Torinon hevonen (The Turin Horse // A Torinói ló)

"Torinossa, kolmas tammikuuta 1889, Friedrich Nietzche astuu ulos Via Carlto Alberto kuuden oviaukosta. Ei kaukanakaan hänestä, hevosvaunujen kuljettajalla on ongelmia itsepäisen hevosen kanssa. Huolimatta kuljettajan ponnisteluista, hevonen ei suostu liikkumaan. Kuljettaja menettää kärsivällisyytensä ja ottaa esille ruoskansa. Nietzche saapuu väkijoukon läpi ja lopettaa karun kohtauksen heittäytymällä hevosen kaulan ympärille, samalla nyyhkyttäen. Nietzchen vuokranantaja vie hänet kotiinsa. Hän makaa liikkumatta, hiljaisena kaksi päivää divaanilla, kunnes mumisee pakolliset viimeiset sanansa: "Mutter, ich bin dumm!" ja elää vielä kymmenen vuotta hiljaisena ja dementoituneena, siskojensa ja äitinsä huolettavana. Emme tiedä, mitä tapahtui hevoselle."



Tästä lähtöasetelmasta alkaa elokuva. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera kuvaa jylhää hevosta, joka uupuneena raahaa omistajaansa kärryissä kohti kotia. He saapuvat kovassa tuulisessa myrskyssä, vanhalle maatilalle, jossa heitä odottaa omistajan tytär. Seuraavat kuusi päivää vanha mies ja tytär yrittävät jatkaa arkeaan myrskystä, hevosen huonosta kunnosta ja vähäisistä vesivarannoista huolimatta. Ja seitsemäntenä päivänä...

Nietzscheä on siteerattu vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi. Hänen filosofiastaan on vaikea lukea selkoa. Aikojen saatossa monet ovat kokeneet Nietzschenkin harjoittamat korkealentoiset ajatukset liiankin turhiksi ja jatkaneet elämäänsä kuin niillä ei olisi edes väliä. Nietzschen kohtaaminen torinolaisen hevosen kanssa on mielenkiintoinen, jopa askarruttava. Mitä oikeasti tapahtui? Ylistetty unkarilainen ohjaaja Bela Tarr ottaa elokuvansa lähtökohdaksi selvittää yhden hevosen ja hänen omistajansa kohtalo ja samalla luo jyrkän vastapainon sille älylliselle kulttuurille, joka on Nietzschenkin synnyttänyt. The Turin Horse on kangistuttavan arkirealistinen, jopa pessimistinen, kuvatessaan tavallisia ihmisiä jokapäiväisessä taistelussaan eloonjäämiseksi. Tähän todellisuuteen on vaikea istuttaa sivistyneitä teorioita elämän merkityksestä. Mutta samalla kun kyseenalaistamme elämän merkityksen, kyseenalaistamme myös elämisen merkityksen.

En ole tainnut nähdä toista elokuvaa, jossa kameran liike kertoo tarinaa yhtä vahvasti. Leikkauksia tässä ei ole todellakaan liikaa. Tarr on niin mestarillinen kertoja, että hänen ei tarvitse luoda elokuvaansa niin sanotusti leikkaamon lattialla. Sen sijaan hän on rytmittänyt elokuvansa niin omalaatuisesti, että hyvän aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin katsojalla on olo, kuin hän itse olisi ollut tuossa elokuvassa, syvästi tuntenut nämä jopa varsin hiljaiset, mitäänsanomattomat hahmot. Kun elokuva on vielä mustavalkoinen, tuntuu kuin se ei sanoisi mitään ja sitä kautta sanoisikin kaiken.

Sokraattistakin kerrontaa elokuvasta olin havaitsevani. Tässä ei saarnata missään luentosaleissa tai käydä keskusteluja viinilasin vieressä. Dialogi käydään maan tasalla, arjen ohessa, kahden satunnaisen ihmisen välillä, hetkissä, joita ei niiden kadottua enää ole. Tällä tavalla myös elokuvan kuvallinen ilmaisu linkittyy hienosti juoneen. Vaikka seuraisimmekin hevostallin ovea, seuraamme sitä oman aikamme aina päivästä toiseen, kunnes enää emme. Loppujen lopuksi elokuva voi antaa meille vastauksia, voimme odottaa niitä myös toisilta ihmisiltä, filosofeilta, maanviljelijöiltä, hevosilta. Todellinen viisaus on kuitenkin tietää, että ei tiedä. Siksi tämän elokuvan kauneus makaa sen minimalistisessa katsannassa maailmaan. Kuinka loppujen lopuksi hyvä ja paha onkin vain valoa ja pimeyttä.

#elokuvahaaste2016 (10. Suositun ohjaajan viimeinen elokuva)

...=)