...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste favorite review. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste favorite review. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.


Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.


Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.


Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.






Arvostelu: Tyttö nimeltä Varpu

Tuulessa liplattava kaisla. Lauluääni, joka murtuu. Lumihiutaleet. Nuori rakkaus. Linnunpoikanen. Asiat, jotka ovat herkkiä. Ettekö välillä haluaisikin ottaa rikki menneen asian ja paikata sen? Haluaisitte vahvistaa hentoa olentoa vahvemmaksi? Rakennattekin muureja itsenne ja läheistenne ympärille, kuin pelkäisitte jonkin aivan yhtä hennon ja heikon kaatavan koko pumpulista kasatun todellisuutenne kumoon? Tyttö nimeltä Varpu on ohjaaja-käsikirjoittaja Selma Vilhusen vastalause kovuuden tyrannialle.

Varpu (roolistaan Jussi-palkittu Linnea Skog) on 11-vuotias itähelsinkiläinen ratsastusta harrastava tyttö, joka asuu äitinsä Sirun (Jussi-ehdokas Paula Vesala) kanssa yksin. Perheen isä (Jussi-ehdokas Lauri Maijala) asuu Oulussa ja eräänä yönä Varpu karkaa kotoa lähteäkseen tapaamaan isäänsä ensimmäistä kertaa.

Katsoin elokuvan jälkeen haastattelun, jossa Paula Vesala ja Selma Vilhunen puhuivat elokuvan teemoista. He referoivat sellaisia aiheita, kuin äitiys ja yksinhuoltajuus ja aikuisuus. Minulle elokuva ei ollut mitään näistä. Toki, elokuva kertoo näistä aiheista, mutta haluan ilmaista tämän täsmällisemmin. Itse katsoin elokuvan, koska oloni oli uupunut ja loppuunkulunut kaikkien paineiden alla. Tyttö nimeltä Varpu kertoo äidistä ja tyttärestä, joilla ei ole paljon rahaa. He eivät elä välttämättä - ainakaan näennäisesti - täydellistä elämää. He ovat inhimillisiä, virheellisiä ja ihanan aitoja.

Ja ihastuksissani voin sanoa, että näinkin höyhenenkevyt elokuva on valmis ottamaan koko sinun painolastisi ja kantamaan sitä puolitoistatuntia harteillaan. Vastapalveluksena sinun täytyy ottaa vastaan elokuvan viesti herkkyyden ja kovuuden diabolisesta suhteesta. Parhaiten tämä hahmottuu Paula Vesalan roolityön kautta.


Jo elokuvan alussa hänen yksinhuoltajaäidillään on kohtaus, jossa hän keskellä yötä kyhjöttää nuoren tyttärensä sängyn laidalla ja nyyhkyttää omaa oloaan. Tyttö herää ja äiti toivoo pääsevänsä tyttären viereen nukkumaan yöksi. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä katsojan lähtöolettamus äiti-tytär-suhteesta olisi, että tytär kömpisi yöllä äidin sänkyyn nukkumaan. Kohtaus on voimakas, sillä tässä nimenomaan näemme kuinka äiditkin voivat olla herkkiä, inhimillisiä, virheellisiä. He eivät ole aina täynnä voimaa ja pysty pitämään itsestään koko ajan huolta.

Kohtauksen painoarvo vain kasvaa, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kun nuori tyttö, jonka tässä vaiheessa katsoja on jo todennut erittäin määrätietoiseksi ja päättäväiseksi voimaksi maailmassa, saa itsensä ongelmiin, elokuvan äitihahmo osoittaakin syvältä kumpuavaa vahvuutta rientäessään kerta toisensa jälkeen ehdoitta ja antaumuksella tyttären apuun. Mutta hän ei tee tätä välttämättä siksi, että olisi vahva, tai kova, tai voimakas. Hän tekee sen, koska on herkkä.

