Dokumentti: Toiset äänet

 Yle Areenaan oli ilmestynyt Annika Grofin viime vuonna ilmestynyt kotimainen dokumenttielokuva, joka sai ensi-iltansa Helsingin DocPoint-festivaaleilla ja herätti paljon huomiota. Arvosteluissa dokumentti ei kuitenkaan ole saanut hirveän mairittelevaa vastaanottoa. Mutta aiheensa on ehkä taas ajankohtaisempi kuin koskaan, laskevien Pisa-tulosten, keskittymishäiriöisten lasten ja inkluusion rällästämien luokkahuoneiden - toisin sanoen koulutuspolitiikan - ollessa taas tapetilla.

Dokumentti valottaa suomalaista koulutuspolitiikkaa käytännössä 2010-luvun ajanjaksolla, vaikka uusi yliopistolaki käsiteltiinkin jo vuonna 2009 ja dokumentti päättyy vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Dokumentissa seurataan SDP:n eduskuntavaaliehdokkaana silloin olleen Helsingin yliopiston professorin Jukka Kekkosen vaalitaistelua, hänen yritettyään puskea itseään politiikan ovista läpi, ensin seurattuaan koulutuspolitiikan alasajoa edeltäneen vuosikymmenen ajan.

Lisäksi dokumentti kertoo kahden yliopistosta Sipilän hallituksen (2016-2019) koulutusleikkausten vuoksi irtisanotun tutkijan tarinan ja haastatellaan yhtä yliopistossa vielä sinnittelevää, joka joutuu vielä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.

Keskeiseksi selittäväksi tekijäksi koulutuksen alasajolle annetaan juuri vuoden 2009 yliopistolaki, jonka kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen runnoi läpi. Siinä yliopistot muutettiin valtion virkamiesmäisistä ja demokraattisista tiede- ja koulutuslaitoksista, rehtorivetoisiksi tehokkuus- ja optimointiajattelua edistäviksi yritysmäisiksi toimijoiksi, joiden rahoituspohja laajennettiin myös yksityiseen varainhankintaan.

Jälki on ollut rumaa. Tutkijoiden työ on muuttunut hankemaailmaksi ja jokaisesta työsekunnista joutuu raportoimaan. Mikä on tietysti myrkkyä paikassa, jossa luovan ideoinnin ja jopa haahuilun pitäisi nimenomaan olla sallittua. Ja myös perustieteiden, joita kukaan ei tunnu haluavan rahoittaa. Kaikki haluavat vain tuloksia ja saavutuksia ja keksintöjä ja patentteja.

Dokumentti ei kuitenkaan pureudu yliopistolain seurauksiin sen tarkemmin. Oikeastaan aihetta juuri ja juuri raapaistaan. Käsittelemättä jää opiskelijoiden asema tyrannimaisen yliopistojohdon alaisuudessa, käsittelemättä jää vaikutukset oppimistuloksiin, hyvinvointiin, tieteen ja tutkimuksen tasoon ja niin edespäin. Kerronta kilpistyy pitkälti näiden muutaman henkilön maailmaan ja heidän tunteisiinsa. Mikä oli - kieltämättä, aiheen ollessa tiede, koulutus, tutkittu tieto - outo valinta. Luulisi, että dokumentin esittämän kritiikin tueksi olisi löytynyt sitä tietoakin.

Erityisesti dokumentti zoomautuu Kekkosen henkilöhahmoon ja tämän poliittiseen taistoon. Enkä oikein ymmärrä miksi, sillä Kekkonen ei edes päässyt vaaleissa läpi. Eikä hänen poliittista agendaa sen enempää juuri edes valotettu. Ja valitettavasti hänestä ei saa henkilöhahmona kovinkaan imartelevaa kuvaa. Yrittäessään myydä itseään vaaleissa, ihminen onkin varmasti rumimmillaan ja vaikutelma jää siis kovinkin egomaaniseksi.

Dokumentti esittelee yleispiirteisesti koulutuspolitiikan suuret linjat, mutta katsojana jää janoamaan enemmän. 

Ja pakko yhtyä arvostelijoiden kuoroon, dokumentti ei ole erityisen hyvin tehty. Elokuva junnaa aika paljon paikallaan, kameran hytkytessä henkilöiden perässä yliopistokäytävillä ja kuvaten tutkijoiden työhuoneita ja odotellen, että päähenkilöt saavat puhelunsa (!!) päätökseen, jotta voivat taas jatkaa haastattelua. En ihan jaksanut rakastua näihin, kaiketi taiteellisiksi tarkoitettuihin, elokuvateknisiin ratkaisuihin. 

Mutta aiheensa vuoksi tähän kannattaa tutustua, etenkin jos se ei ole ennestään tuttu. Suomen kokoisessa maassa, koulutuksesta kiinni pitäminen olisi ihan elinehto ja on surullista, miten historia pääsee kerta kerran jälkeen toistamaan itseään. Kuinka monta kertaa samat virheet voidaan tehdä uudelleen? Ihan turha ihmetellä laskevia oppimistuloksia, kun syy on tiedossa. 

Ja loppukaneettina: jos pienten tai nuorten lasten vanhempana ihmettelet, miten saisi lapsen taas keskittymään koulunkäyntiin, laskekaa nyt hyvät ystävät ne älyhärpäkkeet jo pois käsistä.

Created Equal: Clarence Thomas in His Own Words

Olen viimeaikoina tehnyt pienimuotoista tutkimusmatkaa konservatiivisen ideologian pariin. Lähinnä, koska itsestäni on niin vaikea löytää sitä aivojen osaa, joka jaksaisi ymmärtää, mistä tuo ajatusmaailma kumpuaa. Aina välillä saan sellaisesta yhtenäiskulttuurin voimasta kiinni, pieneksi hetkeksi pystyn kurkistamaan verhojen taakse. Ja jos oikein järkeilen, saatan löytää myös sen älyllisen reitin, mikä pitää ajatuksissaan kulkea, että löytää itsestään ihmisen, joka ajattelee, että perinteiden kunnioittamisella saa luotua nihilistiseen maailmaan edes jotain säilyttämisen arvoista.

Joka tapauksessa, yksi suurimmista kysymysmerkeistä itselleni on ollut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas. Josta tämä vuoden 2020, Michael Packin tekemä dokumentti kertoo. Olen tutustunut jonkin verran Thomasin kirjoittamiin mielipiteisiin, joita hän on korkeimman oikeuden tuomioiden yhteydessä kirjoittanut, ja suoraan sanottuna, ne ovat aivan karmeaa luettavaa. Thomas kuuluu korkeimman oikeuden tuomareista siihen koulukuntaan, joka ajattelee, että Yhdysvaltain perustuslakia on luettava sanasta sanaan, kirjaimellisesti. Vaikka kyseinen läpyskä on tosiaan kirjoitettu 1700-luvulla, eikä silloin esimerkiksi koko abortti-termiä hädin tuskin tunnettu, saatikka, että olisi kirjoitettu keskelle perustuslakidokumenttia.

Kuka tahansa, jolla on aivot päässään, ymmärtää, että perustuslain sallimia oikeuksia tulisi nimenomaan tulkita, tuomarin tehdä harkintaa. Mikä kaikki mahtuu sen oikeuden piiriin, lain henkeen, jossa perustuslaissa puhutaan. Ihan mahdotontahan sellaista perustuslakia olisi kirjoittaa, joka ottaisi huomioon joka ikisen instanssin tästä ikuisuuteen tai ainakin siitä tulisi kilometrien pituinen lista. 

Siksipä nämä "tekstualistit" tai "originalistit" tuomaritkin hyväksyvät kyllä päätöksissään poikkeuksen perustuslakiin, mikäli kyseisellä päätöksellä on "pitkä historia ja perinne" kansakunnan historiassa. Toisin sanoen, mikäli esimerkiksi abortti olisi ollut laillinen vaikka sieltä 1700-luvulta, eikä sen laillisuuden oikeutusta olisi koskaan kyseenalaistettu, korkein oikeus olisi pitänyt oikeuden voimassa.

Mutta tässäkin taas näemme, että ensinnäkin fundamentalismissa on aina se ongelma, että yksikin poikkeus vesittää koko ideologian - miksi tiukasta tekstualismista saa poiketa, jos sillä on pitkä historia ja perinne? Ja toiseksi näemme myös sen, että pitkä historia ja perinnehän on yksi kaikkien aikojen pahimmista loogisista virhepäätelmistä. Ei siitä, miten on ollut, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta tätä konservatiivit eivät tietenkään koskaan tulisi hyväksymään, sillä tämä virhepäätelmähän on heidän ajatustensa keskiössä.

Joten siksi yritän ymmärtää konservatiiveja. Jotta en kiehuisi raivosta. Miksi olla valmis hyväksymään huonotkin perinteet, vain perinteiden itsensä vuoksi, vaikka muutoksella saisi aikaan paremman maailman?

Etenkin Clarence Thomasin tapauksessa on hämmästyttävää, sillä hän on mustaihoinen mies Yhdysvalloissa, joka on kasvanut aikana, jolloin rodullinen segregaatio on ollut vielä voimassa. Dokumentissa hän mainitsee rodullisen tasa-arvon yhdeksi päällimmäisistä motiiveistaan - syyksi, minkä takia hän on lähtenyt lakimieheksi, minkä takia hän on pyrkinyt politiikkaan ja aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Mutta eihän rodullisella tasa-arvollakaan ole pitkiä perinteitä Yhdysvaltojen historiassa. Eikö Thomasia pelota, että myös hänen oikeudet voitaisiin samoilla perusteilla kuin nyt yliviivataan naisten oikeuksia, tulla ottamaan pois? Ei tule unohtaa, että nimenomaan Yhdysvaltojen korkein oikeus perusteli aikoinaan segregaatiota niin kutsutulla "separate, but equal"-doktriinilla. Mikään ei estä siihen palaamista.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan saamme dokumentissa kuitenkin vastauksen. Thomas on harras uskovainen. Rodullista epätasa-arvoa ei raamattu suojaa, mutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tai naisten oikeudet sen varjolla voidaan ottaa pois. Ja ikävä kyllä, uskonnolliset oikeudet perustuslaissa mainitaan ja tähän seikkaan nojaten ilmeisesti Thomas oikeuttaa itselleen uskonnollisen vakaumuksen - uskaltaisin analysoida jopa työssään.

Dokumentti valottaa siis kohdettaan hyvin, auttaa ymmärtämään. Itse sain siitä paljon irti. Lisäksi dokumentti on suhteellisen hyvin tehty. Pidän siitä, että Thomas kertoo itse tarinaansa ja se muistuttaakin kuin ääneenluettua päiväkirjaa. 

Loppuun jätän kuitenkin sen, että dokumentin kautta näin myös miehen, joka on hyvin pelottava, vaikka hänestä kuvaa hellyyttävänä Amerikan halki matka-autollaan ja tavallisten ihmisten parissa aikaa viettävänä karavaanarien keskuudessa kotonaan olevana miehenä yritettiinkin luoda.

Nimittäin Thomas ei voinut edes omassa dokumentissaan olla ohittamatta omaa confirmation hearingiaan, joka on tietysti jäänyt historiaan Anita Hillin tapauksesta, joka syytti Thomasia seksuaalisesta häirinnästä. Thomas itsekin kiistää tapahtuneet ja itse asiassa dokumentin katsottua häntä jääkin uskomaan. Mutta pelottavampaa oli se tapa, jolla hän kiisti syytteensä, oli itse syytteistä mitä mieltä tahansa.

Tässä on nimittäin mies, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt jättämään tapahtunutta taakseen. Hän puhuu demokraateista ja näistä "tietynlaidan ihmisistä" (pääosin siis varmaan liberaaleista ja muista progressiiveista) edelleenkin, kuin he olisivat pahinta myrkkyä, mitä maa päällään kantaa. Hän selvästi kantaa tapahtuneesta vieläkin kaunaa, enkä näe hänessä miestä, joka olisi kykenevä obejtiiviseen, harkitsevaan, hillittyyn käyttäytymiseen tehdessään tuomioitaan.

The Social Dilemma

 Lopetin sosiaalisen median käytön vuonna 2019. Kun koronaviruspandemia alkoi keväällä 2020 palasin sosiaaliseen mediaan, sillä se oli nopein tapa saada tietoa niinä ensimmäisinä päivinä, viikkoina ja kuukausina, kun tuntui, ettei mikään määrä tietoa ollut tarpeeksi. Nyt 2021 vuoden syksyllä olen irroitellut itseäni jälleen sosiaalisen median syövereistä.

Edellä mainituista syistä koin, ettei The Social Dilemma-dokkarilla olisi minulle paljonkaan uutta annettavaa. Olin kyllä tietoinen sosiaalisen median vaikutuksista, enkä kokenut, että jaksaisin katsoa, kun joku pappi saarnaa kuorolle. Osittain olin oikeassakin, The Social Dilemma käsittelee minusta aika pinnallisesti ja vain murto-osan kaikesta siitä, mitä sosiaalinen media ihmiselle ja -kunnalle aiheuttaa, keskittyen lähinnä kahteen näkökulmaan: teini-ikäisen itsetunto-ongelmiin sekä yhteiskunnalliseen disinformaationäkökulmaan. Mutta kyllä The Social Dilemma myös ruokki jo olemassa olevia ajatuksia.

Dokkari siis kertoo sosiaalisen median toimintamekanismeista ja sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisille. Kerronta tapahtuu näiden teknologiayhtiöiden entisten työntekijöiden välityksellä, jotka ovat lähteneet työnantajiensa palveluksesta juurikin eettisistä syistä. Ja käyttävät nyt vapautuneen aikansa levittääkseen eettisemmän somen ilosanomaa.

Jos et tiedä, miten some toimii, suosittelen silloin ehdottomasti katsomaan dokkarin. Luota minua ja luota dokkarintekijöitä, kun sanomme, että tässä asiassa ei kannata olla sokea, aivoton lammas ja käyttää niinkin monimutkaista ja -ulotteista välinettä kuin sosiaalinen media tietämättä sen logiikasta oikeastaan mitään. On hyvä ymmärtää somen algoritmit, somen tekijöiden toimintamotiivit ja niiden tavat vaikuttaa ihmiseen. 

Pähkinänkuoressa: somen algoritmi laskee jokaisen klikkauksesi, jokaisen sekunnin jonka käytät kunkin postauksen katsomiseen, jokaisen tykkäyksesi, jokaisen jakosi, jokaisen ruudulla viettämäsi hetken ja kerää sinusta massiivisen määrän dataa, jonka se käytännössä luovuttaa mainostajien käyttöön, jotta mainokset pystytään räätälöimään sinun mieleiseksesi. Ja tällä logiikalla on tuhoisat seuraukset.

Itse olen tehnyt itse asiassa mainostoimistoaikoina töitä somemainonnan parissa, joten olen aikoinaan kuulunut näihin pahiksiin, jotka ovat hyväksikäyttäneet somekäyttäjiä. Somen toimintalogiikka on siis ainakin jokseenkin tuttu. Kukaanhan ei siitä varmaan kaikkea pysty ymmärtämään, ei edes Mark Zuckerberg tai Jack Dorsey itse. Dokumentti valottaa hyvin sitä eksponentiaalista kasvua, jolla tietokone on kehittynyt viimeisten vuosien aikana. Teknologiayhtiöillä on kokonaisia halleja täynnä pelkästään tietokonerautaa ympäri maailmaa prosessoimassa dataa. 

Minusta itsestäänselvä ja aika laajalti nykyään tunnistettu ja tunnustettu ongelma on nimenomaan tämä yhteiskunnallinen puoli, johon dokumentti käyttääkin valtaosan ajastaan. Kyllä näistä ongelmista puhutaan. Tai sitten on vain minun kuplani, jossa tieto tästä on ollut saatavilla. Mutta kyllä fake newsista nyt kaikki lienevät ainakin kuulleen. Kun algoritmi muokkaa somensisältöä kullekin käyttäjälle sopivaksi, se muodostaa kuplia, erilaisia todellisuuksia, joissa some ei todellakaan kuratoi sisältöä millään eettisillä periaatteilla. Jos käyttäjä on altis salaliittoteorioille, niitä käyttäjälle näytetään, välittämättä siitä, onko se oikein vai ei.

Eikä tarvitse edes mennä salaliittoteorioihin asti. Tavalliset ja ei edes tavalliset vaan jopa korkeastikoulutetut ihmiset kaivautuvat yhä syvemmälle poteroihinsa kykenemättä kuuntelemaan vastakkaisia mielipiteitä. Kyllä, juuri somen takia.

Itseä ehkä kiinnostaa tämän yhteisönäkökulman lisäksi yksilönäkökulma. Dokumentissa käytetään pieni osa kertomaan nuorten itsemurhatilastoista ja kasvavista masennusluvuista. Mikä on totta kai totta ja tärkeää. Mutta jaksaisin väittää, että some on ongelmallinen myös aikuisille ja paljon hienovaraisemmilla tavoilla kuin vain suoraan lisääntyneillä itsemurhaluvuilla, mikä on minusta aika surkuhupaisa mittari tai indikaattori kuvaamaan jonkun asian ongelmallisuutta. Ei kai asioiden tarvitsisi niin pitkälle aina eskaloitua ennen kuin jonkun asian haitat tunnustettaisiin?

Ja tähän olisi ehkä kaivannut dokumentilta enemmän ainesta pureskeltavaksi. Mitkä on vaikutukset ihmisten keskittymiskykyyn? Mitkä on vaikutukset ihmisten luovuuteen? Merkityksellisyyden kokemuksiin? Tiedonomaksumiskykyyn - aina ei ole käynnissä maailmanlaajuinen kriisi, jonka vuoksi ihminen tarvitsisi tai edes pystyisi omaksumaan sitä määrää tietoa, mitä some meille koko ajan syöttää. Nautinnon kokemuksiin - kun jatkuva dopamiiniryöppy somesta turruttaa meidän nautintosensoreita, sen on pakko myös turruttaa kokemusta somen ulkopuolisesta maailmasta. Tai ihan vaikka ajan kulumisen kokemiseen. Nyt kun en itse ole vähään aikaan enää ollut sosiaalisessa mediassa (mitä nyt tätä bloggeria tai esim. Youtubea lukuun ottamatta (lasketaanko nämä someiksi?)) huomaan, että aika kuluu paljon hitaammin. Mikä on ihanaa. Päivässä löytää hetkiä, kun on oikeasti aikaa ajatella. Ja jopa tylsistyä. Aikaisemmin kun on aina ottanut näihin hetkiin sen kännykän esiin ja skrollannut loputonta päivitysvirtaa, on oma olo ollut paljon ahdistuneempi ja aggressiivisempi. 

Kuin että pysähtyisipä maailma hetkeksi, että ehdin rauhassa selata somen loppuun.

The Social Dilemma on hieno herättelijä ja ensimmäinen askel toivottavasti monelle silmien avautumiseen. Pidin myös dokumentin haastateltavista, joista osa oli todella karismaattisia ja uskaltaisinko jopa sanoa sankarillisia, kun uskaltautuvat tämän keskustelun avaamaan. Toivoisin dokumentin saavan jatkoa tai ainakin aiheen säilyvän keskusteluissa, jotta pääsisimme syvemmällekin tasolle. Mitkä ovat ne kaikki, pienet ja suuret vaikutukset, jotka somella meihin on. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan ihan kaikkea. Haluan kaikenkattavan listan. 

Ja ei voi olla myöskään miettimättä - ehkä vähän salaliittoteoriamaiseen sävyyn - mitkä ovat ne asiat, joita edes näiden teknologiayhtiöiden entiset työntekijät eivät tiedä ja joita salataan niin tarkkaan ja tiukkaan, ettei niitä julkisuuteen ihan hevillä saadakaan? 

Dokumentteja: Judi Dench ja puiden neljä vuodenaikaa & Nothing Like A Dame

 Sunnuntaiaamupäivä on leppoisa viettää katsellen brittiläistä yläluokkaa Yle Areenasta. Aateloidut vanhat naiset istuvat puutarhassa, juovat teetä ja juttelevat mittavista uristaan. Pöydän ympärillä istuu Dame Maggie Smith, Dame Judi Dench, Dame Aileen Atkins ja Lady, Baroness sekä Dame Joan Plowright, joka on saanut edesmenneen aviomiehensä Larry Olivierin kautta myös Damen lisäksi muutaman lisäarvonimen. Kaikki englantilaisen teatteritaiteen meritoituneimpia nimiä. 

Dokumenttina Nothing Like A Dame ei ole kummoinen. Eikä kyllä oikein näiden neljän naisen keskustelunakaan. Toki ikäänsä nähden he ovat vielä huomattavan teräviä ja saavat katsojan keskittymään käytännössä vain puolentoista tunnin mittaiseen keskusteluun kuin se olisi vetäväkin toimintaelokuva, mutta valitettavasti keskustelu ei oikein ehdi päästä kunnolla käyntiin. Mihinkään sen syvällisempään tai aitoon ei päästä kiinni.

Veteraaninäyttelijät kertaavat leppoisasti muutamia anekdootteja uransa varrelta. Useammin kuin kerran keskustelu kääntyy heidän aviomiehiin, ohjaajamiehiin sekä kerta kerran jälkeen jumalaa suurempana pidettävään Laurence Olivieriin, josta naisilla on enemmän sanottavaa kuin itsestään, toisistaan tai ainakaan muista naisista. Edesmennyt Edith Evans taidettiin mainita kerran. Joku naispuolinen kriitikko ehdittiin haukkua lyttyyn. Muuten keskustelu pyöri vain ja ainoastaan miesten ympärillä. 

Koska kyseessä on näyttelijät, kerrattiin tässä tietysti heidän ikimuistoisimpia roolejaan. Mikä oli tietysti tappotylsää kuunneltavaa, sillä kun oli puhe eritoten teatterirooleista, ei katsojalla ollut mitään mahdollisuutta tuntea tai tietää, mistä oli kyse. Tämän oli dokumentintekijätkin tajunneet ja editoineet mukaan lyhyitä klippejä tai valokuvia niistä rooleista, mistä oli puhe, mutta eihän ne tietenkään riittäneet. Katsojan olisi pitänyt nähdä nämä 60-luvulla esitetyt teatteriroolit ymmärtääkseen täysin, mistä puhuttiin. Ja se määrä ihmisiä, jotka ovat nämä produktiot nähneet ja ovat yhä elossa, on luultavasti hyvin pieni.

Eli dokumentin ansiot ovat valitettavasti vähän hääppöiset. Ihan meditatiivista dokumentin seuraaminen oli siksi, että harvoinpa tällaisia dokumentteja tehdään, jossa vanhemmat naiset ihan vain juttelevat ja saavat kameran huomion kokonaisen puolitoistatuntisen ajaksi. Mutta valitettavasti ei voi oikein sanoa, että näiden näyttelijöiden karisma olisi kantanut täysin koko dokumentin ajan. Toki valovoimaisia tähtiä on kyseessä, mutta katsomista häiritsi ainakin omalta osalta se, että joka toinen minuutti joku valitti, ettei kuullut mitä toinen sanoi ja sitten kerrattiin taas se, mitä oli sanottu kaksi minuuttia aikaisemmin ja vasta sen jälkeen keskustelu pääsi jatkumaan, jos jatkui. Useimmiten he uupuivat ennen kuin keskustelu olisi ehtinyt jatkumaan. Joten sitten he vain tuijottivat tyhjyyteen ja tuntuivat unohtavan, missä edes olivat: kameran edessä.

Harmi sinänsä, jos tässä olisi ollut ohjauksellisempi ote, sen sijaan, että heitä vain kuvattiin "luontaisessa elinympäristössään" ja annettiin kameran vain käydä taustalla, ehkä heistä olisi saanutkin enemmän irti. Jotain syväluotaavampaa.

Huomattavasti mielenkiintoisempi dokumentti Areenassa Judi Denchista on tämä, missä hän tutustu puiden ekosysteemiin yhdessä tutkijoiden kanssa. 

Itse kun en ole koskaan ollut luonnontieteistä niin kiinnostunut, oli oikeasti ihanaa havaita, kuinka mielenkiintoista niinkin yksiselitteiseltä tuntuva ilmiö kuin puut voi olla. Ihan kokonaan uusi maailma avautui tämän tutkimusretken myötä. Ja Judi Dench, joka siis rakastaa puita ja on aina haalinut niitä puutarhaansa ja kultivoinut niiden luonnonvoimaa ympäristöönsä, oli juuri sopiva henkilö johdattamaan katsojan tutkijoiden tieteellisempään näkökulmaan aiheesta. Dench ei ole mikään toimittajatyyppinen henkilö, joka olisi ehkä tehnyt aiheesta kuivakan, vaan hän on draaman asiantuntija, joten siksi osaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Sekä tietysti lämmin ihminen, jota seuratessa ei voi olla itsekin viehättymästä siitä, mistä hän on innoissaan.

Lisäksi dokumentti on rakennettu hienosti. Puiden maailmaan sukelletaan Denchin oman näkökulman kautta, käydään läpi hänen suhdettaan puihin ja niiden merkitykseen hänen elämälleen ja sitten sekaan ripotellaan tieteellisempiä faktoja mukaan. Ja loppupeleissä sitä on eniten ihmeissään näistä faktoista. Kuinka valtava merkitys puilla on luonnolle. Ja miten ne oikeasti toimivat, pitäen huolta ympäristöstä. Kuinka upea luonnos puut ovat. 

Suosittelen antaumuksella, vaikka tuntuisikin, että puut ei niinkään kiinnosta. Tämän jälkeen osaat taas ehkä katsoa maailmaa hiukan eri silmin. Ja mikäpä olisi parempaa.

David Attenborough: Elämä planeetallamme

 David Attenborough: Elämä planeetallamme on Alastair Fothergillin, Jonathan Hughesin ja Keith Scholeyn ohjaama dokumenttielokuva, joka on julkaistu Netflixissä. Dokumentin kertojana on legendaarinen brittiläinen luontokuvaaja ja -dokumentaristi David Attenborough. Dokumenttia tituleerataan Attenboroughin todistajanlausunnoksi planeettamme tilasta. Jollain lailla dokumentti on Attenboroughille hyvin henkilökohtainen. Dokumentissa käydään läpi planeetan tilaa ja sen muutosta Attenboroughin elämän kokoisella mittausjaksolla, jonka jälkeen hahmotetaan tulevia vuosikymmeniä. 

Dokumentti alkaa Attenboroughin lapsuudesta, 1930- ja 40-luvuilta, jolloin suuri osa maapallosta oli vielä niin sanottua koskematonta maata ja planeetta hyvinkin elinvoimainen ja monimuotoinen. Kun Attenborough aloitti tutkijan uransa, hän matkusti ensimmäisten joukossa kartoittaen ennen tutkimattomia viidakoita, savanneja ja metsiä. Hänen uransa on ollut mullistava siinä mielessä, että hän on saattanut suurten yleisöjen tietoisuuteen, kuinka rikas ja monipuolinen maan luonto todellisuudessa on. Ja Attenboroughin uran alkuvaiheissa televisiokin oli vielä mustavalkoinen.

Mutta mitä pidemmälle dokumentissa kuvataan Attenboroughin uraa, sitä synkemmäksi käy luonnon tilan kanssa, kuten kaikki tiedämme. 2000-luvulle tultuaessa, vaikka olemme saaneet televisioon värit ja voimme katsella luontoa vaikka täysin suoralähetyksenä toiselta puolelta maailmaa, tunnumme arvostavamme ympäristöämme entistä vähemmän. 

Dokumentti luo hienon ja mykistävän konkreettisen kuvauksen luonnosta ja ympäristöstämme. Peilaamalla ympäristön haasteita ja niiden kasvua ja lisääntymistä Attenboroughin omaan uraan, katsoja pääsee hyvin lähelle ja pragmaattisella tavalla kokemaan luontokadon, ilmastokriisin, väestökasvun konkreettiset vaikutukset Attenboroughin silmin. On sydäntä särkevää astua tällaisen miehen kenkiin, jonka elinaikana olemme nähneet niin dramaattisia muutoksia, kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Pidän siitä historian, luontokuvauksen ja tulevaisuusanalyysin yhdistelmästä, jonka dokumentti luo. Myös elokuvateknisiltä ansioiltaan pidin dokumentin rakenteesta. Se luottaa yksinkertaisiin elementteihin: David Attenboroughiin puhumassa suoraan kameralle sekä siihen, että hänen uransa toimii vallan mainiosti ja riittävästi kuvaamaan luonnon tilaa. Todistajanlausunto on hyvä sana sille, mitä tässä tehdään. Jos jostain tarvitsee antaa rakentavaa kritiikkiä, niin ehkä jäin kaipaamaan ihan himpun verran moniäänisyyttä kerrontaan. Nyt tämä on vain Attenboroughin henkilökohtainen todistajanlausunto, ja vaikuttava sinällään, mutta uskon että tehoa olisi löytynyt vielä enemmän, jos tähän olisi tuotu vaikka muiden samanikäisten ääniä mukaan ja olisimme kuulleet heidänkin tuntemuksia tästä tärkeästä aiheesta. 

Minulle jää aina vähän paha maku suuhun, kun joku yksi henkilö - vieläpä vanha, valkoihoinen mies - kuvittelee olevansa niin tärkeä, että vain hänen sanomisellaan tulisi olla merkitystä. Tietysti David Attenborough on niin vakuuttava mies, että hänellä jos kellä on varmasti oikeus ajatella itsestään näin, mutta toivoisin silti sen verran nöyryyttä, että katsoja ei olisi pelkästään hänen todistajanlausuntonsa varassa. Niin syyttäjän (vai puolustuksen?) jutusta tulisi oikeudessa myös pitävämpi. 

Lisäksi jäin samaisesta kritiikin kulmasta pohtimaan myös sitä, että Attenborough ei juurikaan reflektoi omaa vastuutaan. Hän on elänyt kuitenkin aika etuoikeutettua elämää. Saanut mahdollisuuksia, joista lukuisat ihmiset eivät osaisi haaveillakaan. Hän on elänyt pitkän, rikkaan ja kokemuksellisen elämän, lennellen sinne tänne tupruttaen varmasti enemmän kuin oman osansa päästöjä ilmakehäämme, varmasti syöden mielin määrin niin paljon punaista lihaa kuin napa on kestänyt ja kuluttanut luonnonvaroja ihan siinä missä seuraavakin ihminen. Hieman jäi siis syyllistävä ja holhoava olo hänestä, kun hän vain puhui muiden vastuusta - eritoten tulevien sukupolvien - koska hänen sukupolvensahan on jo poistumassa näyttämöltä, ja siihen tosiasiaan tämänkin dokumentin koko näkökulma vähän perustuu. Mutta se on niin ikään nimenomaan hänen sukupolvensa ja ehkä muutama myöhempi sukupolvi (Attenborough on jo yli yhdeksänkymppinen), joiden vastuulla planeettamme tila on.

Olisin siis kaivannut ihan vain paria sanaa tästä näkökulmasta. Ihan vain "anteeksi" tai "olen pahoillani" tai "kannan vastuuni". Ei ole minusta pieni asia, että maailman väkiluku on tuplaantunut sitten hänen sukupolvensa jälkeen, esimerkiksi. Ja siitähän ei voi syntyviä lapsia syyttää, vaan heidän vanhempiaan. Ja heidän vanhempiaan. Ja etenkin näiltä sukupolvilta kaivattaisiin vastuunkantoa, sillä nyt heidän toimiensa takia tulevilta sukupolvilta evätään monet niistä oikeuksista, jotka he ovat ottaneet itselleen itsestäänselvyyksinä, kuten lenteleminen pitkin palloa sinne tänne.

Täten, jos tällainen itsereflektiivinen näkökulma olisi dokumentissa ollut, katsojan olisi ollut helpompi myös ottaa vastaan se - ihan oikeutettu - saarna, minkä saamme Attenboroughlta planeettamme tilasta ja siitä, mitä meidän tulee seuraavaksi tehdä. Palataan siihen kohta. Sillä se näkökulma filmissä onkin - Attenboroughin urakatsauksen lisäksi - taas onnistunut. 

Mutta lisäksi vielä yhden kritiikin haluan esittää. Nimittäin en välttämättä pitänyt Attenboroughin luontoa mystifioivasta ja romantisoivasta lähestymistavasta. En muista aikaisemmin juuri itse asiassa tutustuneeni nimenomaan Attenboroughin luontodokumentteihin - vaikka oman osani luontokuvauksista olenkin katsonut ja pidän niistä yleensä paljon - joten en tiedä onko tämä vain hänen tyylinsä ylipäänsäkin, mutta minusta se on älyllisesti epärehellistä. Kehystää ympäristöongelmista keskusteleminen siten, että kaikki mikä on luonnollista ja luonnonvaraista on jotenkin automaattisesti hyvää ja puhdasta ja täydellistä ja ainoastaan ihminen ja ihmisen teot likaista, kamalaa ja virheellistä, oli ne mitä tahansa. 

Attenboroughin puolustukseksi on sanottava, että hän on käyttänyt uransa kuvaten "luonnonihmeitä" ja hänen kultakautensa on ollut aikana, jolloin tällainen - paremman sanan puutteessa - imperialistinen näkökulma luontoon on myynyt hyvin ja fetisismi ollut vallitseva suhtautumistapa. Lisäksi olemme nähneet jonkinlaisen uuden nousun tällaisessa luonnon kuvaamisessa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Kaikki Hararit sun muut ovat puhuneet luonnontilaisen ihmisen suoranaisesta pyhyydestä ja kironneet modernin ihmisen alimpaan helvettiin. Samaten kaikki Gwyneth Paltrowit sun muut tehneet miljoonabisnestä "luonnollisuuden" kauppaamisella. Luonnollisuuden ylistämisestä puhuu myös esimerkiksi se, että GMO:ista tai esimerkiksi hiljattain rokotekeskustelussa rokotteista tehdään tietyissä piireissä sellaisia peikkoja, jotka eivät epäluonnollisuudessaan olisi mitenkään ihmiselle hyväksi.

Mutta toivoisin, että Attenboroughin kaltainen tieteenmies, pragmaattinen mies, pystyisi tarkastelemaan asioita loogisemmin. Kaikki mikä on luonnonvaraista ei ole automaattisesti hyvää. Ja kaikki mikä on ihmisen aikaansamaa ei ole automaattisesti pahaa. Eikä luonto todellakaan ole mikään Eedenin puutarha, kuten Attenborough siihen jatkuvasti viittaa.

Luonto on väkivaltainen, ankara, armoton, vahvimpien hallitsema valtakunta, jossa heikoista ei todellakaan pidetä huolta, toisin kuin ihmisyhteiskunnissa. Luonnonvaraisten eläinten - myös ihmisten - elämä on stressin, pelon ja epätoivon tyyssija. Vasta moderni sivilisaatio, teknologiankehitys, lääketiede, ihmisoikeuskäsitys on tuonut ihmisten elämään pituutta, onnellisuutta, hyvinvointia. Sitä ennen ihmisen elämä oli pitkälti kärsimystä, tuskaa, epävarmuutta ja päivästä toiseen selviämistä. 

Joten tällaisen narratiivin, että ennen maatalouden kehittämistä, metsästäjä-keräilijän elämä oli täydellistä onnea ja autuutta, on loputtava. Toivottavasti kukaan ei halua, Rousseauta lainatakseni, takaisin luontoon. Sen hokeminen ei johda mihinkään muuhun kuin siihen, että ihmisten tekee mieli vain sulkea korvansa ympäristöpuheelta, koska he ajattelevat, että luonnontilainen ihmisyys olisikin ympäristöaktivistien tavoitteena. Eikä meillä ole varaa vieraannuttaa enää ketään vihreiltä tavoitteilta.

Ja tästä pääsemmekin siihen jo mainittuun tulevaisuuden visioon, josta dokumentin jälkimmäisellä puolella keskustellaan, varsin ansiokkaasti. Sen jälkeen kun Attenborough on maalannut kuvan ympäristöntilan lohduttomasta muutoksesta kohti peruuttamatonta katastrofia, pääsee hän tämän ihmisten herättelyn jälkeen valaamaan myös hieman toivoa ja aivan oikein kehystää tulevaisuuden visionsa siten, että kaikki toivo ei ole menetetty. Ratkaisut ovat meidän käsissämme. Ja me jopa tiedämme mitä tulisi tehdä. Ainoastaan tarvittaisiin se, että päättäisimme toimia.

Itse on itse asiassa tullut ajauduttua ympäristöasioiden pariin töihin, joten näiden kysymysten parissa tulee tehtyä töitä joka päivä. En väitä olevani asiantuntija, enkä olekaan, vaan olen hallinnon puolen töissä, mutta tämäkin dokumentti antoi positiivisen fiiliksen, että ihan oikeiden asioiden hallinnon kanssa olen tekemisissä. 

Ja kun joka päivä näen näiden asioiden lipuvan työpöytäni läpi, tiedän että asiat voivat vielä muuttua. Tulevaisuus voi näyttää hyvältä. Esimerkiksi väestönkasvun taittuminen on jo näköpiirissä. Meillä on jo kokemusta toimivasta ympäristölainsäädännöstä, jolla esimerkiksi Costa Rican sademetsät on saatu pelastettua ja tiettyjen rannikkoalueiden, esimerkiksi Palaussa, suojeleminen kalastukselta on elvyttänyt kalakantoja valtamerissä jo huomattavissa määrin. Uusiutuva energia on kasvamassa koko ajan. Turhauttavinta onkin se, että vaikka tiedämme mitä tulee tehdä ja että toimet toimivat, kuten monet esimerkit todistavat, tietynlainen järjestelmätason muutos vain odottaa odottamistaan. 

Ja tämä taitaakin olla avainkysymys. Monesti nimittäin ihmisillä menee sekaisin omien tekojen merkitys ja systeemitason ajattelu. Toisista lähteistä - tähän kysymykseen ei menty syvemmin tässä dokumentissa - tiedämme, että yksilötason ympäristötoimet ovat olleet nimenomaan öljy-yhtiöiden propagandatoimi ilmastonmuutostaistelua ja ympäristölainsäädäntöä vastaan. Kun ihmiset on saatu tappelemaan keskenään siitä, mitä yksittäiset ihmiset arjessaan tekevät, kukaan ei ole lähtenyt haastamaan isoja kansainvälisiä öljy-yrityksiä esimerkiksi. Keskustelu on hajautettu. Ja jopa vastarintaa on syntynyt, koska ihmiset eivät halua luopua omasta elintasostaan.

Mutta siitä ei kokonaisvaltaisessa järjestelmätason muutoksessa olekaan kyse. Vaan siitä, että isoimpien valtioiden päättäjät heräisivät. Että lainsäädäntöä uusittaisiin siten, että saastuttaja maksaisi. Eikä niin, että haittojen kustannukset valuvat viattomille sivustakärsijöille esimerkiksi. Tai esimerkiksi että maailma sitoutuisi yhdessä ympäristötoimiin, kuten merten suojeluun, koska kovin vaikea on näitä asioita yksin, yksittäisen valtion, puhumattakaan yksittäisestä ihmisestä, ratkaista. 

Tämä oli tärkeä dokumentti ja toimii ehkä jonkinlaisena keskustelunavauksena. Ei ehkä kokonaisvaltaisin tai tärkein osa aiheen keskustelua, mutta yksi, keskustelua tukeva kommentti tämäkin. Ja hienon henkilökohtainen todistajanlausunto Attenboroughilta. Tällaiseen kaneettiin on varmasti hieno päättää pitkä ja merkityksellinen ura. Paitsi tietysti Attenboroughin tuntien, hän kyllä vielä grindaa monia vuosia tulevaisuudessakin.

Arvostelu: Hello, Privilege. It's Me, Chelsea

Olen tykännyt katsoa Chelsea Handlerin talk showta Netflixistä. Nekin jaksot olen kelaillut läpi aikamoisen monta kertaa. Myös Handlerin aikaisempi dokumenttikokonaisuus Chelsea Does... kuuluu suosikkeihini. Jokin vain Handlerin tavassa katsoa maailmaa on raikasta. Hän ei ole erityisen älykäs tai kouluja käynyt nainen, mutta on oivaltanut yhden oleellisen asian: oppimisen tärkeyden. Kuuntelemisen, keskustelujen, dialogin, ihmisen edessä nöyränä olemisen. Kysymysten esittämisen tärkeyden. Eikä sitä tehdäkseen tarvitse olla maailman älykkäin. Jokainen osaa kysyä kysymyksiä ja useamman ihmisen tulisi sitä tehdä. Ehkä kysymällä toisiltamme kysymyksiä, voisimme kaikki tulla hieman viisaammiksi. Ja juuri se, että Handler ei ole yliopistoprofessori, tekee hänen tyylistään niin hyvän. Hän ei maskeeraa ajatuksia sivistyskielen mutkiin tai peitä mielipiteitään akateemisten termien verhoon. Hän ei yritä teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on. Hän uskaltaa olla tyhmä. Ja kuten Sokrates aikoinaan jo totesi, niin sehän on paras tapa oppia. Se pakottaa toiset ihmiset opettamaan sinulle asioita. Yksinkertaistamaan omia argumentteja ja siten ehkä myös kohtaamaan omat argumentit suoremmin. Lisäksi koska Handler on räväkkä stand up-koomikko, hän uskaltaa marssia ihmisten eteen ja töykäistä suoriakin kysymyksiä.

Siksi siis, kun Netflixiin lupailtiin uutta dokumenttia Handlerilta, minä olin tallentanut itselleni ilmoituksen, koska se sinne plätkähtäisi ja katsoin heti pois alta. Tällä kertaa Handlerin aiheena on rotu ja erityisesti rasismi Yhdysvalloissa. Aihetta hän on käsitellyt aikaisemminkin aiemmassa dokumenttisarjassaan sekä myös talk shownsa puolella. 

En voi sanoa pettyneeni tähän dokumenttiin. Sillä tätä oli aivan yhtä viihdyttävää katsoa kuin Handlerin tuotantoja ennenkin. Minusta tämä vain oli nyt väärä aihe tähän hetkeen ja tähän formaattiin. 

Heti dokumentin alkuminuuteilla Handler menee johonkin yliopisto-opiskeljoiden rotuiltamaan, jossa mustat opiskelijat jakavat kokemuksiaan. Yksi opiskelija sanoo hyvin, että häntä kismittää jo se, että tällainen valkoinen, etuoikeutettu nainen tepastelee sinne ja tekee heidän kärsimyksistään dokumentin ja sillä sekä pyhittää omaa omatuntoaan että typistää aiheenkäsittelyn niinkin yksinkertaiseksi, että voisi kuvitella yhden tunnin mittaisen dokumentin pääsevän rasismin juuritekijöille.

Mielenkiintoista sinänsä, että tämä huomio on sisällytetty dokkariin. Kuin dokkari yrittäisi vesittää itse itsensä. Koska sitähän tämä dokkari juuri on. Tämä etuoikeutettu, hyväosainen valkoinen nainen haastattelee muutamaa ihmistä ja heidän mielipidettään rodusta ja kuvittelee siten käsittelevänsä ongelmaa, kun totuudessa luultavasti vain vaikeuttaa sitä. Rodullistettujen ihmisten äänet ovat jo valmiiksi marginalisoituja, joten luulisi, että heistä kertovaa dokkaria voisi myös luotsata musta ääni. Tietysti oma keskustelunsa on se, että kuka saa kertoa ja kenestä tai mistä, mutta erityisesti tällaisessa dokumentissa soisi platformia aiheen kohteille, kun tässä ei muuta taiteellista arvoa ole. Ja ihan oikea huomio sekin, että dokkari on säälittävän lyhyt, vain reilun tunnin mittainen. Eikä tässä kyllä edes raapaista pintaa.

Dokkari onkin poikkeuksellisen sekava. Rotu aiheena ei ole helppo. Jos se olisi, niin eiköhän rasismi olisi jo ratkaistu Yhdysvalloissa. Sen sijaan, aiheesta on käyty polemiikkia useita satoja vuosia. Martin Luther Kingistäkin on jo vuosikymmeniä. 

Handler kyllä yrittää. Ja hänen aikomuksensa ovat jalot, kuten aina. Sinänsä hänen viattomuutensa on ihailtavaa. Että ikään kuin vain voisikin kävellä ihmisten luo ja jutella ja sillä asiat ratkaistuisivat. Mutta tässä ehkä onkin dokumentin ongelma. Tämän aiheen käsittelyssä pelkkä keskustelun monipuolisuuden esittely ei oikein riitä. Tarvittaisiin syväluotaavampia kysymyksiä, kuin mitä Handler esittää. Ehkä katsoisin vian olevan myös ohjaajassa, joka ei anna Handlerille tarpeeksi tilaa päästä keskustelujen ytimeen, vaan hyppää keskustelusta toiseen ja lopulta myös keskusteluista pois kokonaan ja kohti enemmän Handleria itseään. Mikä oli erityisesti tämän aiheen käsittelyssä hieman kyseenalaista.

Lisäksi hän hieman ongelmallisesti tuntuu antavan enemmän palstatilaa äänille, jotka tulevat Bel Airissa asuvilta republikaanirouvilta tai White Trashiksi itseään nimittävältä valkoihoiselta räppäriltä. Tämän räppärin, JellyRollin, kanssa dokkari kyllä ottaa syvimmän sukelluksensa kohti kivipohjaa. JellyRoll, ei millään pahalla, ei ole ajattelussaan mikään selkein ihminen. Ihan suoraan sanottuna itse en ymmärtänyt hänen horinoistaan tuon taivaallista, eikä niissä kyllä mitään itua ollutkaan. Mutta pahinta oli, että Handler yllättäin löysi sielunveljensä JellyRollista ja komppasi tämän sanomisia, kuin ne olisivat olleet tähdellisiäkin huomioita rasismista. Eivät olleet.

Pakostakin dokumentista tulee olo, kuin sitä olisi lähdetty tekemään hyvin aikein, mutta melko pian tajuttu, millaista suota pitkin on lähdetty tarpomaan, joten sitten kasaan on kyhätty jotain, mikä ei ole sinne päinkään ja haettu yliyksinkertaistavia hahmoja laukomaan jotain puolivillaisia totuuksia jostain. Dokumentti ei onnistu valottamaan rasismista käytävää keskustelua perusargumentteja pidemmälle. 

Dokumentti ei myöskään onnistu kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Itse jään lähinnä penäämään näiden rotuaiheisten dokkarien kanssa kysymystä: "miksi?" Miksi rasismin kanssa tilanne on mikä on? Miksi Yhdysvallat eivät saavuta rotujen välistä tasa-arvoa? Miksi rasismi on yhä hengessään? Miksi se vain vuosikymmen toisena jälkeen jatkaa eloaan Ameirkan alitajunnassa? Eikö näihin kysymyksiin vain ole vastausta, vai missaanko jotain?

Se, mitä dokumentti missaa aiheen älyllisessä käsittelyssä, se pyrkii korvaamaan tekemällä pivot -käännöksen Handlerin henkilökohtaiseen elämään ja tämän menneisyyteen mustan poikaystävän kanssa, joka päätyi elämässään aivan eri reitille kuin Handler, niin ikään juuri ihonvärin takia. Sinänsä tämä henkilökohtainen elementti on kiinnostavaa. Handler on henkilönä mielenkiintoinen ja tarpeeksi karismaattinen että pystyy omalla elämäntarinallaan kantamaan dokumenttia jos toistakin. Mutta olisin vain toivonut, että oltaisiin tartuttu johonkin toiseen aiheeseen. Tämä rasismidokumentti on aivan liian sekava, liian pinnallinen, ja vaikka otsikko naljaileekin Handlerille ja tämän asemalla tämän aiheen käsittelijänä, tuntuu hän silti väärältä henkilöltä tämän aiheen käsittelyssä. Ainakin väärä veto oli tehdä Handlerin omasta menneisyydestä dokumentin kärki.

Arvostelu: Knock Down the House

Alexandra Ocasio-Cortez on Amerikan poliittisen kentän uusi, kuuma nimi. Hän on nuori, alta kolmekymppinen nainen Bronxista. Hän työskenteli tarjoilijana, kun päätti pyrkiä Yhdysvaltain kongressiin ja onnistui voittamaan vaalit, syrjäyttäen pitkäaikaisen veteraanipoliitikon palliltaan. Asetelma muodostui jonkinlaiseksi symboliksi kuvaamaan uuden ja vanhan vallan välistä haastoa. AOC edustaa demokraattisen puolueen sisällä samaa sosiaalidemokraattista äärilaidan siipeä kuin Bernie Sanders. Molemmat ovat puhuneet vakiintuneen poliittisen eliitin haastamisesta ja vallankumouksen tuomisesta 2010-luvun politiikkaan.

Alexandra Ocasio-Corteziin henkilöityy monta tämän ajan ilmentymää. Ensinnäkin hän on uuden ajan poliitikko. Hän käyttää hyväkseen sosiaalista mediaa kasvattaakseen suosiotaan. Toiseksi hän edustaa jonkinlaista intersektionaalisen feminismin tulemista ja tietynlaisten kulttuurisotien soturia. Kolmanneksi hän puhuu uuden ajan haasteista - ilmastonmuutoksesta ja työn murroksesta. Neljänneksi hän edustaa kauan kaivattua uutta tuulta Yhdysvaltojen kulahtaneeseen ja pahoin korruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään. Ja viidenneksi hän on Donald Trumpin antiteesti - joidenkin analyysien mukaan jopa pakollinen jälkiseuraus.

Knock Down the House kuvaa neljää amerikkalaista naista, kun he pyrkivät Yhdysvaltain kongressiin ruohonjuuritason kampanjoillaan - ilman yritysten miljoonalahjoituksia. He ovat Ocasio-Cortezin lisäksi Amy Vilela, Cori Bush ja Paula Jean Swearengin. Heistä sitten AOC historiallisesti lopulta voitti omat vaalinsa.

