Arvostelu: Sound of Metal

Ruben Stone (Riz Ahmed) on metalliyhtyeen rumpali, joka alkaa menettää kuuloaan kesken Yhdysvaltojen kiertueen. Yhtyeen toinen osapuoli, Rubenin tyttöystävä Lou (Olivia Cooke) löytää Rubenille paikan kuurojen oppimiskeskuksesta, jossa Rubenin on opeteltava elämää ilman ääntä ennen kuin pääsee leikkaukseen kuulonsa takaisin saamiseksi. Paul Raci näyttelee oppimiskeskuksen johtajaa.

Sound of Metal on ollut tekijöilleen jo pitkään jonkinlainen intohimoprojekti. Taustapuikoista löytyy käsikirjoittaja Derek Cianfrance ja käsikirjoittaja-ohjaaja Darius Marder, jotka ovat työstäneet elokuvaa jo useita vuosia. Näyttelijöiksi oli jonkin aikaa kiinnitettynä Matthias Schoenaerts ja Dakota Johnson, mutta elokuvan kuvaukset saatiin käyntiin vasta, kun päärooliin löydettiinkin Riz Ahmed, jonka omistautumiskyky teki ohjaajaan vaikutuksen.

Ahmed opetteli elokuvaa varten soittamaan rumpuja sekä käyttämään viittomakielellä. Yhteensä hänen valmistautumisensa pienen budjetin elokuvan vain muutaman päivän kuvauksia varten kesti yli seitsemän kuukautta. Ja omistautumisen elokuvalle kyllä huomaa. Hänen roolisuorituksensa on huikea. Koska elokuva kertoo kuulonsa menettävästä rumpalista, nousee elokuvan keskiöön nimenomaan päähenkilön kokemusmaailma tässä uudessa todellisuudessa, joka on hyvin erilainen äänekkäästä maailmasta. Katsoja kokee päähenkilön kanssa ja rinnalla ja läpi äänettömyyden. Sekä myös siihen liittyvät tunteet. 

Jollain lailla Ahmed on yksi parhaista elokuvakasvoista. Hän on niin ilmeikäs ja hänen suuret silmänsä hypnoottiset. Ja koska elokuvassa ei voida käyttää vuorosanoja tavalliseen tapaan, avainasemaan nouseekin nimenomaan sanaton viestintä. Ahmed pystyy ilmaisemaan silmillään järkyttävän paljon. Mutta myös hahmon fyysisyydellä. Ei pelkästään rumpujen soittamisella tai viittomakielellä, mutta myös eleillä, tavalla jolla hän kävelee, ruumiinkielellään. Hahmo on hyvin intensiivinen - entinen heroiiniaddikti ja hevimetallimuusikko, joka kuuroutuu, on hämmästyttävän kaoottinen yhdistelmä, jonka Ahmed saa vangittua kuitenkin uskottavasti yhden miehen persoonaksi. 

Myös Paul Raci on hämmästyttävän hyvä. Jotenkin Raci vielä osaa pelata sanattomalla viestinnällä vielä hienovaraisemmin, mitä saattaisi odottaa. Hänen omat vanhempansa ovat ilmeisesti olleet kuuroja, joten Racilla on paljon kokemusta äänettömästä maailmasta ja hän taitaa ymmärtää sen todella syvällisesti. Hienoimpia hetkiä hänen roolisuorituksessaan onkin, kun katsojana odottaisi hänen jo sanovan jotain, mutta hän jääkin vaiti. Vain katsomaan silmiin. Kuuntelemaan. Olemaan.

Niin ikään myös muut näyttelijät pääsevät loistamaan, koska tämä on elokuva, jota pitkälti kerrotaan nimenomaan näyttelijöiden avulla. Ei ulkopuolisen kertojan. Ei visuaalisen maailman. Ei muiden äänien. Ja näiden hienovaraisten eleiden ja nyanssien kuvaamisessa ohjaaja Darius Marder on mestarillinen. Miten hän saa kuljetettua elokuvaa niin dynaamisesti eteenpäin, vaikka hänellä ei ääntä elokuvan kerronnan apuna olekaan. Paitsi tietylla tapaa tietysti on. Hiljaisuus kertoo usein paljon enemmän kuin lukuisetkaan sanat, jotka ovat loppupeleissä varsin vaillinaisia saamaan kiinni juuri mistään. Paljon voimakkaampaa on ihmisen tunteet, taivaankannen läpi lipuvat pilvet, horisonttiin laskeutuva aurinko ja yhteys kahden ihmisen välillä.

Sound of Metal on todellinen elokuvahelmi. Yksi niistä harvinaisuuksista, jotka saavat kiinni jostain tärkeästä, jostain oleellisesta. Onnistuu välittämään tunteen katsojalle. Tunteen elämästä, ihmisyydestä, olemisesta. 

The OA, 1. tuotantokausi

Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.

The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.

 

Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.

Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.

Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.

En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.

...=)