Arvostelu: The Children Act

 Dame Emma Thompson esittää tuomaria, jonka on päätettävä saako Jehovan todistaja-avioparin 17-vuotias, leukemiaa sairastava poika (Fionn Whitehead) kieltäytyä henkensä pelastavasta verensiirrosta, jonka hänen uskontonsa tuomitsee. Samaan aikaan tuomarin, Fionan, omassa yksityiselämässä avioliitto (Stanley Tucci) on murenemassa käsiin, kun aviomies haluaa pettää vaimoaan, koska tämä on niin keskittynyt uraansa lain parissa, että vähemmän aikaa on jäänyt miekkosen tarpeiden tyydyttämiseen.

Elokuva perustuu kiitetyn kirjailijan, Ian McEwanin samannimiseen romaaniin. McEwanin romaaneista on aikaisemminkin tehty elokuvia (ehkä kuuluisimmin Atonement, vuodelta 2007), mutta tällä kertaa McEwan on rustannut elokuvasovituksen omin pikku kätösin.

Pidin elokuvasta valtavasti. Se on hillitty, elegantti draama hillityistä, eleganteista ihmisistä. Elokuvan värimaailmaa liikkuu valkoisen, harmaan, tummansinisen ja -punaisen sävyissä. Maailma on sateinen, betoninen, uhkuu tematiikkaa instituutioista, vallasta, elävästä ja kuolleesta, luonnollisesta ja yliluonnollisesta.

Näyttelijäsuoritukset ovat huikeita. Emma Thompsonin roolisuoritus on niukka, vähäeleinen ja saa siksi uskomaan tähän roolihahmoon, joka työssään joutuu olemaan ehdottoman ammattimainen ja välillä se rooli kulkeutuu myös kodin puolelle. Tämä on itsensä koossa pitävän naisen muotokuva. Uskottavaa hahmotulkintaa. Sitä on virkistävä katsoa, koska hän ei tunnu tekevän juuri mitään. Hän ei teeskentele.

Myös Fionn Whitehead on aivan fantastinen. Hän oikeastaan varastaa huomion. Hänen tekemät valinnat roolisuorituksessaan tuntuvat joltain, joita ei ole valkokankaalla juuri nähty. Hän on hämmästyttävä yhdistelmä tietynlaista naiivia voimaa ja vanhaa sielua. Saa siten napattua kiinni tästä hahmosta aivan täydellisesti. Lahjattomampi näyttelijä olisi lyhistynyt hahmon painon alla. Mutta Whitehead nostaa sen omiin korkeuksiinsa ja jättää ihmettelemään, miten hän sen tekee. Sielukasta, elävää näyttelemistä, johon ylletään vain harvoin.

Hienointa elokuvassa on se, että en oikeastaan ymmärtänyt sitä loppupeleissä. Kysymykset olivat niin suuria. Teemat niin syvällisiä. Jotenkin tässä painittiin elämän merkityksen kanssa. Ja eritoten sen suhteesta jumalan kuolemaan. Myös laista haettiin peilipintaa näille tulkinnoille - onko laki modernin ihmisen ja yhteiskunnan jumalkorvike?

Mutta niin paljon jäi myös pinnan alle makaamaan. Niin paljon, mistä en saanut kiinni. Vielä. Ja siksi rakastin elokuvaa. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka haastoi yhtä lailla kuin The Children Act. Yhtä kaikki, sen esittämät kysymykset nimittäin olivat mielenkiintoisia, vaikka en kaikesta vielä kiinni saanutkaan. Mutta ainakin odotan innoissani sitä, että pääsen taas elokuvan seuraavan kerran katsomaan. Eläköön se tunne.

Spotlight (Spotlight)

On kylmä ilta Helsingissä. Lumi on lakannut satamasta. Astun ulos elokuvateatterista meluisalle kadulle, jossa ohitseni viilettää raitiovaunu sekä muutama bussi. Kävelen metroasemalle. Vastaani tulee mies jakaen esitteitä Jeesuksen sanomasta. Töykeästi, jätän miehen huomiotta. Seuraavana aamuna eroan kirkosta.

