Katsoessani ohjaaja Xavier Dolanin upeaa elokuvaa, Mommy, unohdan täysin, että pääosan Anne Dorval näyttelee. En edes muista, koska viimeksi näin olisi käynyt. Dorval on upea. Samaa voi sanoa myös muista näyttelijöistä sekä itse elokuvasta. Aika kauan saa etsiä ja aika monta elokuvaa katsoa, että löytää yhtä intiimin, aidon sekä raa'an kuvauksen kahdesta ihmisestä yhtä hienosti esitetyssä suhteessa.Kyseessä on äitisuhde. Anne Dorval on Diane Deprés, muutama vuosi sitten aviomiehensä ja lapsensa isän menettänyt, ADHD-diagnosoidun, ajoittain vaarallisen pojan, Steven äiti. He tutustuvat naapuriinsa Kylaan (Suzanne Clément), joka on opettaja. Kyla on väliaikaisella vapaalla ja käyttää tätä aikaa Steven opettamiseen. Kolmikosta tulee erittäin läheinen ja välillä Steven tulevaisuus näyttää jopa valoisalta.
Vaikka elokuvan sydämessä makaa äiti-poika-suhde, Dolanin päätös tuoda tarinaan mukaan kolmas henkilö, naapurin Kyla, pelastaa paljon. Kylan kautta näemme, miten suhtautua näihin erikoiseen äitiin ja poikaan. Kylan kautta näemme, kuinka paljon iloa ja rakkautta näiden kahden välillä on ja kuinka paljon mekin pystymme loppukädessä välittämään Stevestä ja hänen kohtalostaan. Erittäin inhimillinen on myös elokuvan loppu, jossa Dianen pitää tehdä rankka päätös, mutta kaikista oikeista syistä.
Elokuva sai yhdeksän minuutin suosionosoitukset seisaaltaan
yleistöltään Cannesin elokuvafestivaalilla. Kyseessä on
Xavier Dolanin arvostetuin elokuva, joka on voittanut lukuisia
palkintoja ympäri maailmaa.
Toinen tärkeä seikka, mikä on hyvä huomata, että tällä kertaa äitiä ei ole kuvattu poloisena raukkana, vaan raudanlujana taistelijana, joka selviytyy. Hän ei todellakaan ole mikään uhri ja siksi tarinasta ja näiden henkilöiden asemasta tulee niin aito sekä intiimi. Tunnemme heidät. Ei kenelläkään oikeastaan ole varaa nostaa käsiä ilmaan ja piiloutua. Pitää kohdata myrsky, tehdä rankkoja päätöksiä ja elää.Kovin usein, kun elokuvissa kuvataan aitoutta ja intiimiyttä, tulee elokuvasta todella ahdas ja ahdistava. Se, että Dolan käyttää hyväkseen 1:1-kuvasuhdetta ja ajoittain laajentaa tätä, antaen illuusion laajemmin hengittävästä, vapaammasta kuvasta, jossa kaikki on paremmin, vihjaa hän toivoon - ei pelkkään ankeuteen.
Uskon, että toin esille kaikki tärkeimmät pointit elokuvasta. Enempää en pysty vakuuttamaan itseäni enkä ketään muuta Dolanin ja tämä elokuvan paremmuudesta. Kehotan vain katsomaan, jos nyt sattuu pitämään sellaisesta hyvästä elokuvasta.
...=)