. Aina yhtä ihanaa, kun elokuva uskaltaa ottaa riskejä, tavoitella kunnianhimoisesti taiteellista visiota ja leikitellä esimerkiksi sävyillä, tyylilajeilla ja katsojan tunteilla. Ihan parasta.

      Poista