Merkintä: Avoin kirje: Oscarit 2021

Elokuvamaailman isoimmat elokuvapalkinnot jaettiin viime yönä Yhdysvalloissa, tällä kertaa covid-19-pandemiasta johtuvin syin poikkeuksellisesti Los Angelesin päärautatieasemalla järjestetyssä gaalassa, tavallisen Dolby Theatren sijaan. Gaalan tuottajana toimi maineikas elokuvaohjaaja Steven Soderbergh ja juontajana ei kukaan. YLEn Oscar-chatissa joku keksi tituleerata junahalliin kyhättyä auditoriota ruotsinlaivatyyliseksi ja siitähän jengi riemastui. Pakko myöntää, että kun tuon mielleyhtymän sai päähänsä, oli sitä vaikea enää karistaa. Vielä kun gaalan muutkin ohjaukselliset ja tuotannolliset ratkaisut muistuttivat risteilyviihteestä (mm. yleisön joukossa kulkeva triviaisäntä), oli vaikutelma melko halpa. Mutta se on sanottava, että koska paikalla ei ollut niin paljon yleisöä kuin normaalisti ja tilana ei ollut järkälemäinen Dolby, oli gaalan tunnelma kuitenkin lämpimäpi kuin yleensä, vaikkakin sitten arkisempi.

Itse olen viettänyt tänä vuonna jonkinlaista semiboikottia Oscareiden suhteen ja tulen varmaan jatkamaankin kylmän viileää suhtautumistani Oscareihin niin kauan kuin suunnitelmat uusille kriteereille palkinnon ansaitseville elokuville pidetään voimassa.

Eli en ole siis seurannut palkintokautta juurikaan, en ole siitä tänne blogiin kirjoittanut ja vähällä oli, että gaalaa en olisi edes katsonut. Jos minua olisi nukuttanut yhtään enempää, olisin jatkanut unten mailla. Mutta tämän tarkoituksena siis sanoa, että omaksi yllätykseksenikin, suhteeni Oscareihin on viilentynyt ihan itsestäänkin, eikä minulla enää ole aikaisempien vuosien tapaan intoa niitä kohtaan.

Kun puhutaan kuitenkin tällaisista palkinnoista, todella tärkeäksi osa-alueeksi niiden suhteen nousee merkitys. Niiden on merkittävä jotain. Muutenhan ne voisivat olla kenen tahansa siskontytön askartelemia pystejä vessanpaperitolloista, jotka jaetaan naapurinsedän olohuoneessa. Oscarit ovat kuitenkin onnistuneet säilymään merkityksellisinä monestakin syystä. Ensinnäkin niiden pitkän historian vuoksi. Se antaa arvovaltaa jo itsessään. Palkituista tulee osa historiallista jatkumoa, jonka varrelta löytyy Katharine Hepburnia ja Cary Grantia. Toiseksi, vaikka Oscarit ovat jo pitkään kulkeneet yhä kaupallisempaa suuntaa, studioiden kamppaillessa yhä härskimmin omille elokuvilleen Oscareita, keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä taiteellisen meriitin kanssa, on ainakin näihin päiviin asti Oscar-akatemia pystynyt teeskentelemään, että palkinnot jaetaan puhtaasti elokuvan ansioiden perusteella. 

Enää näin ei kuitenkaan ole. Kyllähän tätä suuntaa on moni jo osannut pelätä kaikista näistä #OscarsSoWhite-kampanjoinneista asti, jolloin erilaiset liikehdinnät lähtivät vierimään, yrittäen muuttaa Oscareiden fokuksen jonkinlaiseksi tasa-arvokilpailuksi, sen sijaan, että ne olisivat mitä ne ovat. Ja vielä näitä kampanjoita minäkin olen jossain määrin ihan kannattanut. Enemmän kuin mielelläni kävisin vieläkin keskustelua, miten saamme useamman ihmisen näkemään ja arvostamaan muidenkin taiteenlajien arvoa kuin valkoihoisten, miesoletettujen taidetta. Tai pohtimassa, miten saadaan lisää mahdollisuuksia marginalisoiduille ryhmittymille saada töitä elokuvien parista. 