Vilhusen ohjauksellinen silmä on anteeksipyytelemättömän tarkka. Hän rajaa elokuvansa - maailmansa - todella viisaasti, jättäen kaiken ylimääräisen pois. Kun kuvaus siirtyy itä-Helsingistä Ouluun, löydämme Varpun kolkuttelemasta isänsä työpaikan ovelta. Ennen kuin Varpu astuu rakennukseen sisään, Vilhunen antaa katsojalle kokonaiskuvan suuresta, kliinisestä korporaatiorakennuksesta ja vielä keskittää huomion kerrostalon katolla olevaan yrityksen nimeen. Tämä on yksi ainoita kertoja elokuvassa, kun saamme tällaista kokonaiskuvaa hahmojen maailmasta. Kohtauksessa se toimii, sillä katsoja ei heti yhdistä, minkä rakennuksen ovella nuori tyttö sitä hortoileekaan omin nokkinensa menemään. Lisäksi se kuvastaa nuoren tytön ja vaikutusvaltaisen - mutta etäisen - isän voimasuhdetta. Taas Vilhunen asettaa altavastaajan suoraan järkkymättömän, voimakkaan ja tylyn kovuuden eteen. Näinkin yksinkertainen kameranliike on hieno, mutta ei pelkästään sitä, vaan myös tarpeellinen.


Samaa puhdaslinjaisuutta edustaa myös muut elokuvan osa-alueet. Käsikirjoitus on käsinkosketeltavan riisuttu. Hahmojen jokaiset vuorosanat kuulostavat tarpeellisilta ja sitä kautta merkityksellisiltä. Musiikkimaailma - Paula Vesalalta ja Jori Sjöroosilta - on askeettisen hypnoottista. Elokuva on väriltään harmaa - kuinka muuten? Ja osa-alueet toimivat hienosti yhteen. Ne luovat keskitetyn, mutta herkän tunnelman. On kuin elokuvan voisi ottaa kämmenelleen ja silittää.

Sen vain haluan sanoa, että suurimman vahvuutensa yksilö löytää sisimmästään. Herkkyys ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Se, että uskaltaa olla oma itsensä ja kohdata maailman silmästä silmään ei ole häviämistä. Ja sen tämä elokuva välittää katsojalle.





 ...=)


Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.




 ...=)


Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.



...=)

Retrospektiivi: draaman värit

Melankolian kaikki värit näyttävät aina sinisiltä. Se on maailma, johon haluaisi upota. Ryvetä siinä usvassa, joka vetää maailmasi aina varjoon. Tuntea se tuttu ilma kasvoilla. Se, joka muistuttaa jopa rikkaimman euforian hetkellä omasta kuolevaisuudesta. Vaikka kaihomielinen tuulenvire tuntuu kumealta, voi se kietoutua ympärillesi kuin paksu maalikerros. Ihmisenä olemisessa piilee salaisuuksia, joiden kuiskaukset vain sielu kuulee. Olla haavoittuvainen toisen edessä, on yhtä kuin elää ja kuolla.

Sinisin draama, mitä olen nähnyt on hieno, ranskalaisen elokuvan moderni helmi - Olivier Assayasin Clouds of Sils Maria. Sils Maria on sveitsiläinen vuoristokaupunki, jonne Nietzsche aikanaan erakoitui pitkiksikin ajoiksi kirjoittamaan - ja jossa hän kirjoittikin syvällisimmät teoksensa. Sils Maria oli paikka, jossa hän löysi elämäävahvistavimmat ajatuksensa syvän nihilistisen pessimismin sijaan. Assayasin filmi kumpuaa kaihoisasta sielukkuudesta, jonka pohja makaa arkisessa realismissa. Vaikka käsikirjoitus on täynnä dialogia, se ei missään vaiheessa tunnu käsikirjoitetulta. Tälläistä on ennen kaikkea hahmovetoinen draama, jossa henkilöhahmojen motiivit, halut ja käytös kehystävät elokuvan viestin.

Jos rakkaus olisi fyysisesti olemassa, kuvittelisin sen kultaisena öljytippana. Sitä koskiessa se puhkeaisi ja vuotaisi maailman kolkat täyteen. Vaikka se olisi rikki - olisi se silti kaunista. Jopa kauniimpaa kuin ehjänä. Mutta se tekisi myös hulluksi, saisi ihmiset haaskaamaan aikaansa sen keräämiseen, takaisin kehiin liimaamiseen ja sen itselleen nimeämiseen. Se olisi vastuussa suurimpaan suruun maailmassa - ikävään.

