Arvostelu: Emma

 

Katsottu 27.3.

Kiva.

Austenin tarinat näköjään toimii aina. Muodossa kuin muodossa.

Arvostelu: La vita davanti a sé

Sophia Lorenin pojan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Loren esittää entistä prostitoitua, joka on vanhennuttuaan alkanut pitää huolta muiden prostituoitujen ja orpolapsista. Eräänä päivänä hänen hoiviinsa löytää tiensä myös 12-vuotias Momo, Senegalista alun perin kotoisin oleva huumeita kadulla myyvä nuori.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Momo ja Lorenin esittämä Madame Rosa surevat yhdessä, että eräs toinen poika, joka asui heidän luonaan, on löytänyt kadoksissa olleen äitinsä ja muuttanut takaisin kotiin. Kamera löytää kohtauksessa sekä Madame Rosan käden että Momon käden löytämässä toinen toisensa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, toisen käteen tarttuminen, otos on sykähdyttävä. Ei pelkästään siksi, että se tarttuisi muodikkaasti diversiteettikuvaukseen, vaan syvemminkin; mitä kahden täysin erilaisen käden kohtaaminen surun hetkellä tarkoittaa. Vanha ja valkoinen naisen käsi, johon tarttuu nuori ja musta pojan käsi. Kuinka ne ovat niin erilaiset, mutta kuitenkin täysin samat.

Myös elokuvan asetelma on yhtä henkeä salpaava. Niin kauan kuin muistan olen toivonut, että elokuvissa kuvattaisiin enemmän tällaisia ihmisiä yhdessä; vanhoja ja nuoria, erilaisia ja eri vaiheissa elämäänsä, mutta kuitenkin toisiinsa yhteyden löytäviä. Liian usein tuntuu, että elokuvissa esitetään sitä, mikä on tavallista, normaalia. Mikä sekin on tulkintana tietysti mahdollista ja mahdollistaa omat yksityiskohtaisuutensa. Mutta samalla volyymilla emme näe tällaisia tarinoita, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat.

Se hienointa elokuvassa onkin, kuinka epäuskottavalta koko asetelma tuntuu. Kuin näin ei pitäisi edes olla. Mitä nuori poika vanhan ja raihnaisen naisen luona edes tekee? Kumpikaan ei pysty pitämään huolta toisistaan. Naisen kuuluisi olla turvallisessa ja valvotussa ympäristössä viettämässä rauhallisempia vanhuuspäiviä. Nuoren pojan taas kurinalaisimmissa, normaalimmissa olosuhteissa.

Ja koska elokuva kertoo niin idiosynkraattisesta asetelemasta, mahdollistaa se hienon tulkinnan ihmisen perustavanlaatuisuudesta. Siitä, mitä oikeasti tarvitsemme. Miten kohtaamme toisen ihmisen, kun kaikki ylimääräinen - ryhmäpaine, sosiaalinen normisto, tapakulttuuri - on kuorittu pois ympäriltä. Mitä jää jäljelle kun on vain kaksi erilaista ihmistä kohtaamassa toisensa kuin eläimet luonnossa. Millainen ihminen pohjimmiltaan, aidoimmillaan on. Oli hän sitten vanha tai nuori. Mies tai nainen. Musta tai valkoinen.

Siten elokuva myös tarrautuu hienosti 2000-luvun maailmaan, jossa kulttuurit häviävät ympäriltä ja ihmiset joutuvat tulemaan toimeen myös erilaisten ihmisten kanssa. Jossa entiset identiteetit tulevat merkityksettömiksi. Jossa turvallisuutta, normeja tai jopa edes lakeja, sääntöjä, asetuksia ei voida enää taata siinä kaoottisessa todellisuudessa, jota kohti olemme kulkemassa. Kaikki on vain post-jotain. Mutta jäljelä on yhä sykkivä sydän. 

Ja sen elokuva saa aikaan. 

Pidin siitä, kuinka eleettömästi elokuva oli kuvattu. Sen rytmi oli hyvin hengittävä. Vuorosanoja ei tungettu kenenkään suuhun liikaa, mutta ei liian vähänkään. Eikä sanat olleet teennäisiä, vaan jopa vaillinaisen tuntuvia, niin kuin aidossa elämässä sanat usein ovat. Elokuvan lopussa pala oikein nousee kurkkuun.