Spotlight on The Boston Globe -nimisen sanomalehden tutkiva reportteritiimi, johon kuuluu päätoimittaja Walter "Robby" Robinson (Michael Keaton) sekä kolme muuta jäsentä; Michael Rezendes (Mark Ruffalo), Sacha Pfeiffer (Rachel McAdams) ja Matt Carroll (Brian d'Arcy James). Lehden uuden päällikön Marty Byronin (Liev Schreiber) johdolla Spotlight-tiimi alkaa tutkimaan katolisen kirkon pappien lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä. Käy ilmi, että skandaalin juuret ovat syvällä Bostonin yhteisössä ja sen vaikutukset ovat maailmanlaajuiset.

Muistaakseni se oli laulaja Sia, joka lausui sanat: "Minua ei kiinnosta jos laulan epävireessä, löydän itseni melodioistani. Laulan rakkaudelle, laulan itselleni. Huudan kuin vankeudesta vapautettu lintu." Journalismi on sinänsä vaikea aihe elokuvalle. Samalla kun sinun pitäisi keskittyä totuuteen, täytyy sinun rakentaa juonen arkki ja antaa jonkun hahmon näkökulman esitellä tarina. Kyseessä ei ole dokumentti. Myös journalistiset arvot ovat jokseenkin ristiriidassa, sillä toimittajien tulisi olla objektiivisia ja keskittyä aiheen kertomiseen, ei kenenkään tuomitsemiseen. Tästä ei kuitenkaan synny kovin mielenkiintoista draamaa.

"Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava."

Eräässä kohtauksessa noin puolivälin paikkeilla Michael Keaton kävelee toimiston käytävällä kameran ohitse. Useimmat näyttelijät tässä otossa olisivat valinneet ilmeettömät kasvot, koska he yrittävät esittää, että kamera ei ole siinä. Mutta Keaton mutristaa vähän suutaan samalla kun kävelee kameran ohitse. Koin tämän erittäin mielenkiintoisena ratkaisuna näyttelijäsuorituksessaan ja tämä yksinomainen ele lukitsi nerokkaan roolityön mestarilliseksi. Pelkäsin ennen elokuvanalkua, että miten nämä toimittajat tullaan esittämään. Tulevatko ne olemaan yksipuolisia työmyyriä, joilla ei ole omia tunteita ollenkaan ja jotka keskittyvät vain kirjoittamaan uutisia. Onneksi, voin huokaista helpotuksesta. Hahmot ovat moniulotteisia, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea inhimillisiä kyseenalaistaessaan itsekin, miten kertoa tämä tarina.

Mark Ruffalo on yksi parhaita näyttelijöitä. Erityisesti hän pääsee valloilleen kun hän pääsee lataamaan tunnetta - eritoten vihaa, puheeseensa - vihaa ja turhautumista. Rachel McAdams on todistanut urallaan olevansa erittäin vaikuttava näyttelijä, joka roolista riippumatta osaa työstää hahmoaan kuin ammattilainen. Silti hänen uransa on osannut odottaa hänen taitoihinsa vastaavaa roolisuoritusta. Tässä pääsemme jo lähelle näkemään, mihin kaikkeen hän pystyykään näinkin haastavassa roolissa. Hänellä on kohtaus elokuvassa, jossa hän soittaa puhelun erään papin hyväksikäyttämälle uhrille. Uhri kysyy häneltä puhelun alkajaiseksi, että mitä hänelle kuuluu. McAdams vastaa: "hyvää kiitos". Hän olisi voinut sanoa tuon nimenomaisen repliikin miljoonalla eri tavalla ja hän valitsi hätäisen äänensävyn, kuin että kysymys olisi jopa turha. Hänen omasta hyvinvoinnistaan ei ole kyse.

Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava. Jopa aivan pienimmissä rooleissa oleva saa tilaisuuden näytellä sydämensä kyllyydestä. Jimmy LeBlancilla on muutaman minuutin mittainen kohtaus eräänä hyväksikäytettynä uhrina nimeltä Patrick ja hän on aivan loistava. Kuvittelisin myös, että toimistomaailman muuttaminen mielenkiintoiseksi, kauniiksi, elokuvalliseksi ympäristöksi, jossa katsoja haluaa viettää seuraavat kaksi tuntia olisi vähätellen sanoen haastavaa, mutta kuvaaja Masanobu Takayanagi herättää sen eloon. Erityisen väkevästi hän kuvaa Bostonin kaupunkikuvaa, joka resonoi katsojassa syvällä, sillä samaanaikaan valheiden verkko alkaa särkyä ja kaupungin fundamentalistiset ongelmat näyttäytyä. Tätä täydentää vielä Howard Shoren tunnelmallinen musiikki.

Kun on tarina, joka on oikeasti tärkeä, on se haasteellista esittää oikein. Jos listanomaisesti vain alkaa selittämään, mitä tapahtui ja mistä on kyse, lopputulos on tylsä. En myöskään lähtisi tekemään elokuvasta liian korutonta, vaikka houkuttelevaa olisikin antaa huomion olla tarinassa. Takayanagin, Shoren, näyttelijöiden elokuvalliset ansiot luovat täydellisen kehyksen, jossa kertoa tämä tarina. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan käsikirjoituksesta, ohjaajan näkemyksestä teemoista ja aihealueiden tärkeästä esittämisestä oikein. Ainoa miinus, minkä voin kritiikin omaisesti esittää on, että muutama turha nimi heitettiin ilmaan elokuvan aikana. Ihan vain muutama ylimääräinen hahmo jos olisi poistettu kerronnasta, niin tarina olisi ollut paljon kompaktimpi ja helpommin sisäistettävä. Nyt kun meidän katsojien on jostain syystä tiedettävä täysin satunnaisen toimituksen työntekijän, Stephenin, nimi, muutama oikeasti tärkeä hahmo kärsii inflaation, kun emme osaa ennakoida mikä nimi täytyy muistaa ja mikä ei.

Mutta muuten minun tekisi mieli katsoa elokuva uudelleen ja sanoa sekä eritellä jokainen kohtaus erikseen tähän arvosteluun ja sanella, mikä tekee siitä nimenomaisesta kohtauksesta niin hienon. Voin paljastaa, että Spotlight... vuoden paras elokuva.

Jokaisen on helppo saarnata, että totuus on tärkeää ja totuuden pitää tulla ilmi. Sitten onkin tyystin eri asia, kuka on oikeasti valmis astumaan esiin ja kysymään ne tärkeät kysymykset. Kuka on valmis kantamaan sen vastuun, joka liittyy totuuden kertomiseen. Tätä emme useasti tule ajatelleeksi. Usein valehtelemme tietämättämme. Painamme asiat villaisella. Oman pienen yhteisön arvostettu pappi tulee sinulle henkilökohtaisesti puhumaan ja pyytää jättämään asian huomiotta. Sinä ajattelet: "niin, ei se nyt niin tärkeää edes ollut". Mutta oikea kysymys kuuluukin, kuka päättää mikä on tärkeää? Siksi koin aivan nerokkaana ratkaisuna kaiken tutkimuksen jälkeen, valheiden paljastuttua, kääntääkin syyttävä sormi itseään kohti. Käykin ilmi, että myös nimenomaiset toimittajat ovat omalla osallaan edesauttaneet valheiden muodostumista ja vääryyksien jatkumista. Tämä nostaa myös esiin kysymyksen vallasta. Jopa journalistilla, joka kertoo totuuden, on valta päättää, miten hän sen kertoo. Esittääkö hän sen etusivulla, vai manitseeko hän siitä parilla sanalla viimeisellä sivulla?

Vallan mukana kulkee aina vastuu. Siksi on erittäin kuvottavaa ajatella katolista kirkkoa tämän tarinan valossa. Kuinka ihmiset - kymmenet, sadat, tuhannet, ovat käyttäneet hyväksi valtaansa. Enkä puhu pelkästään lapsia hyväksikäyttäneistä papeista. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui naapurisi, osallistui koulusi rehtori. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui lakimiehet, tuomarit, äidit sekä isät. Nyt tule ja sano minulle, että tämä ei ole tärkeää. Eräällä lailla Spotlight on vuoden pelottavin kauhuelokuva. Olin järkyttynyt tajuessani, kuinka tälläisen institutionaalisoituneen ryhmittymän (jota myös katoliseksi kirkoksi kutsutaan) juuret ovat niin syvällä ihmisissä ja samalla niin mädäntyneet.

