Essee: Brokebackin muuttuvat tuulet

Olemmeko synkeitä huntuja vaeltamassa pimeydessä - eläviä kuolleita, jotka kuvittavat ympärilleen virvatulia, häilyviä haavekulmia? Rakennamme omaan elämäämme paperitaloja ja leikimme kuningasta. Haalimme taskumme täyteen kissankultaa, työnnämme toisia alaspäin noustaksemme itse ylös ja leikimme kuolemattomia samalla tappaen toisia. Pelkäämme olla yksin, kokea tylsyyttä, omaa turhamaisuuttamme. Haluamme maailman olevan tietynlainen, jotta se pyörisi oman egon ympärillä ja käytämme koko elämämme taistellen sitä tosiasiaa vastaan, että näin ei ole.

 

Brokeback Mountain on elokuva, josta olin joskus todella väärässä. Näin elokuvan mielessäni sellaisena, kuin halusin nähdä sen. En antautunut kokemaan elokuvaa siten, kuin se halusi itsensä näyttää. Taistelin sitä vastaan. Tämä johti siihen, että pidin sitä tylsänä, jopa mitäänsanomattomana ja teennäisenä. Erehdyin luulemaan kivun olevan tarkoituksetonta ja hiljaisuuden sanojen puutetta.

Katsoessani kahden karjapaimenen ratsastavan Wyomingin osavaltion puhtailla metsärinteillä toisen kerran, jo muutaman sekunnin jälkeen ymmärrän  antaneeni oman arvostelukykyni tehdä temppujaan. Näen ajassa taaksepäin, kuinka mieleni oli sumea, täynnä epäuskoa, kerroksittain ennalta-asetettuja odotuksia sekä kiirettä päästä eteenpäin. Nyt ajassa nykyhetkessä niin oivaltaen ymmärrän, että eteenpäin tarkoittaa kasaa askelia tyhjään. Paikallaan pysymisessä ja hetkessä olemisessa makaa se, mikä oikeasti ajaa meitä eteenpäin - merkitys. Kun pysähdymme, voimme nähdä luonnon kauneuden, toisen ihmisen kiintymyksen tai kovaa vauhtia lähestyvän ukkospilven.

Brokeback Mountain alkaa hyvin hitaasti. Käytämme paljon aikaa tutustuaksemme Jack Twist (Jake Gyllenhaal) ja Ennis Del Mar (Heath Ledger) nimisiin miehiin. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, Jack ja Ennis erkanevat toisistaan, lähtevät kulkemaan eteenpäin omille teilleen. Aika ei koskaan enää tunnu niin hitaalta sen jälkeen. Elämä kulkee nopeasti eteenpäin. Karjapaimenena olemiseen piiloutuu se hieno tosiasia, että et ole matkalla minnekään. Seuraat karjaa, kun he elävät omia rientojaan. Liikut, mutta et tiettyyn suuntaan.

 

Monet elokuvat tavoittelevat ajattomuutta. Harva siihen kykenee ja se johtuu siitä, että ei ymmärretä, mitä se pitää sisällään. Jack Twist ja Ennis Del Mar, 1960-luvun henkilöhahmoina, heijastavat aikaansa aina puheen rytmistään, käytösmalleihinsa sekä ajattelutapaansa, mitä heijastuu heidän päätöksissään elämästään. Ne kuiskivat menneestä maailmasta. Silti yhdistäisin Brokeback Mountainiin, jos mihin, ajattomuuden - tai ehkä juuri siksi.

Vaikka homoseksuaaliseen suhteeseen sinkoutuvat miehet joutuvat aikalaistensa halveksumiksi, ulottuu tarina muillekin ulottuvuuksille. Antagonistin roolin omaksuu myös Jack ja Ennis itse. Suurin este heidän suhteelleen, ajan pysähtymiselle ovat heidän omat pelkotilansa. Ohjaaja Ang Lee yhdistää lähes koko ajan Jackin ja Ennisin kiintymyksen osoituksiin raivoa, turhautumista ja aggressiota. He yrittävät pyristellä itseään vastaan. Tämä muistuttaa varmasti jokaista myös omasta elämästä - kuinka niin nopeasti pystymme keksimään tekosyitä tekosyiden perään ollaksemme tekemättä jotain, olemaan heittäytymättä elämän vietäväksi. Pelkäämme menettävämme sen, mitä meillä jo on.

Mielipiteen vaihtaminen on vaikeaa. Ihmisen biologiaan taitaa kuulua joku kasvojen menettämisen pelko. Pidämme sitä heikkoutena, kun emme olleetkaan oikeassa. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä mielipiteen vaihdosta, koska haluaisin keskustelukulttuuriin muutoksen. Poliitikkojen tulisi vapaasti saada vaihtaa leiriä, ihmisten myöntää olleensa väärässä sekä synnyttää aitoa dialogia, jossa olemme avoita rationaalisimmalle ratkaisulle.

Se, mitä en Brokeback Mountainista ymmärtänyt ensimmäisellä katselukerralla ja miksi siitä en silloin pitänyt, oli koska en ymmärtänyt elokuvan aiheuttamaa olotilaa. Tämä ei ole kertomus kevyimmästä päästä. Alun jälkeen, elokuvassa ei päästä hengähtämään oikeastaan enää ollenkaan. Leikkausjälki tiivistää kohtaukset erittäin tiiviiksi ja intensitiivisiksi, joka kielii myös päähenkilöiden ahdistuksesta.

Meidän, katsojina, ei olekaan tarkoitus nauttia elokuvasta ja sen tapahtumista. Meidät istutetaan täysin näiden kahden päähenkilön pään sisäisten liikkeiden sisään. Meidän on tarkoitus kokea elämätön elämä, täynnä kaihoa ja kaipuuta.

Syy tähän jää ultimaattisesti selvittämättä, mutta taiteen tarkoitus onkin herättää kysymyksiä, kyseenalaistaa ennakkoluuloja sekä saada ajattelemaan myös omaa käsitystä maailmasta ja sen ihmisistä. Brokeback Mountain on taiteena malliesimerkki ylitsevuotavasta, rajoja rikkovasta kerronnasta, joka etsii itseään ihmisten sydämistä. Se antaa toivoa kaikille niille, jotka toivovat myös löytävänsä paikkansa maailmasta (ja se tapahtuu vain ymmärtämällä...)

 ...=)