Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.

Arvostelu: A Beautiful Day in the Neighborhood

 

Hurmaava pieni draamaelokuva. Tom Hanks onnistuu joka kerta.

Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.

 ...=)

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)

Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle)

Vaikka romanttisten komedioiden suurkuluttaja olenkin, en ollut aikaisemmin nähnyt tyylilajin merkkiteosta, Uneton Seattlessa. Syitä siihen on tasan yksi. Ja se on Meg Ryan. Olen kuullut ihmisten sanovan, että he eivät voi sietää Julia Robertsia tai Cameron Diazia tai Anne Hathawayta. Minä puolestani en ymmärrä Meg Ryanin hehkutusta.

Uneton Seattlessa olisi varmasti hyvinkin sympaattinen aivot narikkaan-leffa, ei vaan henk. koht. tuntunut juuri miltään.

#elokuvahaaste2016 (47. Komedia, jossa esiintyy inhokkisi)

...=)

Sinulle on postia (You've Got Mail)

Tämän olen nähnyt nyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla petyin karvaasti. Kehuttu ja ylistetty Meg Ryan-Tom Hanks-combon omaava romanttinen komedia ja minä hullu en lämmennyt sille! Mielestäni sen kesto oli aivan liian pitkä. En pitänyt siitä, että Ryanin esittämä Kathleen Kelly ruikutti ja vinkui kun kirjakauppaansa ei tullut asiakkaita. Big whoop, it's called market economy, get over it! Aina ei saa mitä haluaa ja itse pitää olla vastuussa. VARSINKIN jos "rankan" päivän päätteeksi voi kavuta Manhattanin asuntoonsa, niin sanoisin, että ei asiat niin huonosti ole. Elokuvan ehkä selkein ongelma on se, että vaikka kyseessä on romanttinen komedia, jonka koko toimivuus nojaa pääpariin ja heidän keskinäiseen vuorovaiktukseen, tapahtuu se - luonnollisesti - sähköpostien välityksellä, jolloin koko elokuvan ajan katsojan joutuu turtuneena ja puutuneena vain laskemaan sekunteja, että nähtäisiinkö paria yhdessä tai edes samassa ruudussa ollenkaan!

Mutta sitten... Toisella katselukerralla olin elokuvan lumossa. Loppujen lopuksi minä kuitenkin rakastan elokuvia, jossa on kaksi voimakasta sielua pääosissa ja heidät on tarkoitettu yhteen ja katsoja tietää sen - kaikki tietää sen, paitsi nämä kaksi, jolloin on romanttista nähdä heidän viimein päätyvän yhteen. Tietysti elokuva leikittelee sillä ja pistää nämä kaksi tilanteisiin, joissa ikään kuin rakastuminen voisi olla mahdollista, mutta sitten sitä pitkitellään ja pidetään katsojaa penkin reunalla, että koska se oikein tapahtuu. Näin rakennetaan toimiva romanttinen elokuva. Kaikista virheistään huolimatta, jotenkin romantiikka vain iskee meikäläiseen. Voisi jopa sanoa, että sille on omat sääntönsä...

Tom Hanks ja Meg Ryan yhdessä ovat tietysti oikein sympaattisia.

Kerrankin olen myös täysin elokuvan nimen lumoissa. Sillä toden totta, päähenkilöt saavat postia! Ja mikä suomennoskin! You've Got Mail tarkoittaa "sinulle on postia". Katsokaa suomentajat / henkilöt, jotka suomenkielisistä elokuvannimistä oikein päättävätkin, ei se tämän vaikeampaa ole!

...=)

Larry Crowne - Uusi mahdollisus (Larry Crowne)

Jos minä olisin jonkun elokuvastudion päällikkö ja minun pitäisi päättää elokuvista, jotka saavat rahoituksen, niin minä olisin laskenut rahani tämän elokuvan päälle. Oikeasti kun sitä ajattelee, tällä elokuvalla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet. Pääosassa on Julia Roberts, jolla ei juuri flopannutta elokuvaa sitten 90-luvun ole. Jos elokuvaa tähdittää Julia Roberts, se on jo menestynyt. Sitten toisessa pääosassa ja elokuvan nimirolissa on Tom Hanks, maailman menestynein ja eniten rahaa elokuvayhtiöille tuottanut mies, jonka elokuvia on katsottu yli neljän miljardin dollarin edestä. Lisäksi hänellä on menestyshistoria elokuvien nimirooleista, onhan hän voittanut Oscarinkin sellaisesta (Forrest Gump). Lisäksi kyseessä pitäisi olla tunnelmallinen romanttinen komedia -tyylilaji, jossa molemmat Roberts, että Hanks ovat aikaisemminkin valloittaneet. Lisäksi Roberts näyttelee opettajaa ja mielestäni hän oli ehkä uransa parhaimmillaan opettajana vuoden 2003 elokuvassa Mona Lisa Smile. Siksi onkin niin ihmeellistä, kuinka huono tämä Hanksin vielä ohjaamakin draamaelokuva on.

Mutta ei hätää, sillä ilmeisesti joku elokuvan teatterissa nähnyt oli sieltä poistuttuaan ottanut yhteyttä Hanksiin ja pyytänyt rahojaan takaisin. En ihmettele, mutta ihmettelen sitä, että Hanks oli maksanut tälle miehelle elokuvalipun verran rahoja takaisin! Jos siis kadut elokuvan katsomista, eikun mailia Tompan suuntaan.

...=)

Saving Mr. Banks (Saving Mr. Banks)

Elokuva kuin vuoden 2011 Piiat, tarina vain eri. Joillekin se iskee, toiset haluavat edes sen  vaikuttavan.

John Lee Hancock on upean vuoden 2009 Elämä pelissä-elokuvan ohjaaja. Miksi nämä elokuvat ovat siis, minun mielestäni paremmuusasteikolla aivan eri tasoilla? Siinä, missä Elämä pelissä kosketti, antoi voimaa, ja syvää draamaa, Saving Mr. Banks jättää kylmäksi. Emma Thompson on elokuvan pääosassa esittäen Maija Poppasen kirjalijaa P.L. Traversia, joka joutuu myymään kirjansa elokuvaoikeudet Walt Disneylle (Tom Hanks), koska on talousvaikeuksissa ja ei pysty maksamaan taloaan. Hän kuitenkin haluaa luovan päätäntävallan elokuvaan ja siitä alkaa synkkä kamppailu elokuvantekijöiden ja Traversin välillä. He haluaisivat tästä iloisen musikaalin, kun taas kirjailijalla itse on panoksena hänen oma tarinansa.

       Minulla oli kovat odotukset tämän elokuvan suhteen. Juuri edellä mainitun ohjaajan vuoksi, mutta myös, koska yleensä pidän tälläisistä keyvistä Hollywoodin taustakuvio-elokuvista kuten vuoden 2011 My Week With Marilyn. Pidän Traversin hahmosta. Hänet on hyvin käsikirjoitettu. Mutta siihen sitten jääkin elokuvan positiivisuudet. Edes Emma Thompson ei saa elokuvaan henkeä vaan turvautuu suoraan sanottuna outoihin näyttelijäratkaisuihin, kuten, että tärkeissä kohtauksissa tuo "syvyyttä" elokuvaan katsomalla pitkään ja hartaasti tyhjyyteen. Thompson myös luottaa liikaa hyvin käsikirjoitettuun hahmoon ja hyvin niitä kärkeviä sutkautuksia lateleekin, mutta jättää hahmon siihen. Olin pettynyt.
      En ymmärrä elokuvia, joissa on takaumia. En ole koskaan pitänyt niistä ja en varmaan koskaan tulekaan pitämään niistä, tietenkin on niitä elokuvia, jotka niissä on onnistunut kuten Woody Allenin Blue Jasmine (2013), mutta nämä onnistumiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja valitettavasti Saving Mr. Banks vahvistaa sääntöä. Takaumat on todella vaikea tehdä onnistuneesti. Ne ovat usein kliseisiä ja teeennäisiä ja jopa turhia. Kuten sanottu elokuvan voimavara on upeasti kirjoitettu Traversin hahmo, mutta sen sijaan, että Hancock keskittyisi tähän, hän päättää viedä katsojat takaumin 1900-luvun alun Australiaan, joka kyllä näyttää todella kuorrutteiselta minun silmääni. Luonnollisesti tekstit kuten "Australia, 1900-luvun alku" ovat takaumissa matkassa mukana, toinen asia, mikä ne minulle vesittää. Sen sijaan, että käsikirjoittaja olisi tuonut syvyyttä elokuvaan, tuomalla Traversin historian mukaan dialogiin, hän on päättänyt luoda, anteeksi nyt taas, mutta kliseiset takaumat, tekemään elokuvasta Hollywood-höhhöä, ja tarkoitan nyt sitä pahassa. Jatkaakseni nyt vielä vähän takaumista valittamisen, myös niissä esiintyvät näyttelijät epäonnistuvat. Nuorta Traversia esittävä Annie Rose Buckley on nimeonmaan lapsinäyttelijä. Hän tarvitsisi enemmän koulutusta, enemmän kaikkea, ja valitettavasti omalta osaltaan vahvistaa sitä sääntöä, että lapsinäyttelijät eivät ole niin hyviä kuin kokeneemmat kollegansa.

     Elokuvassa on hyvääkin. Nimittäin Thompson työskentelee loistavasti yhteen Traversin kuskia esittävän Paul Giamattin kanssa. Heidän yhteiset hetket ovatkin elokuvan parhaimmistoa ja erityisesti kohtaus lento-asemalla, jossa Travers on lähdössä takaisin Englantiin Hollywoodista on upea! Silti en ymmärrä, mistä kaikki kehut Thompsonia, joka on ollut aikaisemmin todella hyvä näyttelijä (niille, jotka haluavat katsoa häneltä hyviä elokuvia, suosittelen Rakkautta vain, Last Chance Harvey ja tietenkin Sense & Sensibility) ja kehut elokuvaa kohtaan, sillä minulle tämä ei ollut enempää kuin se lauantai-iltapäivän kevytdraama elokuvan tv-kanava 25:ltä.

Forrest Gump (Forrest Gump)

Forrest Gump valmistui vuonna 1994 ja saavutti suuren suosion niin yleisön kuin kriitikoiden keskuudessa. Sen ohjasi Robert Zemeckis ja pääosissa on Tom Hanks, Sally Field ja Robin Wright. Elokuva voitti monta Oscar-palkintoa mukaan lukien paras elokuva, ohjaus, miespääosa.

     Elokuva kertoo vähä-älyisestä miehestä nimeltä Forrest Gump (Hanks). Lapsuudessaan hänen äitinsä (Field) teki kaikkensa hänen eteen. Häntä kiusattiin, mutta hän ystävystyi Jenny-nimisen tytön kanssa, jonka isä oli väkivaltainen. Läpi elämänsä Forrest joutuu kestämään ilkeitä ihmisiä, mutta saavuttaa suuria tekoja ja näkee paljon maailmaa ja rakastaa aina Jennyä (Wright).

      Forrest Gump on ehkä maailman yliarvostetuin elokuva. Itse ymmärrän itse asiassa sen viehätyksen hyvinkin. Vaikka samasta aiheesta on tehty kymmeniä elokuvia, Forrest Gump on suosituin. Syy on yksinkertainen. Elokuva on niin tapahtumarikas, ettei katsoja voi tylsistyä. Kaikki amerikkalaisen patriotismin ominaispiirteet ovat pystytty änkeämään samaan elokuvaan tietenkään unohtamatta Vietnamin sotaa tai Elvis Presleytä. Elokuva antaa pehmeän, mukavan ja lämpimän opetuksen elämästä ja toimii ikään kuin pehmodraamana. Viimeinkin draamaelokuva, johon valtavirta ihastuu! Oikeasti ohjaus on laskelmoitua. Elokuvan tunnepanos on pakotettua ja elokuva on järkyttävän epäuskottava sekä yltiökoristeltu. Käsikirjoitus on liian täysi. Se yrittää haukata liian isoa palaa. Koskaan ei tulisi ahtaa elokuvaa täyteen tapahtumia niin, että niitä ei pystytä edes sulattamaan. Elokuvan rakenne on mielikuvitukseton ja kerronta sadunomainen. Kaiken tämän kruunaa Tom Hanksin karikatyyrinen roolisuoritus, joka on suoraan sanottuna kauheaa katsottavaa.

    Hanks, mies, josta on paljon sanottavaa. Hän on vakiinnuttanut itsensä amerikkalaisen elokuvan symbolina. Kaksinkertainen Oscar-voittaja ja tunnettu Spielbergin vakiokastilainen on nimi, jonka jokainen tuntee. Kieltämättä hän on lahjakas ja varsin varma näyttelijä. Kuitenkin hänen roolisuorituksensa on sellainen, jonka kuka tahansa näyttelijä pystyisi näyttelemään ja silloin se ei ole minun mielestäni Oscarin arvoinen. Hän heittää peliin joka elokuvassaan kuultavan tekoaksenttinsa ja keskittyy hahmon kaksiulotteisuuteen kolmiulotteisuuden sijaan. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta hahmo ei kosketa millään tavalla. Siitä puuttuu tunne ja roolisuoritus on melkein kuin pilaa. Tajuan kyllä miksi amerikkalainen ikoni lupautui tähän amerikkalaisuuden huippuelokuvaan.

     Robin Wright on kertakaikkiaan tylsä näyttelijä. Hänessä ei ole hippuakaan vetovoimaa, karismaa, luontaisuutta tai mielenkiintoisuutta. Hän vaikuttaa lähinnä tympääntyneeltä rooliinsa ja yrittää vaan päästä elokuvan kuvausten loppuun. Hän ei tuo minkään näköistä tunnetta valkokankaalle eikä hän ole realistisuutta lähelläkään.

     Forrest Gump on yliarvostettu, teennäinen pilakuva aiheesta, josta saisi paljon parempaakin tehtyä. Liian täyteen pakattu elokuva on pehmodraama ja amerikkalaisen isänmaallisen elokuvan merkkiteos. Lähinnä vitsiltä vaikuttava eläytyminen luo luotaantyöntävän vaikutuksen. Tom Hanks on pinnallinen. Robin Wright tylsä. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan sen yleisöystävällisyyden ja maineen takia.

5+

...=)

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud and Incredibly Close)