Eritoten haluan kiittää elokuvaa sen tavoitteissa esittää journalismi ja sitä tekevät ihmiset sen ansaitsemassa valossa. Elokuva tuo mielenkiintoisesti esiin sen jatkuvan luonteen. Kuinka maailma ei suinkaan pysähdy totuuden tultua julki. Sitten herää ne kysymykset. Silloin sitä pidetäänkin taas tärkeänä ja kuinka paljon se onkaan vaatinut häneltä, joka totuuden ääneen sanoo, niin on silti palattava viikonlopun jälkeen maanantaina töihin ja jälleen osattava kysyä oikeat kysymykset ja uskallettava puhua totuus ääneen - pidettiin sitä taas tärkeänä tai ei. Elokuva jätti minut inspiroituneeksi.

#elokuvahaaste2016 (elokuva, joka on voittanut Oscarin)

...=)

Nälkäpeli – Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)

>Nälkäpeli (elokuvarja)

Nälkäpeli-elokuvasarjan toinen osa Vihan Liekit ilmestyi vuonna 2013, Francis Lawrencen ohjaamana. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-voittaja Philip Seymour Hoffman, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Sam Claflin, Jena Malone ja Lynn Cohen. Elokuva perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan.

      Vihan liekit jatkaa siitä mihin Nälkäpeli jäi. Katniss ja Peeta ovat voittaneet 74. Nälkäpelin ja aloittavat voittajien kiertueensa. Katnissin kapina Capitolia vastaan on kuitenkin aloittanut mellakat ja Katnissia pidetään inspiraationa. Capitolin johtaja Presidentti Snow uhkaa Katnissia ja tämän perhettä, jos hän uhmaa vielä enemmän ja täten Snow yrittää saada kansaa rauhoittumaan. Vaikka Katniss ja Peeta tekevät kaikkensa, Snow päättää järjestää 75. Nälkäpelin kunniaksi entisten voittajien Nälkäpelin, jossa kilpailijat siis koostuvat pelkästään edellisistä voittajista. Katniss ja Peeta molemmat osallistuvat. Tällä kertaa peli on kuitenkin erilaista ja niin on osallistujien asenteetkin.

    Ei ole helppoa olla seuraajaelokuva edelliselle, niin menestyneelle elokuvalle. Vihan liekit täyttää onneksi kaikki odotukset ja jopa ylittää ne. Elokuva jatkaa upeasti siitä, mihin edellinen osa loppui ja saa vietyä juonta aivan toiseen suuntaan. Käsikirjoitus on mahtava. Olin erittäin yllättynyt sen upeasta tasosta, mielenkiintoisista henkilöhahmoista ja luovasta ideoinnista. Tarkoittaen sitä, että juoni saatiin toimimaan, eikä se jäänyt paikalleen hetkeksikään. Myöskään ylimääräisiä aukkoja ei ole ja sitäkin enemmän syvällistä draamaa ja tunnetta. Vähän elokuva kärsii sen tyylilajista ja pakollisesta kolmiodraama-asetelmasta, mutta se ei elokuvakokemusta haittaa yhtään. Valitettavasti myös ensimmäisen osan tiukka ja vaikuttava ote on jokseenkin tässä elokuvassa hävinnyt, mutta se antaa nimenomaan tilaa hahmojen syvenemiselle ja yksityiskohtaisemmalle draamalle. Francis Lawrence on upea, hyvin on löydetty seuraaja Gary Rossille. Lawrence ottaa täysin oman asenteen elokuvaan ja se saattaa jopa olla toimivampi kuin Rossin. Vihan liekit on monelle tapaa parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin niin erilainen, että niiden paremmuutta on vaikea verrata. Miksi edes pitäisi. Nälkäpeli on elokuvasarjana aivan uraauurtava. Siinä on surua ja naurua ja hyvää asennetta ja realistisuutta ja hyvin toimivaa kerrontaa sekä uskottavaa toimintaa. Mikä minusta on hienointa näissä elokuvissa on, miten aidosti on niiden maailma totetutettu ja miten vapaasti se on luotavissa. Tavallaan näen sen maailman taiteilijan tauluna ja elokuvantekijät maalareina.

     Jennifer Lawrence on monta kertaa todistanut uskomattomat näyttelijäntaitonsa ja jatkaa hän hyvää linjaa tässäkin elokuvassa. Hänellä on vaivaton taito kannatella elokuvaa, saada hahmo uskottavaksi ja ensimmäisen elokuvan tapaan tehdä päähenkilö mielenkiintoiseksi. Hän osaa hyvin tehdä yhtenäisen, vaikuttavan roolisuorituksen, jossa ei ole nähtävissä yhtää epärealistisuutta, ylinäyttelemistä tai teennäisyyttä. Lawrence on kiinni hahmossaan, mikä on kaikilta näyttelijöiltä suotavaa. Hän myös osaa olla syvällinen ja dramaattinen ja koskettaa aidolla tavalla.

      Olen, edelleen, vaikuttunut lopun näyttelijäkaartin luonnehdinnoista. Uudetkin näyttelijät hoitavat homman kotiin, Sam Claflin on hienostunut näyttelijä. Hän persoonallistaa hahmon upeasti ja tekee siitä omansa. Jena Malone seuraa aivan jalan jäljissä, hän on loistava roolissaan, saa tuotua niin paljon vaivattomuutta ja luontevuutta ja samalla mielenkiintoisuutta sekä sympaattisuutta.

     Vihan liekit on upea jatko upeasti alkaneelle elokuvasarjalle. Elokuva on virheetön ja vielä enemmän. Myös antaa upean odotuksen jatkolle sekä viihdyttää katsojaa uskomattomalla tavalla. Tulkitsee edelleen vahvoja teemoja todella luontevasti ja jopa ylittää edeltäjänsä maineen.

9-

...=)

Nälkäpeli (The Hunger Games)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)

Nälkäpeli valmistui vuonna 2012, perustuen Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan. Elokuvan ohjasi Gary Ross ja sitä tähdittävät Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Alexander Ludwig, Amandla Stenberg ja Wes Bentley. Elokuva tuotti yhteensä yli 600 miljoonaa dollaria.
     Katniss Everdeen asuu tulevaisuuden dystopiassa, jossa kansalaisten kapinan jälkeen, maan Capitol on perustanut vuotuisen Nälkäpelin, jossa jokaiselta maan vyöhekkeeltä, joita on 13, valitaan yksi 12-18-vuotias poika ja yksi 12-18-vuotias tyttö, kilpailemaan Nälkäpelissä. Nälkäpelin voittaakseen täytyy tappaa kaikki muut kilpailijat. Nälkäpelissä on vain yksi voittaja. Kun Katnissin sisko valitaan Nälkäpeliin, ilmoittaa hän itsensä hänen sijastaan. Hänen vyöhekkeeltään valitaan Nälkäpeliin myös Peeta Mellark ja heidän välillä paljastuu olevan rakkautta.

