...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: La Passion de Jeanne d'Arc

Vuoden 1928 ranskalaisen mykkäelokuvan uranuurtaja kertoo katolisen kirkon pyhimyksestä Jeanne D'Arcista (Maria Falconetti), joka taisteli sodassa isänmaansa puolesta ja kuoli sen takia roviolla, kerronta keskittyen hänen viimeisimpiin vaiheisiin. Myöhemmin restauroituna, elokuva esitetään Richard Einhornin säveltämän Voices of Light -teoksen soidessa taustalla.

Kiinnittäkää huomiota elokuvan kompositioon. Alkupuolisko on todella pitkälti täysin rajattua kuvakieltä, otokset ovat pitkiä sekä hartaita lähikuvia ja tilantuntu on ahdas. Tämä tehdään muun muassa minimoimalla lavastus täysin olemattomaksi. Kun taas jälkipuolisko elokuvaa tuntuu avaavan tulkintansa täysin villiksi ja levottomaksi. Otokset ovat nopeita ja lyhyitä - leikkausjälki tiheää. Lähikuvien vastapainoksi saamme satunnaisia otoksia linnuista, ihmisjoukoista ja sirkustaitelijoista. Alun ja lopun vastakkainasettelu luo mielenkiintoisen symbolismin.

Aika lähellä ollaan ekspressionistista taidetta. Juonella, elokuvan maailmalla tai millään muillakaan tempuilla ei ole mitään tekemistä elokuvakerronnan kanssa. Tämä on elokuva, joka syntyy kuvakulmista, sommitelmista, näyttelijöiden intohimoisista katseista, rinnastuksista, pinnan alla kytevästä tunteesta ja katsojan omasta tulkinnasta. Tästä saisi helposti hahmoteltua minkälaisen viestin tahansa - nationalismin, uskonnollisuuden, ateismin, feminismin, jumaluuden tai ihmisen egon - mutta en ole varma haluaako tekijät välittää mitään näistä. Sen sijaan tämä on intiimi kuvaus ihmisestä legendan taustalla. Siksi emme myöskään saa tarinalle mitään taustaa - tässä melkein odotetaan katsojan tietävän, kuka Jeanne D'Arc on, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeämpää on tutustuttaa katsoja hänen sydämeensä.


Falconettin tunneilmaisu on suodattamatonta. Ja tällä en tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin valtoimenaan yliteatraalinen tai hillitsemätön. Hän tulkitsee aivan yhtä sulavasti sisäistä tunnetta kuin ulos valuvaa tunnetta. Mitä tarkoitan on se, että hän maalaa hahmonsa avulla väreillä, joita ei odottaisi mustavalkoisessa filmissä näkevänsä. Suurimman vaikutuksen tekeekin kyyneleiden keskellä estoton hyvänolontunteen merkitsemä hymy. Ja tämä tapahtuu siksi, että hän hallitsee katsojan, kuin pitäisi tätä otteessa.


Eniten ihastuin elokuvassa siihen, miten se tuntuu kuin sylkevän myöhempien elokuvien naamaan, jotka kosiskelevat katsojaa toinen toistaan typerimmillä kikka kolmosilla. Tämä on elokuvantekemistä puhtaimmillaan, yksinkertaisimmillaan ja pelkistetyimmillään. Ja silti se tekee suuremman vaikutuksen, kuin niin moni tätä seurannut elokuva.





...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti