Connell Waldron (osastaan Emmy-ehdokkuudella palkittu Paul Mescal) ja Marianne Sheridan (Daisy Edgar-Jones) käyvät samaa lukiota, jossa jalkapalloa pelaava Connell on suosittu ja tykätty koulukaveri monelle. Yhtälailla älykäs Marianne on puolestaan yksinäinen ja kiusattu. He löytävät toisistaan erityisen kumppanin, jolle uskoutua asioista, joita muut Irlannin pikkukaupungin nuoret eivät ehkä ymmärtäisi. Yhdessä he tavoittelevat isompaa tulevaisuutta kuin mitä paikallisella kyläpahasella on tarjota ja pyrkivät maan pääkaupunkiin opiskelemaan yliopistoon. Läpi opiskeluajan heidän suhteensa käy välillä kuumana, välillä kylmänä. Marianne tulee varakkaammasta perheestä kuin Connell, mikä aiheuttaa luokkakysymyksiä heidän välilleen ja muutenkin menneisyys, lapsuus, nuoruus kummittelee taustalla.
Sally Rooneyn kirjaan perustuva tarina on heleän kaunis. Lähtökohtaisesti hyvin yksinkertainen. Kahden ihmisen kasvutarina. Yhdessä he opettelevat ihmissuhde- ja tunnetaitoja. Toinen on toiselle voima, jota vasten kimmota. Kokeilla. Turvautua.
Esitän ehkä argumentin yleistä tulkintaa vastaan sarjasta, että tämä ei kuitenkaan olisi varsinaisesti rakkaustarina. Etenkin tarinan viimeiset sanat, jotka jäävät kehystämään kaikkea tapahtunutta, eivät puhuisi sen puolesta, että tätä oli tarkoitettukaan kahden ihmisen rakkauden kuvaukseksi. Ehkä suhde ei myöskään olisi ollut ihan yhtälaista on-off-jossittelua, jos rakkautta todella olisi ollut. Minusta tämä oli ehkä enemmän elämään opettelua. Jos se olisi ollut rakkautta, ehkä loppu olisi ollut definitiivisempi. Joko pakahduttavampi tai traagisempi.
Sinänsä tekisi kyllä mieli pohtia sarjan viitekehyksestä käsin, millaista olisi rakkauden kuvaus 2000-luvulla? Miten kertoa rakkaustarina uskottavasti tänä postmodernina aikana? Ilman ironiaa, sarkasmia, itsetietoisuutta? Yalen yliopiston kirjallisuuden professori Amy Hungerford on teoretisoinut, että vuoden 1945 jälkeen tarinankerrontaa on määrittänyt ns. identiteettijuoni (esim. J.D. Salinger), kun sitä ennen tarinassa on esiintynyt ns. avioliittojuoni (esim. Jane Austen). Mutta jos joku haluaisi kertoa tarinan, uskottavan sellaisen, avioliittojuonen kautta, olisiko se enää mahdollista?
Mutta siitä ei Normaaleja ihmisiä kerro, joten sen syvemmälle emme pääse asiaa pohtimaan.
Sally Rooneyn, ja jumalaisen Lenny Abrahamsonin televisioon ohjaama, tarina on sen sijaan jotain muuta. Kahden ihmisen itsensä etsimistä ja määrittämistä. Aikuiseksi kasvamista. Ehkä jopa jonkinlaista näyttelemistä itsessään. Testailla identiteeteillä millainen on ja millainen on eri ihmisten seurassa.
Syy, miksi ehkä Connell ja Marianne niin vahvasti hitsautuvat yhteen on, koska he ovat jonkinlaisessa taitoskohdassa elämässään, siirtymässä lapsuudesta aikuisuuteen ja silloin helpottaa, että joku on siinä vieressä todistamassa kaikkea, vakuuttamassa että on yhä sama ihminen - ettei ole mitään muuta tai vielä pahempaa; ettei olisi olemassa.
Televisiosarjan toteutus on eritoten todella vavisuttavaa. Hahmot tulevat iholle, kun kamera syöksyy intensiivisiin lähikuviin ja värimaailmaa saturoidaan pehmeillä filttereillä ja fokus pidetään täysin kahdessa ihmisessä häivyttämällä muu maailma ulkopuolelle. Soundtrack on melankolinen ja utuinen. Juuri sellaista kuvausta, jonka tahdissa sydän pystyy sykkimään.
Myös pääosatähdet Paul Mescal ja Daisy Edgar-Jones pystyvät käyttämään hyväkseen heille tarjotun hienon tilaisuuden ja todella omistautuvat rooleihinsa. Mescal tietysti eritoten on järkyttävän valovoimainen ja onnistuu lohkomaan hahmonsa tunnetilat todella kompakteihin ilmeisiin, eleisiin, katseisiin, huokauksiin. Katsoja näkee hänen silmiinsä. Ymmärtää häntä, sillä Mescal tekee hahmosta niin hienosti muovatun.
Mutta myös järjestäen kaikki sivuosat tuntuivat todella luonnollisilta. Yhtäkään näyttelijää ei jäänyt ihmettelemään, vaan he kaikki sujahtivat sarjan maailmaan todella luontaisesti ja tuntuivat melkein jopa aidommilta ihmisiltä kuin pääosan parivaljakko. Jopa niin paljon, että huomasin inhoavani sydämeni pohjasta joitain hahmoja ja ilahtuvan aina kun joku toinen hahmo tuli ruutuun. Hyvän sarjan merkki.
Hieno, hieno sarja ja tarina siis. Moderni mestariteos, joka tarrautuu ajan ilmiöihin vimmalla. Pirstaleiseen metatodellisuuteen, jossa ihmisen haamut vaeltavat ironisessa usvassa uskaltamatta todella hypätä alas kielekkeeltä. Vaikka kyllähän se aina jossain kohtaa vastaan tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti