Arvostelu: Burning

Eteläkorealaisen ohjaajan Lee Chang-dongin elokuvassa, Burning, palaminen ilmenee monessakin suhteessa. Elokuvassa on muutamakin kohtaus, jossa konkreettiset liekit valaisevat valkokankaan. Palaminen toimii myös metaforana. Samalla tuhoava voima, samalla puhdistava. Kuka polttaa ja kenet? Palammeko itse loppuun vai poltammeko toinen toisemme omalla kateudellamme, rakkaudellamme tai tuskallamme. Tämän lisäksi elokuvan rakenteen voi lukea jonkinlaiseksi pienen liekin palamiseksi. Koko ajan kytee. Tunnelma on räjähdysherkkä.

Luin jostain hyvän ajatuksen siitä, että meidän silmämme eivät ole pelkkiä katsojia, vaan ne ovat myös projektoreita, jotka heijastaa koko ajan toista tarinaa sen päälle, jota katselemme. Taisi olla Jim Carrey, joka sanoi näin. Mutta en keksi toista elokuvaa, jonka yhteydessä tämä ajatus olisi täsmällisempi kuin Burning.

Jokaiselle, vähänkään syvemmin, tai syvällisempiä tarinoita kuluttaneelle, ei tule kovinkaan uutena terminä epäluotettava kertoja. Senkin kanssa tässä elokuvassa leikitellään, mutta mielenkiintoisen hypnoosin elokuva aloittaa katsojalle, kun katsoja joutuukin kyseenalaistamaan omat tulkintansa elokuvasta. On kuin elokuvantekijät olisivat tässä tietäneet, miten katsoja lukee tätä elokuvaa ja päättäneet käyttää tätä tulkintaa hyväkseen luodakseen elokuvankatsomiselle lisätason. Tällä tasolla katsojasta itsestään tulee osa elokuvallista palapeliä, jossa sekä elokuvan kertoja että katsoja ovat epäluotettavia.

Sen tiedämme, että elokuvassa liikkuu pääsääntöisesti kolme keskushenkilöä. On päähenkilö Jong-Su (Yoo Ah-in), luovan kirjoittamisen ohjelmasta valmistunut kirjailijanalku, jonka elämä on muuttunut lähinnä päämäärättömäksi haahuiluksi. Ei keksi mistä kirjoittaa, tekee hanttihommia siellä täällä ja muuttaa takaisin isänsä maatilalle, kun tämä joutuu vankilaan. Eräänä päivänä hän törmää entiseen lapsuudenkaveriinsa Hae-miin (Jeon Jong-seo) ja he aloittavat lyhyen romanssinsa, ennen kuin Hae-mi lähtee matkalle Afrikkaan. Takaisintullessa käsikynkkään on tarrautunut mysteerinen rikasmies Ben (Steven Yeun).

Läpi elokuvan kukin henkilöistä kertoo tarinoita. Lähinnä omasta menneisyydestään. Pysähdytään tähän hetkeksi. Haluan vain alleviivata jo pelkästään sen hienoutta, että elokuvassa uskalletaan ottaa aikaa siihen, että hahmot saavat puhua. Joku on oikeasti kirjoittanut heidän suuhunsa vuorosanoja. Tekstiä. Jos mietitään, miten tarinoiden kertominen esiintyy elokuvallisesti, tulee tästä mieleen esimerkiksi Kurosawa. Se, miten Lee kehystää hahmojen tarinat. Vähäeleisesti, luottaen niiden voimaan. Hiljaisuus kertoo koko ajan toista tarinaa ensimmäisen tarinan taustalla.

Mutta sitten näitä hahmojen kertomia tarinoita kyseenalaistetaan. Samassa kylässä kasvaneet Jong-Su ja Hae-mi eivät jaa samoja muistoja. Ensimmäisellä tapaamisella toinen ei edes muista toista. Ben puolestaan lupailee tekevänsä jotain ja kertookin tehneensä, mutta Jong-Su ei löydä jälkeenpäin tästä mitään todisteita. Myös yksi kissa joko on tai ei ole olemassa.

Näin katsojan mieleen jo valmiiksi istutetaan epäilyksen siemen. Joka vääjäämättä johtaa syvempäänkin kaninkoloon. Onko mikään totta?

