Haluaisin ymmärtää kuvauksesta aina vain enemmän ja enemmän. 2010-luvun elokuvaharrastustani määrittää suurelta osin yritykseni opiskella kuvaajan työn hienovaraisuuksia. Sen myötä olen alkanut arvostaa elokuvaajia suuressa määrin. Ymmärrän nyt paljon paremmin kuin vuosikymmenen alussa, että kuvaajan työ on ainakin yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää kuin näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja ohjaajien. Mutta vielä on tietysti paljon opiskeltavaa kuvasta ja kuvailmaisusta.
Suuremmitta puheitta siis ajattelin esitellä nyt viisi minuun suurimman vaikutuksen tehnyttä kuvausta menneeltä vuosikymmeneltä. Olin jopa niin sadistinen itselleni, että pistin ne järjestykseen, tietysti taas sillä varoituksella, että tämä on mielipiteeni tällä sekunnilla. Seuraavalla se voi olla ja luultavasti onkin toinen.
#1
Palo Alto (2013)
Kuvaaja: Autumn Durald
Rationaalisen objektiivinen elokuvakatsojaminäni saattaa tunnistaa, että maailmassa on parempiakin elokuvia kuin Palo Alto. Mutta jollain lailla se on ehkä ainoa sukupolvifilmi, johon minä olen koskaan henkilökohtaisesti samaistunut. Itse kun olen 2000- ja 2010-luvun nuori, niin teini-iän kokemusten yhdistäminen tuohon Duraldin kameran kuvaamaan Tumblr estetiikkaan loksauttaa minun päässäni monia palasia kohdalleen. En usko, että muiden sukupolvien edustajat pystyvätkään täysin ymmärtämään Palo Altoa. Se on niin syvästi istutettu aikaansa. Nämä nuoret eivät ole enää Breakfast Clubin teinejä. Vaan sosiaalisen median aikakauden. He ovat tiedostavampia, hiljaisempia, reflektoivampia. Maailma ja tulevaisuus näyttäytyy heille (meille) erilaisemmalta kuin aikaisemmille ikäluokille. Se tietty asioiden suhteellisuus, relativismi tietotulvan aikana, on se mihin itse samaistun. Ja siitä tämä elokuva, kuvauksensa kanssa symbioosissa, nappaa kiinni. Ajattelisin, että ainakin Davide Sorrentin valokuvia on käytetty inspiraationa elokuvalle. Voin tietysti olla väärässäkin.
#2
Cold War (2017)
Kuvaaja: Łukasz Żal
Rakkaustarina kylmän sodan aikana luo uskomattoman elokuvalliset puitteet. Ja Łukasz Żal luo niin tasapainoisia, harmonisia asetelmia kuvallaan, että jo pelkästä kuvailmaisusta ymmärtää symboliikan ihmissuhteen kahdesta osapuolesta kuin maailmanpolitiikan kahdesta osapuolestakin. Sinänsä on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja jopa oletettavaa, että elokuvassa ei paljon vuorosanoja olekaan. Niitä ei tarvita, kun kuva puhuu puolestaan. Ehkä kaunein elokuva, jonka olen nähnyt. Sitä katsoessa piti ihan keskittyä, että sai taas henkeä niin jumalallisen kauniiden kuvien keskellä. Todiste myös siitä, että mustavalkoista kuvaa voi tehdä onnistuneesti myös digitaalisesti.
Rakkaustarina kylmän sodan aikana luo uskomattoman elokuvalliset puitteet. Ja Łukasz Żal luo niin tasapainoisia, harmonisia asetelmia kuvallaan, että jo pelkästä kuvailmaisusta ymmärtää symboliikan ihmissuhteen kahdesta osapuolesta kuin maailmanpolitiikan kahdesta osapuolestakin. Sinänsä on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja jopa oletettavaa, että elokuvassa ei paljon vuorosanoja olekaan. Niitä ei tarvita, kun kuva puhuu puolestaan. Ehkä kaunein elokuva, jonka olen nähnyt. Sitä katsoessa piti ihan keskittyä, että sai taas henkeä niin jumalallisen kauniiden kuvien keskellä. Todiste myös siitä, että mustavalkoista kuvaa voi tehdä onnistuneesti myös digitaalisesti.
