Olen viime aikoina miettinyt kysymystä elokuvien syvällisyydestä. Onko elokuva automaattisesti hyvä, jos se on syvällinen? Erityisesti kysymys on mielenkiintoinen ainakin itselleni, koska koko ajan joudun miettimään, että millä perustein pisteytän elokuvan. Olenko aikaisemmin lytännyt elokuvien laatua, jotka eivät vain ole syvällisiä elokuvia?Amelie oli uusintakatselussa. Muistin pitäneeni siitä aikaisemminkin. Tarina ei missään vaiheessa muutu tylsäksi, vaikka se ei ole perinteisin. Päin vastoin yksi elokuvan suurimmista voimavaroista on sen eksentrinen luonne, joka tekee sen katsomisesta vangitsevaa.
Katsoisin, että tärkein syy, miksi elokuva toimii niinkin hyvin kuin toimii, on sen päähenkilö, Amelie. Harvoin näkee valkokankaalla yhtä ainutlaatuisia, herkullisia, mielenkiintoisia naishahmoja, joka ei tässä putoa yhteenkään muottiin tai stereotypiaan. Amelie on monitahoinen, vaikeasti luettava ihminen ja se on mielenkiintoista.
Omaan myös syvän rakkaussuhteen elokuvan äänimaailmaan. Säveltäjä Yann Tiersen on luonut ikonisen teoksen elokuvan hymneistä. Audrey Tautou on loistava pääosassa ja Mathieu Kassovitz ehkä vielä parempi Amelien sielunkumppanina. Elokuvan tunnelma, ennennäkemätön ote romantiikkaan ja outo ilmapiiri ovat katsojaa helliviä elementtejä ihan vain siksi, että en ole ennen nähnyt elokuvaa tehtävän ihan tällä tavoin. Eri asia olisikin, jos useampi elokuva muistuttaisi tyyliltään Amelieta - kyllästyisinkö siihen?
En pidä Amelieta syvällisenä elokuvana. Se kertoo ihan kivan pienen rakkaustarinan ja esittelee todella samaistuttavan mielenkiintoiset henkiköhahmot, mutta ei onnistu kertomaan tarkoitusperistään mitään sen enempää. Haittaako tämä? En ainakaan haluaisi antaa sen vaikuttaa, sillä elokuva voi olla elämys ihan vain taideteoksena, eikä välttämättä aina tunteellisena kokemuksena.
...=)