     Nälkäpeli tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta sitä on verrattu sellaisiin elokuviin kuten Twilight, mutta toisaalta monet kriitkot ovat ylistäneet elokuvaa. Mielestäni Nälkäpelissä ei ole mitään samaa kuin Twilightissä, ainoastaan saman ikäinen kohdeyleisö. Yllätyin todella positiivisesti Nälkäpelin realistisuudesta, syvällisyydestä ja aidosta tulkinnasta. Tietenkin elokuvan aihe on täysin järjetön, mutta upea ohjaaja Gary Ross saa taottua Nälkäpeliin jopa liikaa todentuntuisuutta. Aihe on pelottava ja täysin mielikuvituksen ulkopuolella. Se käsittelee järkyttävän rajuja teemoja kuten kuolema, sota ja ihmisen käyttäyminen äärimmäisissä olosuhteissa. Se ottaa myös kantaa yhteiskuntaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Elokuvan upea toteutus antaa vihiä, että se oikeasti olisi mahdollista tulevaisuudessa saavuttaa tämän kaltainen tila sivilisaatiollemme, että ihmiset pitävät nuorten kidutustappovankileiriä viihteenä. Se, tässä elokuvassa onkin järisyttävintä, sen uskollisen tarkka tulkinta olosuhteista, joissa Nälkäpeli voisi tapahtua. Koko elokuvan ajan, itse tunsin ainakin, miten sairasta koko touhu on, mutta uskoin siihen joka sekunti. Saavuttaakseni mielikuvituksen rajani, voin kyllä myös todeta, että itse kilpailutilanne elokuvassa ei ollut mitenkään realistinen, mutta äärettömän järisyttävä. Pidin erittäin paljon lukuisista elokuvan kohtauksista, aidosta dialogista ja tunneraa'asta kuvauksesta.
    Elokuvan käsikirjoitus on hieno, mutta siinä on paljon aukkoja. Tunteet ovat hyvin vahvasti kuvattu, mikä on elintärkeää elokuvan onnistumiselle. Pidän myös elokuvan tavasta jättää ilmeisimmät sanomatta ja keskittyä asettamaan katsoja päähenkilön asemaan. Lavastukselle täytyy antaa erityis maininta sekä tietenkin puvustukselle ja editoinnille sekä kameratyöskentelylle ja kaiken yhteen nitovalle ohjaukselle. Gary Ross antaa itsestään todella vahvan kuvan tämän elokuvan avulla. Uskon, että hän tulee vielä nousemaan todella suurelle, hänen elokuviensa kanssa. Joka tapauksessa, kuten jokaisessa elokuvassa, minusta elokuvan paras osa on näyttelijäsuoritukset. Minusta tuntuu, että vielä erityisemmin Nälkäpelissä hyvillä roolisuorituksilla on avainasema.
     Jennifer Lawrence on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. En ole eläessäni nähnyt yhtä pelotonta näyttelijää. Lawrence onnistuu vangitsemaan täydellisesti monia aitoja reaktioita, tunnetta ja realistisuutta sekä kliseettömyyttä. Hän ei pelkää tulla lähellä katsojaa, mikä tekee roolisuorituksesta erityisen voimakkaan. Hän vastaa täysin hahmon vaatimuksia. Mikä minut erityisesti vakuutti hänen roolisuorituksessa oli, että hän onnistui tekemään mielenkiintoisen hahmon. Monta kertaa elokuvan sivuhahmot ovat paljon mielenkiintoisempia kuin päähenkilö. Päähenkilö on yleensä se totuuden ääni ja katsojan silmät sekä tarkkailija, joka vain seuraa sivusta mielenkiintoisia sivuhahmoja. Mutta ei Lawrence. Hän onnistuu tekemään päähenkilöstä kerrankin sen syvällisen, mysteerisen hahmon, jonka puolelle katsojan on mieleistä asettua. Lawrencen tulkinta on vahvaa, aitoa sekä kuvaavaa. Hän onnistuu yhtenäistämään hahmon ja tekemään siitä uskottavan erityisen äärimmäisissä tilanteissakin. Tilanteessa, joista ei ole mitään aiempaa näyttöä, eli voisi sanoa, että roolisuoritus on todellakin luova. Vain erittäin taidokas näyttelijä pystyy tämän luokan roolisuoritukseen ja Lawrence on äärimmäisen lahjakas näyttelijä.

     Olin erittäin vakuutuunut Lenny Kravitzin roolisuorituksesta. Hän onnistuu ikään kuin painottamaan elokuvaa oikein ja välittämään todella läsnäolevia tunteita. Hänen hahmo on mielenkiintoinen ja syvällinen, kiitos Kravitzin. Hän vastaa täysin Lawrencen energiatasoa ja saa aikaa erittäin luontevan ja vahvan roolisuorituksen.
    Pidin myös Donald Sutherlandin roolisuorituksesta, erityisesti siitä, miten hän pystyi välittämään vuorosanoja ilman vuorosanoja. Eli todensi hahmon tunteet ilman dialogia, mikä on todella keskittyneen näyttelemisen merkki. Hänessä ilmenee vahvasti pahuus ja saa luotua valkokankaalle auktoriteettisen, uhmaavan vaikutelman pelkästään kehonkielellään. Tietenkin hänen vuorosanansa vain vahvistaa tätä, mutta hänen hahmonsa voisi olla vaikka mykkä, eikä haittaisi yhtään. Tämä on todella hienostunutta näyttelemistä.
    Stanley Tucci on vahvasti kosketuksissa hahmoonsa. Hän kanavoi koko elokuvan tunnelmaa hahmoonsa ja hänessä ilmenee erityisesti koko elokuvan olemus, kuinka väärin ja kuinka vinksahtanut koko maailma elokuvassa on. Josh Hutcherson vastaa juuri oikein Peetan tarkoitusta ja saa hänen motiivit todella luontevasti kuvattua. Hän saa katsojan puolelleen ja vakuuttuneeksi omista tarkoitusperistään, mikä on oleellista koko hahmolle. Hutcherson siis onnistuu paremmin kuin hyvin. Peetasta tulee juuri niin sympaattinen kuin on tarkoituskin. Hemsworthista voisi sanoa melkein täysin samaa, kummatkin tekevät juuri oikeanlaisen roolisuorituksen, aukkoja jättämättä. Myös Alexander Ludwig on vahva elokuvassa. Hänellä on elintärkeä kohtaus elokuvan loppupuolella ja onnistuu siinä, mikä mielestäni sitoo täydellisesti koko elokuvan yhteen.
       Nälkäpeli on raaka elokuva. Se on äärettömän aito ja mielenkiintoinen ja sisältää todella syvällistä tulkintaa. Sen reaunoja on hieman puhdisteltu, mutta voi olla, että se on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Gary Ross ja Jennifer Lawrence ovat unohtumanton tiimi. On vaikeaa kuvata näin epärealistisia aiheita näin realistisesti, mutta Nälkäpelissä kaikki palaset ovat kohdallaan.