Hieman kun elokuva olisi malttanut luottaa enemmän riisuttuun kerrontaansa, upeisiin näyttelijäsuorituksiin (etupäässä Loren, jonka tulkinta on vähäeleistä, yksinkertaista, hiottua ja varmaa) ja voimakkaaseen aiheeseensa, eikä yrittää tehdä kerronnasta liian asetelmallista, olisi tässä yletytty vielä parempaan lopputulokseen. 

Merkintä: Visuaalisuudesta ja estetiikasta

Löysin tämän päivityksen blogini luonnoksista. Olin viimeksi työstänyt sitä vuonna 2019. Päätin tämän julkaista nyt (pienillä muokkauksilla ja lisäyksillä tosin), kun blogikin on ikään kuin laajentunut elokuva-arvosteluja laajemmaksi kirjoitusalustaksi. Ehkä tämä on myös hyvä harjoitus. Että voi painaa julkaise-nappia, vaikka sitten jollekin, mikä on tuntunut keskeneräiseltä. Tarvitseeko kaiken ollakaan niin täydellistä.

Elokuvat ovat tekstin

lisäksi kuvallista kerrontaa.

Siksi haluan

sukeltaa nyt syvemminkin

visuaaliseen estetiikkaan.

Ainaisen elokuvan tekstin ja tematiikan pohtimisen sijaan.

Katsotaan mitä tästä tulee.

Valokuva: Davide Sorrenti

Olen alkanut kiinnostumaan

valokuvan ja 

elokuvan suhteesta.

Autumn Durald (Palo Alto)

Monet elokuvantekijät

ovat kertoneet, että

heillä on ollut jopa

tietyt valokuvat mielessä,

kun ovat kuvanneet elokuviaan.

Valokuva: Gordon Parks

Valokuvien maailma voi parhaimmillaan

olla niin välitön, että 

niiden totuus sattuu.

James Laxton (If Beale Street Could Talk)

Erityisen kiintoisaa on valokuvan 

neliömäisyys, kiinteät rajat

ja elokuvan kolmiulotteisuus,

aukeavat seinämät.

Onko elokuva laajempi ilmaisumuoto,

vai onko sen visuaalisuus vain

liian puhkikuvattua?

Itse ajattelen, että parhaimmat valokuvat

häivyttävät omat rajansa,

kuten tekevät elokuvatkin.

Valokuva: Roy DeCarava

Visuaalisuus on parhaimmillaan

rajojen puutetta.

Siitä tulee kokemus,

kuin syöksyisit sen sisään.

James Laxton (If Beale Street Could Talk)

Millaista keskustelua kuvat käyvät ympäröivän maailman kanssa?

Luovatko kuvat oman maailmansa,

vai heijastavatko

ne ympäröivää maailmaansa?

Valokuva: Vivian Maier

Kumpi on totuudellisempaa,

todellisuus vai fiktio?

Edward Lachman (Carol)

Kuvitteellisuus muodostaa peilimaailman, jonka voi ajatella joko vahvistavan todellisuuttamme tai luovan sitä. Ehkä jopa valehtelevan siitä?

Valokuva: Nan Goldin

Saavatko kuvat meidät näkemään maailman

eri lailla,

eri linssin läpi,

vai paljastaako kuvat maailmasta

jotain, mitä emme 

ennen nähneet?

Reed Morano (Meadowland)

Onko kuva aina illuusiota?

Kehystetäänkö kuva liian sommitellusti, 

joten

se tekee maailmastaan liian

idealisoidun?

Valokuva: Larry Clark

Miten ihminen hahmottaa itsensä kuvasta?

André Turpin (Mommy)

Kuvat vangitsevat ajan muistoiksi.

Valokuva: Philip-Lorca diCorcia

Kun ihminen näkee itsensä,

hän on itsetietoinen.

Tunnistammeko toisiamme tai itseämme

ilman kuvia?

Stéphane Fontaine (Rust and Bone)

Missä on ihmisen rajat?

Valokuva: Helmut Newton

Onko ihmisyys rajoja vai rajojen puutetta?

Lukasz Zal (Cold War)