Billy Elliottin (2000), Tuntien (2002) ja Lukijan (2008) ohjaajan, Stephen Daldryn elokuva Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä valmistui vuonna 2011, pääosissa Sandra Bullock, Tom Hanks ja Thomas Horn. Sivuosissa Viola Davis, Max von Sydow ja John Goodman. Elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariin ja Von Sydow parhaan miessivuosan Oscariin.
     Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä kertoo Oskar Schellistä (Thomas Horn), nuoresta pojasta, joka sairastaa Aspergerin syndroomaa. Hän on läheinen isänsä kanssa ja yhdessä he harrastavat erilaisia älypelejä ja arvoituksia. Isä, Tomas Schell (Tom Hanks) kuitenkin kuolee syyskuun 9. päivän terroristi-iskussa World Trade Centerissä ja Oskar jää elämään äitinsä, Lindan (Sandra Bullock) kanssa kahdestaan. Oskar tuntee olevansa vieraantunut äidistä, että äidin olisi pitänyt kuolla ja isä saisi olla yhä elossa. Isän kuoleman jälkeen Oskar on vakuuttunut, että isä on jättänyt vielä viimeisen arvoituksen, jonka Oskarin pitää ratkoa löytääkseen selityksen isän kuolemalle. Oskar lähtee ympäri kaupunkia ja tapaa erilaisia ihmisiä ja täten hänet pakotetaan ulos sulkeutuneisuudestaan.
     Varsin hyvä käsikirjoitus kärsii jokseenkin huonosta toteutuksesta. Elokuvassa on paljon hyviä puolia ja on yksi niistä elokuvista, joista haluaisi pitää. Tämän elokuvan tapauksessa pitäminen ei vain onnistu. Katsoja joutuu melkein pakottamaan itsensä tuntemaan jotain. Elokuva ei ole täysin huono ja esimerkiksi visuaalinen ilme ja mielenkiintoinen kameratyöskentely pelastavat paljon. Elokuva antaa uudenlaisen kuvauksen 9/11-katastrofille ja tekee sen erittäin nerokkain keinoin, havainnoin ja aistien voimalla. Elokuva jää kuitenkin päähenkilön suhteen vähän jälkeen. Siinä missä se olisi voinut antaa koskettavan ja realisitisen kuvauksen Aspergerin syndroomasta, jää sen tulkinta auttamattoman lapselliseksi ja vajaaksi. Täten kokonaisuudesta tulee oudon ristiriitainen. Onko elokuva hyvä vai ei? Mielestäni se on kaikesta huolimatta hyvä. Käsikirjoitus on nerokas. Se selvästi yrittää löytää uuden puolen kuvata 9/11-katastrofista ja erittäin tarkkanäköinen elokuva onkin. Ajoittain hieman tylsä ja tarkoitukseton kulku on kuitenkin erittäin, erittäin mielenkiintoinen, monitulkintainen ja pohtiva.
      Thomas Horn olisi kaikin puolin luonteva näyttelijä, jos kyseessä olisi kliseinen lastenelokuva ja hän olisi ehkä pienemmässä roolissa. Hornin kokemattomuus paistaa auttamattomasti läpi ja hän saa aikaan elokuvan tylsimmät hetken. Sanottuani sen Horn on kuitenkin varsin rohkea, mielenkiintoinen näyttelijä ja hän ei tunnu romahtavan elokuvan alle.
     Tom Hanks on hyvin pienessä roolissa, mutta tekee yhden uransa erilaisimmista suorituksista. Olemme tottuneet näkemään hänet elokuvan pääosassa yleensä taistelemassa jossain sodassa, julistamassa amerikkalaisuutta ja patriotismia, ei että hän olisi huono näyttelijä ja ei että hän ei olisi muissakin rooleissa, hän vain näyttää suurimman intohimonsa näitä projekteja kohtaan. Nyt hänellä ei ole tähän mahdollisuutta eikä aikaa. Hän luo varsin luotettavan kuvan Oskarin idolista ja uskomme kyllä miksi hän se on. Kaikin puolin varsin vakuuttava sivuosa.
    Sandra Bullock ei aivan ole hänen 2009 vuoden Elämä pelissä-elokuvan tasoa, mutta näyttelee hyvin yhteen nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Hän on hyvin autenttinen, uskottava, mielenkiintoinen ja tekee kaikin puolin hyvän roolisuorituksen.
      Max von Sydow on elokuvan hienoin puoli. On vaikeaa tulkita jotakuta, joka ei puhu. Hän tekee sen uskomattomalla taidolla ja tyylillä. Hän sulautuu hahmoonsa ja heittäytyy rooliin tarmolla ja energialla. Kuulemme hahmon syvällisen epätoivon kuin huutona von Sydow:n sanattomasta viestinnästä. Tämä on näyttelemistä sen hienoimmassa muodossa. Von Sydow upottaa hahmoon vuosien kokemuksensa ja saa siihen varsin virkistävää paloa ja syvyyttä. Von Sydow:ssa ei ole tippaakaan huonoutta. Hahmon täydellisesti kuvattu fyysisyys ja tekninen täydellisyys ovat vain pohjana von Sydow:n roolistyössä ja kaiken tämän päälle hän latoo karismaa, aitoutta ja puhdasta ihmisyyttä.
      Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on ehdottomasti mielenkiintoinen elokuva. Elokuvan visuaalinen ilme on virheetön ja sen käsikirjoitus omaa monia luotetttavia piirteitä ja on puhtaasti hieno. Thomas Horn näyttelee pääroolin sivuroolina onnistuen vain selviämään elokuvan painosta, muuten hieman hiomaton roolisuoritus, mutta sitäkin vahvemmat sivuroolit pelastavat paljon. Ajoittainen tylsyys ja karisman ja sympatian sekä tunteen puute ajaa elokuvaa huonoon suuntaan, mutta 9/11-katastrofin kuvaus niin erilaiselta kantilta tekee elokuvasta virkistävän.

7 1/2

...=)