8 1/2
"Neljä tähteä"

Julie & Julia (Julie & Julia)

Julie & Julia on vuoden 2009 amerikkalainen draamakomedia. Nora Ephronin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva, pääosissa Oscar-voittaja Meryl Streep ja Amy Adams, tuotti yhteensä loistavat 129 miljoonaa dollaria, mikä on kunnioitettava saavutus tämän lajityypin elokuvalle. Streepille myönnettiin Oscar-ehdokkuus parhaasta naispääosasta roolistaan Julia Childina.
      Julie Powell (Adams) on kurjassa työssä, puhelinkeskuksessa, jossa kuuntelee ihmisten valituksia. Hän päättää tehdä jotain, josta nauttii ja päättää kokata kaikki reseptit kuuluisan kokin Julia Childin keittokirjasta Mastering the Art of French Cooking. Hän perustaa ruokablogin, jonne päivittää jokaisen annoksensa. Tämän tarinan rinnalla elokuva kuvaa myös Childin vuosia Ranskassa 50-luvulla, jolloin hän tutustui ranskalaiseen keittiöön. Stanley Tucci näyttelee Childin aviomiestä Paulia.
     Julie & Julia on monia asioita. Se on monelle vuoden "feel-good movie" ja elokuvassa onkin tietty kepeä ilmapiiri ja voin maku havaittavissa. Ephron on sulava elokuvantekijä. Hänellä on selvästi erottuva tyyli ja ote työhönsä ja hän tekee tästäkin elokuvasta ennen kaikkea mukavan katseltavan. Valitettavasti elokuva ei ole muuta kuin Streepin taidonnäyte. Hän johtaa täysin koko elokuvaa ja Adamsin johtama tarinanpuoliskon olisi voinut jättää elokuvasta kokonaan pois. Streep on elokuvan sydän.
     Meryl Streep on kaikkea muuta kuin huono näyttelijä. Tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että myös elokuvassa Julie & Julia Streep antaa kaikkensa. Streep on niin täydellinen kameleontti, että hänen nimensä on muodostunut symboliksi virheettömälle näyttelemiselle. Hän omaksuu niin Childin piirteet, kuin esittää siitä oman tulkintansa. On aina virhe lähteä suoraan jäljittelemään oikeaa ihmistä ja siihen Streep ei sorru. Tämän lisäksi hän tuo roolisuoritukseen huumoria, viihdettä ja asennetta. Streep omistautuu osalleen. Hän juuri täydellinen Childina, koska tuo hahmoon mukaan omaa heittäytymistä ja uskallusta. Hän on luonteva ja luova.

      Amy Adams on suuri pettymys. Kuten myös hänen elokuvansa Leap Year (Karkausvuosi) todistaa, hän ei ole kykenevä tämän kaltaiseen kevyeen draamaan. Adams on upea näytteljä, mutta jää valovuosia taakse Streepin virtuoosimaisesta roolisuorituksesta. On kuin Adams ei edes ottaisi rooliaan tosissaan, vaan kuvittelee voivansa olla tasoaan alhaisempi "tämän kaltaisessa elokuvassa". Kuten Streep todistaa, myös kevyet ja viihteelliset draamat voivat olla vakavamman draaman tasoisia.
       Julie & Julia on todellakin kevyt draama. Se on viihdyttävä ja lämmin ja hyväntuulinen. Streep omistaa koko elokuvan ja yllätyksettömästi saavuttaa jälleen kerran täydellisyyden tason, toisin kuin Adams, jonka osa elokuvasta olisi voitu jättää aivan hyvin pois.

8

...=)

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)