Knock Down the House on mielestäni hieno dokumentti. Inspiroiva. En ole pitkiin, pitkiin aikoihin törmännyt yhtä voimakkaaseen dokumenttikokemukseen. Yleensä nämä dokumentit ovat vähän kuivia ja tuntuvat hyperbolisilta tikusta asiaa -tyyppisiltä väännöiltä. Vaikeakin se varmasti on, luoda opettavaista filminpätkää, mutta sortumatta liikaa saarnaamaan, koristamaan aihetta, nostamatta sitä tikunnokkaan tai tekemättä siitä itseään tärkeämpää. Mutta Knock Down the House pysyy arkisena ja maanläheisenä ja sitä kautta nousee omiin juhlallisiin korkeuksiinsa.

Pidin siitä, että dokumentintekijät olivat pitäneet matkassa mukana nämä kolme muutakin naista, sen jälkeen, kun vain AOC heistä pääsi läpi. Se toimi muistutuksena siitä, että yhden päästessä läpi, jäävät useat muut vielä barrikadien toisella puolelle odottamaan omaa vuoroaan. Ja erityisesti Yhdysvaltain poliittisen tilanteen olevan niin korruptoitunut kun se on, niin oli oikeastaan pienimuotoinen ihme, että edes AOC pääsi läpi.

Näin suomalaisena politiikanseuraajana on vaikeaa olla heittämättä kaikkea toivoa nurkkaan Yhdysvaltojen politiikkaa kohtaan. Siellä on meno mennyt niin yksipuolisen oikeistolaiseksi, että se, mikä Suomessa tuntuu vielä suhteellisen vaatimattoman keskusmaiselta politiikalta, tuntuu Jenkeissä jo täysin vasemmistolaisen äärilaidan "sosialismilta". Eikä oikeistolaisessa politiikassa sinänsä mitään vikaa, mutta tietty diktatuurimainen yksinhaltijuus on demokratiassa aina jokseenkin ongelmallista. Ainakin se raha pitäisi saada politiikasta pois. Onneksi Suomessa sentään on vielä kampanjalainsäädäntöä jäljellä - vaikka kyllä kai sitä täälläkin suhteellisen mielivaltaisen riemukkaasti pidetään pilkkana.

AOC on mielenkiintoinen hahmo. Kuka tahansa, joka on vähänkään liikkunut sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa mukana, tietänee, että hän on ainakin kykenevä herättämään tunteita. Osin jopa eriskummallisen paljon. Mikä nimenomaan juuri hänessä, tavallisessa rivipolitiikossa Yhdysvaltain kongressissa, onnistuu vihastuttamaan niin paljon?

Joka tapauksessa, jos puhutaan ihan vain dokkarin elokuvallisista arvoista, niin itse saattaisin hyvinkin veikkailla, että tämä tapaus tavataan vielä ensi vuoden Oscareissa. Sen verran kovin tuuttaava dokkari on kyseessä. Sen parissa vietetty aika meni ohi hutaisten ja jäljelle jäi todella inspiroitunut olo. Sen käsittelemä aihe oli hyvin käsinkosketeltavaa ja sen käsittely tarpeeksi maanläheistä. Saarnaamista ei esiintynyt, ainakaan omiin korviin, liikaa. Tämä oli enemmän yleismaailmallisempi kannanotto demokratian hengen nimissä sekä energinen kuvaus lasikattojen murtamisesta - jotain, mistä meistä jokainen varmasti hyötyy. On aina yhtä hienoa nähdä ihmisten tekevän kaikkensa välittämiensä asioiden eteen. Hyviä ihmisiä on vielä jäljellä.

Winter on Fire (Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom)

Stanfordin vankilakoe on kuuluisa psykologian testitapaus, jossa joukko ihmisiä laitettiin lukittuun tilaan keskenään. Osalle porukasta annettiin vanginvartijan rooli ja osalle porukasta vangin rooli. Mitään erityisiä ohjeita ei annettu, vaan käskettiin pitää järjestys ja kuri yllä. Kokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa. Se jouduttiin keskeyttämään kuuden päivän jälkeen, sillä vanginvartijat olivat yltyneet jo niin kuvottaviin, nöyryyttäviin ja kiduttaviin toimenpiteisiin näitä kuviteltuja vankeja kohtaan. Koehenkilöt tiesivät, että heitä tarkkailtiin. He tiesivät, että heillä ei oikeasti ollut valtaa. On helppo ehkä ajatella, että nämä vanginvartijan roolin omaksuneita on vain murto-osa yhteiskunnasta ja että itse et käyttäytyisi samalla tavalla. Mikä tekee tästä tapauksessa kuitenkin pysäyttävän on, että asia on suurella todennäköisyydellä juuri päin vastoin. Kuka tahansa kykenee pahuuteen. Ja kuvittele vielä, että tilanne olisi oikea.

Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom kertoo 93:sta päivästä vuosien 2013 ja 2014 vaihteessa Ukrainassa, kun maan silloinen presidentti Viktor Yanukovych irtautui yhteistyöstä Euroopan kanssa, käänsi katseensa Venäjän liittolaisuuteen sekä alkoi muuttamaan demokraattista valtiota diktatuuriksi - käyttäen väkivaltaisia metodeja rauhallisia mielenosoittajia vastaan. 93:n päivän ajan nämä mielenosoittajat taistelivat Maidan Nezalezhnostissa (Itsenäisyyden aukiolla, Kiovassa) hirmuhallintoa vastaan.

Tämä dokkari oli Oscar-ehdokkaana vuonna 2015, mutta häivisi dokumentille laulaja Amy Winehousesta. En ole jälkimmäistä dokumenttia nähnyt, mutta tämän vaikuttavan arvojulistuksen nähtyäni, tuntuu omituisen epämääräiseltä, että yksittäinen elämäkertateos pisteytettäisiin paremmaksi elokuvaksi. En muista nimittäin, koska viimeksi olisi näin lujaa löynyt tunteisiin yksikään elokuva. Toki, ei tämä ehkä surullisin, tunteellisin tai koskettavin elokuva ole, mutta äärettömän voimakas, intohimoinen, veret seisauttava ja ajatuksia herättävä.

Samahan tapahtuu juuri tällä hetkellä, näinä sekunteina Venezuelassa. Koko tämän dokumentin ajan en päässyt eroon taka-ajatuksesta, joka lymyili alitajunnassa, että vaikka näiden henkilöiden ja kansakunnan taistelu päättyi voittoon - kuljemme kaikki koko ajan hiuksen hienolla langalla, joka voi katketa ihan hetkenä minä hyvänsä. Ei ole itsestään selvää, että olemme turvassa, hyvinvointi-, oikeus-, demokratiavaltioissa.

Mekin toimimme erittäin hierarkkisessa yhteiskunnassa. Kaikki valtiomme palaset liikkuvat johtokäskyillä ylhäältä alas. Luovutamma kansakuntana vallan erittäin pienilukuiselle joukolle ihmisiä. Jos joku heistä on paha, on yhden hyvän ihmisen sitä vaikea pysäyttää alhaalta päin. Siihen todellakin tarvitaan kaikkien tuki. Se oli tämän dokumentin ehkä vahvin alleviivaus, että yhteinäinen kansakunta oli ainoa ratkaisu ongelmaan, joka oli yksi paha mies.

Jos elokuvallisista ansioista puhutaan, sillä dokumentteja on vaikea arvostella pelkästään aiheen tärkeyden tai voimakkuuden perusteella, koska niin monet kertovat juuri maailmamme oleellisimmat ongelmista. Tätä teosta pidin erittäin vahvasti, hienosti tehtynä dokumenttina. Heti alusta alkaen erityisesti koheesiivinen leikkausjälki luo vahvan visuaalisen maailman, josta katsoja ei voi ottaa silmiään pois. On poikkeuksellisen liikuttavaa katsoa dokumenttia, joka koostuu ainoastaan oikeasta arkistomateriaalista, eikä vain jälkeenpäin kuvitellusta videomateriaalista. Pääsemme siis aivan tapahtumien juureen, joka on leikattu kokoon erittäin vaikuttavasti ja todentuntuisesti varmasti pienen pienistä videonpätkistä.

Oikea Oscar-voittaja, erityisesti kaikki henkensä ihmisarvojen puolesta antaneet.

...=)

13. lisäys (13th)

13. lisäys kertoo Amerikan rikosoikeudellisesta järjestelmästä ja rakenteellisesta rasismista, joka ei ole hellittänyt Yhdysvalloissa sitten orjuuden loppumisen. Dokumentti hahmottaa, miten orjuus ei käytännössä loppunut orjuuden poistamiseen, vaikka teoriassa näin olisi pitänyt käydä. Voimakkaimmin dokumentti vaikuttaa, kuvatessaan tämän hetken, modernia orjuutta - joka tapahtuu rikosoikeudellisessa järjestelmässä.

Elokuva alkaa perusteellisella johdannolla ja historian kertauksella, miten rotusuhteet ovat Yhdysvalloissa kehittyneet orjuuden loppumisesta tähän päivään. Erityisen huonoon valoon asetetaan presidentit Nixon, Reagan ja Clinton. Katsojalle tehdään erityisen selväksi, miten huumeiden vastainen sota on johtanut täysin uudenlaiseen sortoon mustaihoista miestä vastaan. Myöhemmin, kun Bill Clinton ja Ronald Reagankin edeltäjänään, ottivat käyttöön vielä vahvemman aseman rikoksia vastaan, johti se Yhdysvaltojen vankien määrän räjähdysmäiseen nousuun. Totta kai saamme myös karmeat luvut näistä massoista. Yli 40% Yhdysvaltojen miesvangeista on mustaihoisia. Mikä tekee tästä vielä järkyttävämpää on se, että kaikista amerikkalaisista miehistä, jokunen neljä prosenttia on mustaihoisia. Joka kolmas mustaihoinen mies Amerikassa joutuu vankilaan elämänsä aikana.

Itselle pelottavinta dokumentin katsomisessa oli nähdä ne poliittiset ratkaisut, jotka olivat johtaneet tähän synkkään tilanteeseen. Erityisesti hätkähdytti valtion virastojen yksityistäminen. Tämähän on suunta, minkä Suomen nykyinen johtokin on ottanut tavoitteekseen. Minua pelottaa, että päädymme pian Amerikan malliin, jossa ihmisoikeudet ovat toissijaisia liiketaloudelliseen voittoon nähden. On suorastaan inhottavaa nähdä se kytkös, mikä on sillä, että Amerikan yksityiset vankilat lobbaavat poliittisia päättäjiä tekemään tiuekempia rikoslakeja, jotta nämä yksityiset vankilat saisivat enemmän vankeja ja täten enemmän rahaa. En ollut koskaan kuulutkaan tälläisestä järjestöstä kuin "ALEC", mutta suosittelen googlaamaan. Kertoo jotain nykypäivän maailmamme varjopuolesta ja siitä syvästä korruptiosta, jonka yksityiset korporaatiot ovat syövyttäneet rahalla niin kutsuttuun "demokraattiseen, ihmisarvoiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan". Kertoo jotain kenellä on oikea valta.

Ajoittain dokumentti myös käsittelee fundamentalistisia ongelmia näiden tapausten ytimissä. Ihmisen epäinhimillinen jano kostoon. Kuinka haluamme rikollisten kärsivän, kituvan, kuolevan - pelkän vapauden riiston lisäksi. Mitä emme tajua tekevämme, muhiessamme näitä ajatuksia, on, että tapamme oman ihmisyytemme.


Tämä oli kuitenkin ainoa pintaa syvällisempi aihe, jota dokumentti kosketti ja sekin tapahtui sivulauseessa. Olisin kaivannut enemmänkin pohdintaa ihmisen pimestä puolesta ja siitä, miten me olemme ihmiskuntana pystyneet luomaan näinkin epäinhimillisen vankeusjärjestelmän. Lisäksi dokumentti epäonnistuu vastaamaan siihen yhteen, isoon kysymykseen, joka varjostaa kaikkia näitä esimerkkejä ja tapauksia: MIKSI? Miksi mustien ja valkoihoisten välillä on ollut ja on yhä edelleen niin suuri kuilu Amerikan Yhdysvalloissa? Dokumentti tavallaan päästää itsensä vähän liian helpolla, vain kuvatessaan tätä kuilua, eikä niinkään etsiessä sen taustasyitä, puhumattakaan ratkaisuista.

Leslie Caron, tähti vasten tahtoaan (Leslie Caron: The Reluctant Star)

Yle Teemalta tuli Leslie Caron-teemalauantai. Ensin he näyttivät tämän tunnin mittaisen dokumentin 50- ja 60-luvun musikaalitähdestä, jonka perään näytettiin yksi Caronin tunnetuimmista elokuvista, Oscar-palkittu musikaali Gigi (1958). Jatkoin kyllä Giginkin katsomista, mutta kesken jäi, joten sehän siitä.

Olen aina ihan pähkinöinä kaikkiin näyttelijöiden elämäkertoihin ja behind-the-scenes-katsalmuksiin. Tällä hetkelläkin on kesken Maggie Smithin elämäkerta. Tämä dokkari antoi todella pikaisen vilauksen Leslie Caronin elämään ja uraan. Hän on hurmaava nainen, joka selittää itse valtaosan dokumentin tapahtumista. Koska se on vain tunnin mittainen, ei siinä ole läheskään riittävästi aikaa paneutuakseen tarpeeksi yhteenkään Caronin uran vaiheeseen ja kaikki jää valitettavan pintapuoliseksi. En kuitenkaan tiennyt, että Caron oli Warren Beattyn kanssa yhdessä Beattyn uran alkuvaiheilla.

Jotain tietysti kertoo sekin, että minulta sitten jäi kesken se Gigi. Se oli kammottavan huonosti tehty. Kaikki äänet oli nauhoitettu jälkikäteen kuvan päälle ja jostain syystä siitä oli unohdettu kaikki taustaäänet. Eli kuulimme vain kohtauksessa olevien näyttelijöiden audion, joka kuulosti kuin olisi kuunnellut jotain äänikirjaa. Lisäksi en ihan ymmärtänyt elokuvan törkeän seksististä ja ajoittain jopa pedofiliaa lähentelevää teemaa. Se alun kohtaus, jossa se irstas vanha ukko lauleskelee siinä puistossa nuorten tyttöjen suloista sai minut vääntämään naamani asentoon, jossa se ei ole ennen ollut.

Samaistuin silti Leslie Caronin persoonaan. Oli surullista kuulla, miten hänet oli unohdettu vuosikausiksi jonnekin Pariisin ullakkoasuntoon eikä kukaan ollut tarjonnut hänelle rooleja, vaikka sitä hän janosi eniten. Minua kosketti myös uhraukset, joita hän oli tehnyt uransa eteen, kun avioliitosta ja perhe-elämästä luopuminen. Tietysti henkilökohtainen samaistumispinta löytyi myös siitä, että Caron ei löytänyt itseään juhlimasta ja jatkuvasti olemalla liikkeessä vaan pitää itseään enemmän rauhallisena henkilönä.

Haluaisin pitää vanhan ajan elokuvasta. Aina välillä sille pystynkin antamaan tilaisuuden, mutta olen kyllä valmis lähtemään väittelyyn kenen kanssa tahansa, kuka väittää, että ennen tehtiin parempia elokuvia ja kuinka nykyään elokuvat eivät ole enää hyviä (kyllä, puhun myös Scorsesesta ja Scottista, jotka suoraan sanoen ärsyttivät minua viimeaikaisilla kommenteillaan nykyelokuvan tilasta, jossa, ainakin kun viimeksi tarkistin, myös he vielä työskentelevät!)

...=)

Life Itself (Life Itself)

Yksi 2016 elokuvahaasteen ongelmallisimmista kohdista osoittautui olemaan unelma-ammatti. Nimenomaan keksiä elokuva, joka kertoisi henkilöstä, joka olisi unelma-ammatissani. Ensiksi oli hirveän vaikea hahmottaa mikä on oikeasti se unelma-ammatti. Itse haluaisin olla monia asioita. Haluaisin olla suurlähettiläs tai diplomaatti, jolla olisi vaikutusvaltaa maailman ongelmien ratkaisemiseen. Haluaisin olla kirjailija, jolla olisi mahdollisuus tavoittaa suuren yleisön omalle viestilleen. Haluaisin olla ohjaaja, ehdottomasti.

Mutta vaikka kuinka haluaisinkin ajatella haasteen romanttisena, kaiken sallivana hypoteettisena skenaariona, totuus on varsin toisenlainen. Suurlähettiläällä on vähän liikaa velvollisuuksia omaan vapaaseen ja itsenäiseen elämäntyyliini sopimattomasti. Kirjailijan työ on yksinäistä ja todellisuudessa erittäin kaukana siitä idyllisestä kuvasta, jonka J.K. Rowlingit ja Dan Brownit ovat meille maalanneet. Ohjaajaksi on luultavasti ihan törkeän vaikea päästä, puhumattakaan sitä, että jos elokuvasi epäonnistuu, mitäs sitten teet? Tulin siihen lopputulokseen, että unelma-ammattini onkin toimistotyöntekijä. Säännölliset työajat, oma toimisto, mukavat työkaverit, sisätyö, jossa ei tarvitse myydä mitään, jotta saa leivän pöytään. Ehkä se ei ole kaikkein sankarillisin tai vaativin ammatti, mutta minä olen ylpeä omasta uravalinnastani. Se sopii minulle ja minä herään joka päivä innoissani mennäkseni töihin. Enkä välttämättä tiedä, miksi minun pitäisi haaveilla jostain suuresta, vaarallisesta, vaikutusvaltaisesta ammatista, jos minun unelmani on oikeasti olla töissä toimistossa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta so what... Elämässä kuuluu tehdä sitä, mistä tykkää, oli se sitten toimistotyö tai astronautti... tai elokuvakriitikko.

Päätinkin, että on helpompi löytää elokuva "kakkosammatistani", eli elokuvakriitikon uljaasta urasta. En tiedä haluaisinko oikeasti olla elokuvakriitikko, tehdäänpä se nyt selväksi. Toki, Roger Ebertin kaltainen ura olisi varmasti ihan kiva, mutta taas: totuus on varsin karumpi. Ja siinä kohtaa minä heilautan kättäni Suomen elokuvakritiikin tason freelance-rupusille ja pitäydyn omassa päivätyössäni. Mutta elokuvataiteesta silti nautin, ellei vielä ole tullut selväksi.

Dokumentti siis kertoo kuuluisasta elokuvakriitikosta Roger Ebertistä. Ebert oli itse asiassa se henkilö, jonka blogia luin oman blogin perustamisen aikoihin ja alkuaikojen arvosteluissani on nähtävissä selvä, säälittävä pyrkimys Ebertin tekstien mittoihin. Ja nyt puhun konkreettisista mitoista. Luoja tietää, miksi se oli minulle niin tärkeää aluksi saada teksteistä tietyn mittaisia, mutta näin valitettavasti pyrin tekemään ja tuloksena on järkyttävän venytetyt, jaarittelevat tekstit, jotka eivät lopulta sano mistään mitään. Joten kiitti vaan, Ebert.

Ebert ja vaimonsa Chaz

Vakavasti ottaen, en tiedä onko Ebert välttämättä edes paras elokuvakriitikko, mutta arvostan hänen omistautumista jokaiselle elokuvalle ja arvostelulle samoissa määrin. Kuitenkin haluan korostaa, että mielestäni Ebertin arvosteluissakin on virheensä. Hänen kuuluisasta "two thumbs up"-arvostelupisteiköstä voidaan tietenkin kiistellä. Mutta se mikä Ebertin teksteissä aiheuttaa pettymyksen, toistuu myös dokumentissa. Joitakin elokuvia esitellään ja niiden rinnalla Ebertin mietteitä elokuvasta. Ja meille uskotellaan, että näitä pitäisi pitää hyvinä mietteinä. Kuin hän sanoisi jotain todella älykästä. Todellisuudessa hän vain toistaa sitä, mikä jo itse elokuvassa tulee ilmi. Ja tämä on jotain mistä olen itse pyrkinyt pysymään erossa elokuvia arvostellessa. Että en sortuisi pelkästään elokuvan kuvailemiseen ja juonen avaamiseen. Vaan sanoisin oman painavan sanani siitä, missä elokuva onnistuu ja eritoten miten ja miksi. En voi olla ajattelematta, että Ebert on suuri, vain koska hänen sanotaan olevan suuri. Kun joku nousee sellaiseen populistiseen asemaan kuin Ebert, ilmiö alkaa vahvistaa itseään, kun jonkun sanotaan olevan hyvä, hänen uskotaan olevan hyvä.

