Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.
Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.
Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.