Mutta kun Oscarit lähtevät muuttamaan omia, lähes sata vuotta vanhoja sääntöjään, sillä on vaikutusta, ei pelkästään tuleviin voittajiin, mutta ihan perustellusti voi argumentoida, että vähän myös näiden menneiden voittajien merkitystä mitätöidään sillä, että Oscareiden luonne muuttuu niin perustavanlaatuisesti. Mitä virkaa on pitkällä historialla, jos sen varrella eri ihmisiä palkitaan erilaisista syistä? Palkinnosta tulee relativistinen. Ja täten merkityksetön.

Lisäksi jaksan yhä vain olla eri mieltä siitä, että tällä olisi edes positiivinen vaikutus vähemmistöjen esille tuomiseksi, tasa-arvolle tai oikeudenmukaisuudelle. Tämä ei ole oikea reitti siihen. Että tiettyjä ihmisiä tai elokuvantekijöitä tai tiettyä taidetta rajataan palkintojen ulkopuolelle pakotetusti. Segregoidaan. Miten tämä voi tuntua oikeutetulta jatkossa edes niille, jotka palkintoja voittavat, kun he tulevat tietämään, että he eivät voittaneet omilla ansioillaan?

Joten siksi tämän vuoden ainoa Oscar-postaukseni on nyt avoin kirje Oscar-akatemialle. Vielä ehditte perumaan sääntömuutoksenne. Koska ainoat katsojat, joita tällä voitatte, on valittajien kuoro, joka ei tule olemaan tyytyväinen jatkossakaan. Sen sijaan menetätte oman arvovaltanne ja vuosikymmenten mittaisen perinnön sekä monet uskolliset katsojat, kuten itseni, kun tälla lailla toimitte. 

Hämmentävintä olikin, että esimerkiksi Regina King, joka jakoi gaalassa palkinnon, teki puheessaan itsekin samanlaisen havainnon, että kun tässä gaalassa tulee politiikka puheeksi, puolet katsojista kurottautuu kaukosäätimelle. Tässä hän on aivan oikeassa, mutta silti jatkoi päivän politiikasta puhumista.

Tässä gaalassa oli kuitenkin vielä vanhat säännöt voimassa (uudet säännöt tulevat voimaan vasta parin vuoden päästä) ja eniten palkintoja nappasi Chloe Zhaon ohjaama Nomadland, joka voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan naispääosan palkinnot.

Kun viime vuonna sain veikattua 17/24 kategoriasta oikein, tänä vuonna saavutin oikein pohjanoteerauksen, kun oikein veikkauksista meni vain 12/23. Olen (lähes) joka vuosi myös jaksanut viedä omat veikkaukseni Oscar-vedonlyöjien tai pikemminkin -veikkaajien yhteiseen tulospalveluun, GoldDerbyyn ja sieltä lähetettiin minulle aamulla hauska sähköposti, jossa näkyi kaikki veikkaussaldoni ulottuen jopa vuoteen 2012 asti, jolloin olen ilmeisesti ensimmäisen kerran käyttänyt veikkauspalvelua. Oli ihan hauska muistella taakse päin, miten on aikaisemmin veikkauksissa pärjännyt:

2020: 17/24

2019: 15/24

2018: 16/24

2015: 13/24

2014: 14/24

2013: 16/24

2012: 11/24

Sinänsähän ei nämä veikkaukset mielestäni mitään merkitse, kaikkein vähiten veikkaajansa kykyä veikata yhtään mitään. Kuten vaihtelut vuodesta toiseen huomaa, niin tuuristahan se on kiinni. Miksi esimerkiksi omat veikkaustaitoni olisivat vaihdelleet noinkin paljon vuodesta toiseen? Todennäköisyys varmaan on saada jotain 10-20:n välistä, jos vähänkään seuraa ennakkosuosikkiasetelemia. Ja sitten jollekin vain käy tuuri, että veikkaakin 23/24:sta oikein, esimerkiksi. Tänä vuonnahan kategorioita oli vain 23, kun viimeinkin äänimiksaus- ja -editointikategoriat yhdistettiin.