#3
The Neon Demon (2016)
Kuvaaja: Natasha Braier
Visuaalista karkkia alusta loppuun asti. Ja kuten kaikkien valitsemieni elokuvien kohdalla, myös tässä, kuvasta muodostuu syvempi elokuvakerronnan taso. The Neon Demonin kuorrutettua, hapetonta, luonnotonta, keinotekoista visuaalista maailmaa käytetään elokuvan sanoman vahvistamiseksi konsumerismin, pinnallisuuden ja ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä. Rikollisen aliarvostettu suoritus Natasha Braierilta.
Visuaalista karkkia alusta loppuun asti. Ja kuten kaikkien valitsemieni elokuvien kohdalla, myös tässä, kuvasta muodostuu syvempi elokuvakerronnan taso. The Neon Demonin kuorrutettua, hapetonta, luonnotonta, keinotekoista visuaalista maailmaa käytetään elokuvan sanoman vahvistamiseksi konsumerismin, pinnallisuuden ja ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä. Rikollisen aliarvostettu suoritus Natasha Braierilta.
#4
A Most Violent Year (2014)
Kuvaaja: Bradford Young
Mikään 2010-luvun parhaiden elokuvausten lista ei olisi täydellinen ilman Bradford Youngin kameratyöskentelyä. Rakastuin A Most Violent Yearin laajoihin, paksulla siveltimen vedoilla laveerattuihin kuviin, jotka seepian värisävyllään puskevat katsojan silmille 70-luvun New Yorkin maailman. Elokuva käy myös todella intensiiviseksi, mitä pidemmälle se kulkee ja silloin Youngin silmä todella ottaa kaiken irti kuvakulmista.
Mikään 2010-luvun parhaiden elokuvausten lista ei olisi täydellinen ilman Bradford Youngin kameratyöskentelyä. Rakastuin A Most Violent Yearin laajoihin, paksulla siveltimen vedoilla laveerattuihin kuviin, jotka seepian värisävyllään puskevat katsojan silmille 70-luvun New Yorkin maailman. Elokuva käy myös todella intensiiviseksi, mitä pidemmälle se kulkee ja silloin Youngin silmä todella ottaa kaiken irti kuvakulmista.
#05
It Felt Like Love (2013)
Kuvaaja: Sean Porter
Pitkään elokuvan päätyttyä pyörii mielessä tuulessa heiluvat kaislat, loppukesän kuulas auringonpaiste ja polttavalla hiekalla tuoksuva aurinkorasva. Porterin kuvamaailmassa hienointa on nimenomaan leikki auringon- ja luonnonvalon kanssa. Ja se kontrasti, mikä syntyy, kun siirrytäänkin sisätiloihin. Kellareihin, keilahallin takahuoneeseen, tanssistudioon. Kuva kertoo taas kerran syvempää tarinaa. Päähenkilön, Lilan, nuoruus on päättymässä ja jonkinlainen luonnonlapsen viattomuus saamassa loppunsa, kun teini-iän uudet kokemukset ja aikuistumisen kynnys kalvavat mieltä. Kouriintuntuva kuvaus.
Pitkään elokuvan päätyttyä pyörii mielessä tuulessa heiluvat kaislat, loppukesän kuulas auringonpaiste ja polttavalla hiekalla tuoksuva aurinkorasva. Porterin kuvamaailmassa hienointa on nimenomaan leikki auringon- ja luonnonvalon kanssa. Ja se kontrasti, mikä syntyy, kun siirrytäänkin sisätiloihin. Kellareihin, keilahallin takahuoneeseen, tanssistudioon. Kuva kertoo taas kerran syvempää tarinaa. Päähenkilön, Lilan, nuoruus on päättymässä ja jonkinlainen luonnonlapsen viattomuus saamassa loppunsa, kun teini-iän uudet kokemukset ja aikuistumisen kynnys kalvavat mieltä. Kouriintuntuva kuvaus.
