It Felt Like Love (It Felt Like Love)

Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.

Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.

Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.

 

Useat kohtaukset saattavat kulua täysin seuraten päähenkilön niskaa tai hahmojen käsiä, kun ne etsivät paikkaansa toisen keholla. Tai seuraten tuulessa keinuvia kaisloja. Myös erittäin vahvat visuaaliset tehokeinot kuten hidastukset tai sumeinen, väärin tarkennettu kuva kuuluvat ohjaajan työkalupakkiin. Tätä kaikkea hän käyttää hahmottamaan maailman, jossa hänen tarinansa tapahtuu. Se on maailma, joka on syvästi henkilökohtainen. Se on nuoren, aikuiseksi kasvavan, tytön kokemus maailmasta. Hänelle ei merkitse niinkään satunnaiset keskustelut. Hän ei ole kiinnostunut istumaan alas ja analysoimaan jokaisen tapahtuman jokaista puolta. Hän on kiinnostunut itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Hän vertailee itseään muihin ja haluaa hyväksyntää vertaisiltaan. Hän kamppailee itsensä kanssa. Hänen maailmansa on epätarkka. Hän ei keskity oleellisiin asioihin vaan jää kiehtoutuneena katsomaan kun ystävänsä suutelee poikaystävää tai levittää aurinkorasvaa tämän keholle. Hänelle jokainen hetki on täynnä painetta, odotusta ja jännitystä. Ja tämän kokemuksen katsoja saa vain seuraamalla kuvaa - käsikirjoituksessa sitä ei tarvitse edes ääneen todeta.

 

Harvoin olen kohdannut yhtä sielukasta elokuvaa - elokuvaa, jossa visuaalinen kerronta nivoutuu yhteen narratiivisen arkin kanssa, koskettavaksi teokseksi joka jokaisella solullaan henkii puhdasta taiteen tekemistä. Nämä ovat niitä elokuvahelmiä, jotka saavat uudellen rakastumaan elokuvataiteeseen ja julistavat gospelia sen mahdollisuuksista - mahdollisuuksia, joita ei ole ennen hyödynnetty. Sanovat, että kaikki hyvät tarinat ovat jo tehty elokuviksi. He eivät tiedä, mitä sanovat. Ja tämä elokuva on malliesimerkki mitä tapahtuu, kun laajennamme näkökulmiamme. Annamme äänen uusille elokuvantekijöille, joilla on jotain erilaista sanottavaa.

Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.