Hurmaava pieni draamaelokuva. Tom Hanks onnistuu joka kerta.
Traileri: Downton Abbey: A New Era
Ruudukko on aina niin hyvä hypettämään tykkäämiään asioita, joten ajattelin itsekin kokeilla nyt, kun kerrankin jotain, josta itse olen innostunut sattui ilmoittamaan itsestään. Ei nimittäin ole montaa asiaa jäljellä, josta innostuisin niin paljon kuin Downton Abbeysta. Kirjaan hoitotahtooni: jos joskus menetän muistini, minut voi rauhassa lopunajan hoitokodissa istuttaa televisiossa pyörivän Downton Abbeyn eteen ja jättää siihen päivästä toiseen. Oikeastaan näin voi tehdä, vaikka muisti toimisi moitteettomasti.
Viimeksi olen katsonut Downton Abbeyn kokonaisuudessaan miljoonannen kerran läpi viime kuussa. Se kertonee jo jotain.
Vaikka sarjalla on maine historiallisena hömppänä - mitä se tietenkin eittämättä on, siksi siitä niin pidän - mutta joka kerralla, kun sitä katsoo, sitä huomaa uusia asioita. Sen hienovireinen - joku voisi sanoa liiankin hillitty - yhteiskuntakritiikki paljastaa kasvonsa joka kerta enemmän ja enemmän. Ajankuvan pienet yksityiskohdat nousevat enemmän esiin. On myös hauska katsoa, miten viihdeala on muuttunut niiden vuosien aikana, kun Downton Abbey on alkanut, pyörinyt ja loppunut. Ensimmäisillä kausilla nimittäin jaksot koostuivat melko pitkälti yksittäisestä tai muutamasta illallispöydän ääreen sijoittuvasta kohtauksesta, jossa hahmojen välistä dialogia kuvattiin minuuttikaupalla. Viimeiselle kaudelle ehdittäessä illallispöytään hädin tuskin ehditään istumaan tai jos hahmot sinne siirtyvät, leikkautuu nämä kohtaukset pois - nykykatsojat eivät enää jaksa seurata rauhallista keskustelua pöydän ääressä. Tahti on tiuhentunut niin kovasti.
Mutta nyt Downton Abbeysta on siis luvassa jo järjestyksessään toinen elokuva. Maaliskuun 18. päivä saa ensi-iltansa Downton Abbey: A New Era.
Traileri on jo julkaistu ja se näyttää taatulta Downton Abbeylta, höttöiseltä, hahmovetoiselta yläluokan ongelmiin pakenevalta kuvaukselta, jonka tahdissa omat murheet unohtuu.
That's it. That's the whole tweet.
Kirjoitushaaste: Sano se sanonnalla
Yksi syistä, miksi tämä "elokuvablogi" yhä täällä henkitoreissaan köhii menemään on, että olen aina pitänyt sitä hyvänä välineenä kehittää omaa kirjoitustaitoani ja se onkin ollut enemmän kuin totta. Ainoa vaikeus piilee siinä, että kun ei tule elokuvia juuri katsottua, ei tule kirjoitettuakaan. Mutta kun blogi on ainakin jossain määrin laajentunut myös elokuvien ulkopuolelle - merkinnöiksi myös muista aiheista - ajattelin, mikäpä parempaa kuin käyttää tätä konkreettisesti kirjoitusalustana. Tämä teksti on siis vastaus Haastavaa kirjoittamista -blogin tämän viikon kirjoitushaasteeseen. En tiedä tulenko itse vastaamaan haasteisiin ihan joka viikko, mutta en myöskään tiedä ettenkö tulisi niin tekemään. Tässä nyt ainakin yksi teksti yhteen haasteeseen.
Arvoin itselleni sananlaskun umpimähkään ja se kuuluu:
Joka elon aikana makaa, se kesän aikana kerjää
Olin juuri saanut ripustettua takin komeroon ja oven suljettua, kun hän paljasti sen minulle. Sillä samaisella hetkellä Antarktiksella, kymmenien tuhansien kilometrien päässä, jäätiköstä halkesi irti valtava hylly. Tarpeeksi suuri aiheuttamaan hyökyaallon.
En ollut nainen, joka halkesi. Pidin itseni koossa. Istutin hänet alas olohuoneen vihreälle sohvalle, jota olin aina vihannut ja kysyin häneltä kysymyksen kysymykseen perään. Milloin se oli alkanut. Missä he olivat tavanneet. Kuinka usein sitä oli tapahtunut. Olivatko he tavanneet koskaan täällä.
Jäähylly mureni pian lohkeamisensa jälkeen vain pienempiin ja pienempiin osiin. Se aiheutti aina uusia ja uusia aaltoja, mutta ääni, jonka se vapautti kuolinprosessissaan ilmoille oli vihlovan hiljainen, vaikka sitä olisi seurannut läheltä, olisi voinut luulla sen tapahtuvan eriskummallisen kaukana.
Lopulta hän peitti vetiset silmänsä karheilla käsillään. Sanat vaihtoivat kulkusuuntaansa alas kohti ruokatorvea. Istuimme kaksin pitkään yöhön kellon tikittäessä orvosti taustalla. Sohvan saumat repsottivat. Menimme nukkumaan.
Se oli yksi hyisimmistä helmikuista vuosikymmeniin. Mietin, voisiko jäätiköt löytää täältä uuden kotinsa. En miettinyt häntä, enkä hänen tekojaan. Sen sijaan mietin lapsuuden kesiäni isovanhempieni maatilalla. Kuinka suuri joukko, koko kylän laajuinen, kerääntyi yhteen talkootöihin. Talsimme yhdessä kilometrikaupalla peltoalaa. Poimimme hukkakauraa suuriin, mustiin jätesäkkeihin, jotka polttivat paljasta ihoa. Jokaista keräämääni säkkiä vasten sain vaivanpalkaksi kaksi isoäidin paistamaa muurinpohjalettua. Koskaan ei pelloille jäänyt yksikään hukkakaura.
Kuun lopussa komensin, että hän ei lähtisi minnekään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)