Mielenkiintoinen tästä leikistä syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun katsojan tekisi jo mieli päättää kuka on protagonisti ja kuka antagonisti. Kenen kuuluisi olla kenenkin kanssa? Kuka on syyllinen lopussa tapahtuviin kauheuksiin? Miten ratkaista elokuvan suurin mysteeri, katoamistemppu?

Jännite makaa siis elokuvassa todella syväänuurrettuna. Elokuva ei kuitenkaan ammu sen kanssa missään vaiheessa yli. Päin vastoin. Se, että pääsee jo tähän asti, että pystyy muodostamaan elokuvasta kysymyksiä, vaatinee älykkäämmältäkin katsojalta jonkin verran aivotyötä. Elokuva on hieno oppitunti siitä, miten rakennetaan jännitystä hienovaraisesti.

Vääjäämätöntä kliimaksia kohti edetään maltillisesti. Katsoja kyllä pystyy aistimaan, että jossain kohtaa liekit syttyvät todella palamaan, vaikka mitään konkreettista havaintoa katsoja ei tälle aistimuksen tueksi saakaan. Jokin elokuvan tunnelmassa, siinä mitä ei sanota, sen sijaan mitä sanotaan, saa aikaan hermostuneen olon. Myös Mowgin elokuvasävellykset surisevat taustalla ja luovat transsimaisen tunnelman.

Hätäisimmät katsojat tekevät luultavasti sen virheen, että kuvittelevat elokuvaa tapahtumaköyhäksi ja antavat syvällisempien yksityiskohtien lentää ohi huomion. Mutta elokuvassa tapahtuu tosiasiassa enemmän kuin muistan yhdessäkään elokuvassa tapahtuneen aiemmin. Tämä prismaattinen kokonaisuus on, mielestäni, yksi hienoimpia.

Elokuvan tasoiksi voi siis analysoida ainakin hienovaraiset jännityselementit ja katsojan oman suhteen kerronnan kanssa. Tämä jo itsessään on mielestäni maagista elokuvailmaisua.

Mutta elokuvasta on varmasti tulkittavissa myös lisää merkityksiä. Jos aloitetaan hahmojen ulkoisesta todellisuudesta. Päähenkilö Jong-Su on köyhä, maalainen ja työtön. Hän asuu Pohjois-Korean rajan tuntumassa, jossa päiväsaikaan voi kuulla Pohjois-Korean propagandakuulutukset Etelä-Korealle. Ne kaikuvat jossain peltomaiseman taustalla ja luovat osaltaan elokuvan omalaatuista tunnelmaa.

Myös muita viitteitä voi tulkita. Yhdessä kohtauksessa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, varsin hätkähdyttävänä elementtinä, ilmestyy eteläkorealaisen maatilan televisioruudulle. Se samaan aikaan sitoo elokuvaa yhteiskuntaideologisesti omaan akseliinsa että muistuttaa siitä, kuinka erillisessä maailmassa tämä Etelä-Korean maaseudulla asuva mies elää.

Näistä kahdesta elementistä muodostuu siis varsin konkreettisesti jonkinlainen kommunismin ja kapitalismin välimaasto. Sitä, mitä tällä halutaan sanoa, en pysty tulkitsemaan varmasti. Ehkä sillä halutaan luoda muotti Jong-Sun yhteiskuntaluokalle. Lähtöisin köyhästä, kommunismiin verrattavista oloista ja kuitenkin pyrkii kohti jonkinlaista Amerikan unelmaa, jossa kuka tahansa voisi kirjoittaa menestysromaanin ja nousta ylemmälle yhteiskuntaluokalle. Sitä symboloi Steven Yeunin esittämä Benin roolihahmo, joka edustaa kaikkea, mitä Jong-Su ei voi saada - rahaa, joutinoloa, rikkautta, vapautta, huolettomuutta, hauskuutta.

Jong-Su tulkitaan elokuvassa todella vakavaksi ihmiseksi. Jopa häiriintyneen paljon sellaiseksi. Hän vaikuttaa melkein jonkinlaiselta Asperger- tai autismin diagnoosin ihmiseltä. Tunneilmaisultaan hän on siis hyvin köyhä. Ja koska näin on, voidaan myös lukea hahmoa niin, että hänen tunteensa kasautuvat hänen sisälleen.

