Viisi vuodenaikaa (봄여름가을겨울그리고봄 // Spring, Summer, Fall, Winter... and Spring)

Se on karmaiseva tunne, kun vuodet, joita olet elänyt, muuttuvat historiaksi. Etelä-Korealaisen ohjaajamestarin ylistetty ja lumoava elokuva Viisi vuodenaikaa valmistui vuonna 2003. Toisin sanoen ikuisuus sitten. Se ei tunnu paljoltakaan ajalta, mutta aikakauden vastaavat elokuvat muistuttavat jo näkönsä puolesta iästään. Ne ovat alkaneet hapertua, vaikka digitaalisessa muodossa huijaavatkin luonnon lakeja. Silti ajan jättämät merkit tunnistaa, aina. Paitsi, kun jokin on niin ajaton, kuin tämä elokuva, että se olisi ihan hyvin voinut valmistua viime vuonna tai sata vuotta sitten. Se voisi myös sijoittua sata vuotta tästä tulevaisuuteen tai viisisataa vuotta menneisyyteen.

Elokuva kertoo buddhalaisesta munkista ja tämän oppipojasta luonnon keskellä, kelluvassa temppelissä rauhaisan lammen keskellä. Pienelle pojalle elämä on vielä viatonta, mutta vuodenaikojen vaihtuessa hän kasvaa aikuiseksi. Tarina kerrotaan syvästi luonnon vaikutusten kautta - eläinmaailma, vuodenajat, sääolosuhteet ja fyysinen kokemus ovat tarinan ytimessä. Dialogi, ihmisen ajatukset tai varsinkin nykyaikaa piinaava asioiden käsitteellistäminen loistavat poissaolollaan ja se saattaa jättää kokemattomimmat katsojat kylmäksi.

Kasvaminen on vaikeaa. Varsinkin se hetki, kun ymmärrät, mitä elämä ei ole. Lapsuuden kokemus itsestä, muista, maailmasta ja olemassaolosta on poissa. Tilalla on vain painava taakka, joka on kannettava. Kuin kivi harteilla, joka sinun yksin täytyy kantaa. Tämä kivi symboloi tulevaisuuden epävarmuutta ja jopa merkitystä. Jos elämässä ei saa tehdä kaikkea, miksi elää? Kun elokuva etenee, päähenkilö - munkin oppipoika - kohtaa vastuunkannon, päätösten tekemisen ja voimakkaiden tunteiden hallitsemisen vaikeuden. Jossain vaiheessa poika kuitenkin ymmärtää, että kysymys ei lienekään, miksi - vaan miten.

Charles Bukowskilla on hieno runo.
"your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.
[...]"

Siinä mielessä elokuva ei edes kerro kasvukokemuksesta. Se ei kerro elämän merkityksestä. Se ei ole sen syvällisempi kuin linnunlaulu kevään korvalla tai lehtien humina kun ne putoavat maahan syksyllä. Elokuva ei kerro myöskään talven raikkaan purevasta ilmasta tai kesän voimakkaasta helteestä. Se ei kerro siitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen tai miten kukat heräävät joka vuosi uudelleen eloon. Se kertoo kaikesta siitä.



Viisi vuodenaikaa on puhtain, luonnollisin ja sielukkain elokuva, mitä olen nähnyt. Samalla se on yhtä pragmaattinen, kuin luonto, jonka tempoon se niin sulavasti kutoutuu. Yksinkertainen oppitunti siitä, mitä elämän kiertokulkuun kuuluu. Ympäristön ja elämän kunnioittaminen, kurinalaisuus ja ruumiillisuus sekä elämän syklisyys. Ja sen kauneus, että kuten luonnossa, myös elämässä kaiken voi aina aloittaa alusta. Ja joku kaunis päivä, kun aurinko taas paistaa pitkän talven jälkeen, voi huomata selvinneensä... ja tietää selviävänsä.

 ...=)