Dokumentti on korkeintaan keskinkertainen. Ebert ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo. Asiaa ei auta se, että hän puhuu robottiäänen kautta, mikä tekee hänen puheestaan tylsää kuunneltavaa. Dokumentti on itse asiassa siinä kohtaa tarkka, että toteaa Ebertin olleen mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän ei ole niin vallankumouksellinen. Hän sattui saamaan tilapäisen työn Chicago Sun-Times-lehdessä elokuvakriitikkona, mutta surkuhupaista onkin, että dokumenttikin korostaa, että elokuvia olisi käytännössä voinut arvostella kuka tahansa. Mikä Ebertin nosti maailmanmaineeseen oli tv-ohjelma Siskel & Ebert: At the Movies, jossa hän arvosteli elokuvia kriitikko Gene Siskelin kanssa. Ja tässä kohtaa nostan esiin "two thumbs up"-kortin. Se ei ole hyvä kortti. Mutta valtavirta tykkää ja onton miehen legenda on syntynyt.

Kuka sitten on mielestäni hyvä kriitikko? Scott Foundas. Olin suuttunut pidemmän aikaa, kun hän lopetti uransa ja siirtyi töihin Amazon Studioille. Levätköön molempien kriitikoiden urat rauhassa.

#elokuvahaaste2016 (16. Elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi)

...=)

Ja Oscarin saa... (And the Oscar Goes To...)

Tämä Oscar-dokumentti tuli YleTeemalta päivää ennen "viime vuoden" Oscareita. Olin itse asiassa, muistikuvieni mukaan, katsonut dokumentin edellisenäkin vuonna juuri Oscareiden alla. Olisiko tullut YleTeemalta silloinkin.

Anjelica Huston juontaa tämän katsannon Oscareiden historiaan. Harmillista, että dokumentin tekijät ovat katsoneet tarpeekseen pitää dokumentin huomion historiassa, sillä dokumentti alkaa niin kiinnostavasti kun lukuisat Oscar-voittajat muistelevat vähän sitä omaa fiilistä voittaessa ja näemme vähän arkistokuvaa vähän uudemmistakin gaaloista. Se oli todella inspiroivaa. Mutta sitten dokumentti vähän taantuu kuin Oscareiden wikipedia-sivuksi. Minäkin tiesin jo suurimman osan dokumentissa kerrotuista jutuista.

...=)

Chelsea Does (Chelsea Does)

Netflixin uutuusdokumenttia tähdittää koomikko ja talk show-juontaja Chelsea Handler. Hän juonsi monta vuotta Chelsea Lately- nimistä keskusteluohjelmaa ja on tunnettu nimi Los Angelesin seurapiireissä. Hänen hyviä ystäviään on muun muassa Jennifer Aniston, Jason Biggs ja Gwyneth Paltrow. Hän on tunnettu räävikkäästä huumorintajustaan, valtavasta alkoholinkulutuksestaan ja vaikkapa hänen entisestä poikaystävästään, 50 Centistä.

Tässä neljäosaisessa dokumentissa hän keskittyy avioliittoon, teknologiaan, rasismiin ja huumeisiin. Jokaiselle aihe-alueelle on niin ikään oma jaksonsa. Vaikka jaksot ovat suhteellisen pitkiä (noin puolitoista tuntia) kuluu aika tätä voimakasta, rohkeaa naista katsellessa todella nopeasti. Kun hän haastattelee ihmisiä, joilla on eri mielipiteet kuin hänellä, ei hän pelkää ilmaista omaa suhtautumistaan asiaan, mikä on mielestäni virkistävää. Liian usein pelätään tuoda omat mielipiteet mukaan keskusteluun tai pelätään haastaa toinen ihminen mielipiteistään. Erityisesti toimittajat, joiden täytyy sitoutua olemaan puolueettomia, ovat usein siksi vähän tylsiä ja omasta mielestäni esimerkiksi uutisten katsojaluvut ehdottomasti nousisivat, jos toimittajille annettaisiin lupa vähän maustaa juttujaan ja poistaa turha objektiivisuuteen pyrkiminen. Ei siihen joka tapauksessa päästä.

Chelsea Handler ei ole toimittaja. Ei todellakaan. Hän on koomikko sieluun ja vereen. Siinä myös makaa dokumentin vahvuus. Olen aiemminkin tykästynyt muun maussa Joan Riversin dokumenttiin, sillä koen, että koomikoilla on niin paljon opetettavaa meille muille kuolevaisille, miten maailmaa oikeasti kuuluisi tarkkailla ja miten asioita ei todellakaan saisi ottaa niin hemskatin todesta. Handlerin dokkari on kuitenkin perinpohjaisesti erilainen kuin Riversin. Siinä missä Riversin dokkari keskittyi nimenomaan tämän koomisen legendan elämään ja henkilökohtaisiin haasteisiin menestyksen kanssa, Handlerin dokumentti keskittyy näihin neljään aihealueseen.

Nyt, on hyvä huomata, että kyseessä ei tod ole mikään tiededokumentti, eli jakson loputtua emme juuri ole saaneet selville mitään sen syvällisempää aiheesta kuin jaksoa aloittaessamme. Mutta se ei haittaa menoa yhtään. Handlerilla on kuitenkin mielenkiintoinen näkökulma, josta hän lähestyy esimerkiksi teknologia-teemaa ja tämä tekee näistä aiheista mielenkiintoisen. Eikä siinä vielä mitään, mutta dokumentti on loistavan voimaannuttava. Kun näemme miten mitä erikoisin, ehdottomin, suorasanaisin, hauskin ihminen suhtautuu näihin asioihin, ehkä osaamme itsekin tulevaisuudessa nähdä esimerkiksi teknologian kehityksen eri silmin, kuin miten olemme tottuneet sitä tarkastelemaan. Opimme myös suhtautumaan omaan elämäämme tietyn tulisuuden ja (juuri oikeanlaisen määrän) välinpitämättömyyden kera.

Onhan se tietenkin lohduttavaa nähdä tälläinen esimerkki loistavasta ihmisestä, joka rakastaa elämäänsä ja itseään, siltikin vaikka ei ole seurannut perinteisempiä polkuja elämässä. Hän ei ole kuten jokainen muu lukion luokkakokoukseen palaava perheenäiti - sairaanhoitaja - naimisissa 15-vuotta. Ja välillä on ihana nähdä mediassa henkilöitä, jotka vähät välittää poliittisesta korreuktiudesta tai siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.

#elokuvahaaste2016

...=)

You Laugh But It's True (You Laugh But It's True)

You Laugh But It's True on dokumentti etelä-afrikkalaisesta stand-up-koomikosta Trevor Noahista. Noah käsittelee komediassaan paljon kulttuurieroja ja tuo esiin eroja valkoihoisten ja tummaihoisten välillä. Hänen oma äitinsä on tummaihoinen ja isä valkoihoinen. Tämä dokumentti keskittyy Noahin yhden miehen showta (The Daywalkeria) edeltävään aikaan. Hänen yhden miehen komedia-shownsa on ensimmäistä laatuaan Etelä-Afrikassa ja maan pieni komediapiiri ei katso sitä hyvällä. Samaan aikaan Noahin suosio on kuitenkin kasvamassa muuallakin maailmalla.

Nyt kun olen katsonut peräjälkeen kahden stand-up-koomikon dokumentit (Joan Rivers: A Piece of Work ja You Laugh But It's True) olen alkanut sisäistää uudella tavalla koko komediaa tyylilajina. Olen oppinut näkemään hieman paremmin maailmaa koomikon silmin. Kuinka meillä jokaisella on mahdollisuus valita näemmekö hauskat asiat elämästä vai surulliset ja hankalat. Koomikoilla ja niillä, jotka tekevät komediaa on uskomaton kyky käyttää heikkouksiaan suurimpina vahvuuksinaan ja tämä on jotain, mitä jokaisen meistä tulisi harjoitella enemmän. Koska mitä enemmän on yhteydessä arkuuteensa ja heikkouteensa ja haavoittuvuuteensa, sitä suuremmat voimavarat omaa selvitä siitä, jos itseä vahingoitetaan. Ja ylipäätänsä on mahdollisuus tulla kokonaisvaltaisemmaksi, vahvemmaksi ihmiseksi. Virheethän on ne, jotka tekevät täydelliseksi. Epätäydellisyys on täydellistä.

Jos puhutaan tämän dokumentin ihan elokuvallisista ansioista, ei se ole yhtä hyvä kuin Joan Riversin dokumentti. Tämä oli vähän tylsä ja välillä ehdin hyvin käymään tiskaamassa astioita keittiössä, enkä menettänyt juuri mitään. On silti hienoa päästä tämän miehen maailmaan ja kuinka hän on päässyt nousemaan Johannesburgin slummeista ja nousemaan maansa ensimmäiseksi kansainväliseksi koomikoksi. Tällä miehellä on ajatusmaailma ja asenne kohdillaan ja siksi häneltä voi oppia paljon. Uskon kuitenkin, että koomikot ovat pohjimmiltaan todella älykkäitä, esittivät he olevansa kuinka tyhmiä tahansa. Ja sehän fiksua onkin. Ketään ei ole koskaan sanonut liian ylevästä, itseään täynnä olevasta ihmisestä, että "onpa älykäs!"

Kulttuuri-filosofis-sosiologis-yhteiskunnallis-historiallis-folkloristis-jne.-kannalta dokumentti tietysti myös valottaa aikaa Etelä-Afrikassa apartheid-poliitikan jälkeen. Ei tämä mikään yhteiskunnallinen dokumentti ole, vaan ihan puhtaasti Trevor Noah, stand-up-koomikosta kertova dokkari, mutta paljon aihemateriaalista käsittelee juuri Etelä-Afrikan historiaa ja paikallispolitiikkaa. Jos joku tälläisestä diggaa, niin katsokoot dokumentin, mutta muuten suosittelen vain Youtubettamaan Trevor Noahin, jos haluaa pikaiset naurut, ei niitä tämä dokkari liikaa viljele.

...=)