Vierastan niin paljon tuota sanaa "elokuvaus". Itselle tämä on siis hyvin selkeästi ihan vain kuvaus, mutta muistelisin, että perustelit joskus tuon jotenkin? Pahoittelut siis, että käytän tässä kommentissa itselleni tutumpaa termiä!
VastaaPoistaItsellä on myös viime vuosina kehittynyt huikeasti tämä kuvauksen arvostus. Kun elokuvassa on hyvä kuvaus, sitä ei oikeastaan edes huomaa. Kun siinä on erinomainen kuvaus niin nousee elokuvan pisteet todella paljon minun silmissäni! Huono taas voi pilata koko elokuvakokemukseni. Hyvänä esimerkkinä kun viikonloppuna katsoin sen Kaksi paavia -leffan, jossa kameratyöskentely oli aivan ala-arvoisen huonoa ja vei kaiken huomion muun muassa dialogilta.
Itse en tästä aiheesta listaa tee, mutta omia suosikkejani ovat muun muassa Birdman, Blade Runner 2049, Inside Llewyn Davis, Roma, Moonlight ja se iänikuinen Joker :P Coenin veljesten leffoissa on usein kuvaus, mikä miellyttää minun silmääni todella paljon.
Hahah! Itselläkin joo särähtää korvaan tuo elokuvaus. Mutta jos olisin otsikoinut "2010-luvun parhaat kuvaukset" tuli minulle konnotaationa puolestaan mieleen jotkut muotikuvaukset. Sekä Wikipedia että Google Translator käyttävät elokuvausta englannin kielen cinematography vastineena. Mutta tosiaan yritin käyttää tässä tekstissä myös tuota kuvaus -sanaa aina kuin mahdollista.
PoistaEn edes äkännyt erityisemmin kiinnittää huomiota Kahta paavia katsoessa tuohon kuvausnäkökulmaan (oppia ikä kaikki), mutta nyt kun sanoit, niin olihan se kamera vähän hassusti välillä asemoitu!
En silti tiedä onko se hyvä vai huono juttu, että kuvausta ei huomaa. Tavallaan sitä haluaisikin välillä jäädä ihastelemaan, mutta totta sekin, että jos kuvaaja kääntelee ja vääntelee rakasta kameraansa liikaa, niin katsojana turhautuu. Hyvä tasapaino lienee siis se tärkeä tärppi...? Ja ehkä tietty visuaalinen estetiikka, joka olisi omaperäinen.
Hyviä valintoja nuo sinun nostot - erityisesti tuota Moonlightin kuvaajan James Laxtonin työtä ihailen myös ja oli vähällä päästä omalle listalle, ehkä Beale Streetin puolelta. Deakinsilta pidän Prisonersista, Lubezkilta Children of Menistä.
Tavallaanhan sitä (...jatkan ajatusta, kun nyt lähti taas aivot ruksuttamaan) elokuvankatsojana haluaa päästä kuvauksen "yli" tai läpi itse elokuvaan. Että olisi elokuvan sisässä. Siinä mielessä tuo on siis juuri oikea pointti, että kuvaukseen ei tulisikaan kiinnittää huomiota. Minkä takia myös vaatii paljon aikaa elokuvankatsojana harjaantua opettelemaan kuvauksen arvostusta / edes huomaamaan sitä.
PoistaSitten on taas elokuvia, jotka pyytävät katsojaa kiinnittämään huomiota kuvaukseensa. Helppona esimerkkinä tuo The Neon Demon, joka on pelkästään leffanakin sitä kameratyötä, eikä oikeastaan mitään muuta. Mutta juuri siitä syntyy elokuvan sanoma. Myös Von Trierin Melancholiassa hyöri ja pyöri kamera niin huomionarvoisesti, että itsellä jäi koko leffa kesken, kun tuli niin huono olo. Mutta se lienee ollut tarkoituskin.
Niinpä! Musta oli jotenkin ihan tosi hienoa kun oppi kiinnittämään näihin asioihin huomiota. Aivan uusi maailma aukesi elokuvien saralta. Ja Lubezki on kyllä ihan huippu!
PoistaMelancholiassa melkein parasta oli just se kuvaus. En pitänyt elokuvasta siis ollenkaan, mutta ainakin kuvaus on jäänyt mieleen.