Ben puolestaan on hahmona itsevarma, huoleton, hymyilevä ja suoraanpuhuva. Avainkohtaukseksi koko elokuvankin kannalta tulee mielestäni se, kun elokuvan loppupuolella Ben tokaisee suoraan Jong-Sulle, että tämän tulisi rentoutua enemmän.

Kommenttina se on hyvin normatiivinen, holhoava. Mutta jos ottaa vielä huomioon, mitä tässä vaiheessa jo tiedämme hahmoista - en paljasta liikaa, mutta epäilykset ovat tässä vaiheessa elokuvaa nousseet jo pintaan. Eli sen sijaan, että kommentti kuulostaisi huolettomalta elämänneuvolta, se onkin häiritsevää psykologista piinaa.

Pakko tässä vaiheessa todeta, että Steven Yeunin roolisuoritus on hyytävin taidonnäyte, mitä olen nähnyt pitkiin pitkiin aikoihin. Yeun on opiskellut yliopistossa psykologiaa ja tämä syvä ymmärrys ihmisen tunteista, persoonallisuuksista ja mielen liikkeistä näkyy Yeunin roolitulkinnassa. Hän saa rakennettua vaikka pelkistä satunnaisen oloisista haukotuksista pelottavampia kuin yksikään hirviö-örkki, jota olen elokuvissa joutunut katsomaan mukapeloissani. Ja hänen katseensa porautuu syvemmin kiinni katsojaan, kuin ehkä koskaan. Mutta sitten Yeun vielä tekee roolisuorituksestaan niin hienovaraisen, että mahdollistaa myös toisenlaisen tulkinnan. Hahmosta saa tavallaan kiinni vain ja tarkalleen niin paljon kuin Yeun suostuu antamaan myöden. Hahmon voi lukea myös olevan hyväntahtoinen ja viaton mies, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Ensimmäinen oma tulkintani nojautui tälle pohjalle. Enkä vieläkään ole varma. Ehkä tässä saadaan kiinni jostain sellaisesta totuudesta kuin, että ehkä me emme totuudessa pysty analysoimaan toinen toisiamme. Ehkä olemme toinen toisillemme vain varjoja. Emme loppupeleissä koskaan todella tunne toista ihmistä.

Suurta osaa elokuvassa esittää myös hahmojen tunteet. Kaikki hahmot ovat osaltaan toinen toistaan suurempia mysteerejä, mutta pinnalla tai pinnan alla kytee ainakin kateuden, koston, rakkauden, intohimon, mustasukkaisuuden, yksinäisyyden sekä toiseuden tunteet ja kokemukset. Se, miten nämä manifestoituvat elokuvassa, on hypnoottista ja maagista. Toinen hahmo purkautuu visuaalis-esteettiseen nykytanssiin, toinen polttaa kasvihuoneen ja katsoo edessään roihuvia liekkejä. Vieläkin kun suljen silmäni näen palavan kasvihuoneen edessäni. Niin voimakas se kohtaus oli.

Tässä kohtaa elokuva-analyysia ollaan jo suhteellisen abstraktilla tasolla. Mutta parhaimmat elokuvat, oikeat taide-elokuvat, johin takerrun aina yhtä suurella intohimolla ja kiitollisuudella, ovatkin juuri niitä, joiden symboliikassa riittää pureskeltevaa. Burning yksi näistä parhaimpia.

Visuaaliselta ilmeeltään Burning on kauttaaltaan kaunista. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja pelkästään se, miten ohjaaja asemoi elokuvan palaset kuhunkin kuvakulmaan kertoo paljon. Mutta myös värimaailma, joka sykkii tumman sinisen ja tumman oranssin väreissä, on samettisen upottavaa. Katsoja verhotaan siihen kuin pimeään yöhön. Katulamputkaan eivät tarjoa paljon lohtua, jos joku vaanii taka-alalla.

Uskomattoman kokonaisvaltainen draamaelämys. Psykologinen hahmokuvaelma ja jonkinlainen jännitysnäytelmä taide-elokuvan muodossa. Kuvailisin elokuvaa vaistomaiseksi. Se, miltä elokuva tuntuu, on ainakin yhtä tärkeää kuin sen älyllisemmät osa-alueet ja teemat. Itse sanoisin, että jopa tärkeämpää. Kaikkia kohtauksia ei ole edes tarkoitettu analysoitavaksi ja osiin purettavaksi. Osan voi vain antaa huuhtoutua aaltojen lailla rantaan ja ihastella näkyä.