Voittajia en nyt sen enempää listaa tai analysoi, koska ei vaan enää kiinnosta. Haluan vain tähän loppuun sanoa omat jäähyväiseni Oscareille. Juuri niin kuin he tässä tilanteessa ansaitsevatkin, lyhyesti, kylmästi ja sen enempää asiasta välittämättä. Nimittäin en usko, että tulen enää Oscareista kirjoittamaan, jos edes niitä katsomaan. Mutta valehtelisin kyllä, jos tämä ei edes vähän sattuisi. Katkeransuloista, että itsellekin niin rakas aihe, niin monta vuotta, on tälla lailla menettänyt merkityksensä. Mutta ei voi mitään. Parempia päiviä odotellessa. Hyvästi Oscarit.

Arvostelu: Sound of Metal

Ruben Stone (Riz Ahmed) on metalliyhtyeen rumpali, joka alkaa menettää kuuloaan kesken Yhdysvaltojen kiertueen. Yhtyeen toinen osapuoli, Rubenin tyttöystävä Lou (Olivia Cooke) löytää Rubenille paikan kuurojen oppimiskeskuksesta, jossa Rubenin on opeteltava elämää ilman ääntä ennen kuin pääsee leikkaukseen kuulonsa takaisin saamiseksi. Paul Raci näyttelee oppimiskeskuksen johtajaa.

Sound of Metal on ollut tekijöilleen jo pitkään jonkinlainen intohimoprojekti. Taustapuikoista löytyy käsikirjoittaja Derek Cianfrance ja käsikirjoittaja-ohjaaja Darius Marder, jotka ovat työstäneet elokuvaa jo useita vuosia. Näyttelijöiksi oli jonkin aikaa kiinnitettynä Matthias Schoenaerts ja Dakota Johnson, mutta elokuvan kuvaukset saatiin käyntiin vasta, kun päärooliin löydettiinkin Riz Ahmed, jonka omistautumiskyky teki ohjaajaan vaikutuksen.

Ahmed opetteli elokuvaa varten soittamaan rumpuja sekä käyttämään viittomakielellä. Yhteensä hänen valmistautumisensa pienen budjetin elokuvan vain muutaman päivän kuvauksia varten kesti yli seitsemän kuukautta. Ja omistautumisen elokuvalle kyllä huomaa. Hänen roolisuorituksensa on huikea. Koska elokuva kertoo kuulonsa menettävästä rumpalista, nousee elokuvan keskiöön nimenomaan päähenkilön kokemusmaailma tässä uudessa todellisuudessa, joka on hyvin erilainen äänekkäästä maailmasta. Katsoja kokee päähenkilön kanssa ja rinnalla ja läpi äänettömyyden. Sekä myös siihen liittyvät tunteet. 

Jollain lailla Ahmed on yksi parhaista elokuvakasvoista. Hän on niin ilmeikäs ja hänen suuret silmänsä hypnoottiset. Ja koska elokuvassa ei voida käyttää vuorosanoja tavalliseen tapaan, avainasemaan nouseekin nimenomaan sanaton viestintä. Ahmed pystyy ilmaisemaan silmillään järkyttävän paljon. Mutta myös hahmon fyysisyydellä. Ei pelkästään rumpujen soittamisella tai viittomakielellä, mutta myös eleillä, tavalla jolla hän kävelee, ruumiinkielellään. Hahmo on hyvin intensiivinen - entinen heroiiniaddikti ja hevimetallimuusikko, joka kuuroutuu, on hämmästyttävän kaoottinen yhdistelmä, jonka Ahmed saa vangittua kuitenkin uskottavasti yhden miehen persoonaksi. 

Myös Paul Raci on hämmästyttävän hyvä. Jotenkin Raci vielä osaa pelata sanattomalla viestinnällä vielä hienovaraisemmin, mitä saattaisi odottaa. Hänen omat vanhempansa ovat ilmeisesti olleet kuuroja, joten Racilla on paljon kokemusta äänettömästä maailmasta ja hän taitaa ymmärtää sen todella syvällisesti. Hienoimpia hetkiä hänen roolisuorituksessaan onkin, kun katsojana odottaisi hänen jo sanovan jotain, mutta hän jääkin vaiti. Vain katsomaan silmiin. Kuuntelemaan. Olemaan.

Niin ikään myös muut näyttelijät pääsevät loistamaan, koska tämä on elokuva, jota pitkälti kerrotaan nimenomaan näyttelijöiden avulla. Ei ulkopuolisen kertojan. Ei visuaalisen maailman. Ei muiden äänien. Ja näiden hienovaraisten eleiden ja nyanssien kuvaamisessa ohjaaja Darius Marder on mestarillinen. Miten hän saa kuljetettua elokuvaa niin dynaamisesti eteenpäin, vaikka hänellä ei ääntä elokuvan kerronnan apuna olekaan. Paitsi tietylla tapaa tietysti on. Hiljaisuus kertoo usein paljon enemmän kuin lukuisetkaan sanat, jotka ovat loppupeleissä varsin vaillinaisia saamaan kiinni juuri mistään. Paljon voimakkaampaa on ihmisen tunteet, taivaankannen läpi lipuvat pilvet, horisonttiin laskeutuva aurinko ja yhteys kahden ihmisen välillä.

Sound of Metal on todellinen elokuvahelmi. Yksi niistä harvinaisuuksista, jotka saavat kiinni jostain tärkeästä, jostain oleellisesta. Onnistuu välittämään tunteen katsojalle. Tunteen elämästä, ihmisyydestä, olemisesta. 

Merkintä: Parhaat elokuvajulisteet

 Ruudukko analysoi hienosti blogissaan suosikkielokuvajulisteitaan, ja vaikka en osaa yhtä ammattitaitoisesti purkaa omia mieltymyksiäni julisteiden estetiikan suhteen, tuli tajuttua, etten ole listannut suosikkijulisteitani Movie Monday-vastailun jälkeen, josta on jo viisi vuotta aikaa!

Joten tässä päivitettyä listaa.

Kun tätä kokosin, niin kyllä minulle hahmottui minkälaiset julisteet minuun vetoavat. Joko pastellinsävyiset, edwardhopperilaiset, maalaukselliset julisteet tai sitten koko elokuvan näyttelijäkaartin yhteen tuominen julisteen keskiöön, kuin julisteeseen olisi napattu vain kohtaus elokuvasta. Usein onkin.

Tärkein kriteeri listalle pääsyyn on lähestulkoon se, että juliste heijastaa hyvin elokuvan rakennetta, teemaa, juonta, aihetta jne.

Pidemmittä puheitta:

1. August: Osage County

Ehdottomasti suosikkijulisteeni on jo viisi vuotta sittenkin esitelty August: Osage Countyn juliste. Ei vain ole tullut parempaa vastaan. 

2. Naapurini Totoro

No niin, onhan se myös Totoro listalla, tietysti. Esittelee täydellisesti elokuvan sympaattisuuden jo julisteessaan. Mutta myös jollain selittämättömällä tavalla sen tietyn kaihon. Menetettyjen lapsuuksien katkeransuloisen kaiun, jonka pystyy ehkä sateisella säällä vielä kuulemaan.

3. Hell or High Water

Tämä juliste puhuttelee estetiikantajuani. Murretut värit ja selkeä asettelu julisteessa sopivat todella hyvin elokuvankin maailmaan. 

 

4. Arrival

Kutkuttava, hypnoottinen ja taas valaisee hyvin sitä, mitä elokuva itsessäänkin on. Taisin pelkästään julisteen nähtyäni rynnätä katsomaan elokuvan silloin kun tämän ensimmäisen kerran näin. Ja siis kaunis tietysti.

5. Rakkaus

Kekseliäs, mielenkiintoinen, yksinkertaisuudessaan lumoava. Ja kyllä; jälleen heijastaa elokuvan rakennetta. Muistan, kun tämä tuli elokuvateattereihin, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt elokuvajulistetta, jossa olisi näin monet viiden tähden arvostelut. Ja jos jokin elokuva, niin tämä kyllä ne ansaitseekin.

6. Päämääränä Cold Mountain

Juliste yhtä ihanan eeppinen kuin elokuvakin.

7. Spotlight

Pidän siitä, kun julisteessa ei tehdä liikaa.