Katkeransuloisesti kultaa hohtava elokuva on ohjaaja Drake Doremuksen pienen budjetin indie-elokuva Like Crazy. Kuinka herkkää on tuntea toinen ihminen, olla aidosti oma itsensä tämän seurassa ja kaivata tätä joka sekunti, kun tämän iho ei tunnu omallasi. Ja kuinka kylmältä, värittömältä ja arvottomalta maailma tuntuu, kun kullan väri ei enää loista. Kun se on haalistunut, käytetty ja jonkun muun povitaskussa.


Onko elämä vain päidemme ympärille kudottu, punainen verkko? Pelkkä valheiden punos, jossa oma tärkeyden tunteemme estää meitä liikkumasta vapaasti. Nimeämme itsellemme tärkeimmän kulman ja juurrumme paikallemme. Estämme itseämme tuntemasta, kokemasta ja liikuttumasta. Pelkäämme omaa varjoamme ja päädymme sokeiksi silkasta valon määrästä. Emme halua kohdata pimeyttä, sitä tosiasiaa, että meidän elämästämme puuttuu kaikki muu. Tyydymme helpoimpaan ratkaisuun - takertumaan menneeseen, pitämään kiinni niistä langoista, joiden tiedämme olevan mielikuvitusta.

Punaisesta elämästä kertoo myös Closer - Iholla. Ohjaajamestari Mike Nicholsin myöhempiä huipputöitä, jossa neljä ja vain neljä henkilöhahmoa vetävät toisistaan irti viimeisimmätkin veritipat ja heittävät käytettyään nurkkaan. Tunteet ovat vahvoja ja elämä jotain, minkä rajoja pitää testata, että muistaa, että se on yhä siinä.



Valkoinen edustaa minulle huojennusta. Paikkaa, jossa ääriviivat ovat olemattomat, jossa jyrkät kontrastit eivät häiritse sinua ja jossa hengittäminen on ainoa asia, josta saa nautintoa. Valkoisessa paikassa elävät ihmiset, jotka ovat päässeet kaiken muun toiselle puolelle, juuri ja juuri. He ovat kokeneet sanoinkuvaamatonta tuskaa, niin suurta kipua, että tekee mieli luovuttaa ja matkustaneet elämänsä syvimpään ulottuvuuteen, jonka jälkeen värit ovat haalistuneet. Vaikka elämä on valkoisessa paikassa yksinkertaista, ei kukaan pysty sieltä enää palaamaan väririkkaaseen todellisuuteen. Vaikka se oli kaunista, valkoisessa paikassa elävät tietävät myös, mihin pisteeseen asti värit voivat tuhota sinut, tehdä kaikesta myrkyllistä ja syövyttää sinut elävältä.

Manchester by the Sea on tässä vaiheessa jo paras näkemäni elokuva. Älykkäin, syvällisin, koskettavin, voimakkain kokemus, jossa valkoinen väri on parasta, mitä saamme kokea. Valkoinen maailma, jossa väliä on vain sillä, että elämä jatkui, vaikka ei selvinnyt. Edustaa sitä kokemusta, mikä syntyy kun ymmärtää kaiken.


Liila on keltaisen vastaväri - edustaa kaikkea sitä, mitä kultaisen dramaattisuus ei. Liila on väri kokeilemiselle, viattomuudelle, huolettomuudelle sekä ohimenevyydelle. Luonnossa vain kerran kukkivat nuput ovat violetteja. Pysyvät elementit ovat raskaampia, syvempiä, tuhoavampia. Liila on uuden alku, kehän loppu ja toivon väri.

It Felt Like Love on kaikessa violettisuudessaan sielukas elokuva. Se kuvaa raakoja tunteita, joita koetaan ensimmäistä kertaa. Se muistuttaa ajasta ennen kipua ja uudelleensyntymisestä kivun jälkeen. Se takertuu vimmalla kiinni rikkaisiin yksityiskohtiin, eikä suostu päästämään irti. Mutta joutuu tekemään niin, tietenkin.


Pessimismi ja kyynisyys määrittävät mustaa. Sitä voisi sanoa, että identifioimme kaikki itsemme samallalailla erilaisiksi. Janoamme tulla nähdyksi, taistelemme verissä suin omasta korokkeestamme, jotta voimme huutaa olevamme tärkeä, aito sekä olemassa. Kun oikeasti meidän kaikkien tulisi haluta olla mustaa. Meidän tulisi määrittää itseämme kaiken yläpuolella olevana, jonain, joka ymmärtää triviaalisuuden turhuuden ja tietää, mikä on tärkeää. On tarpeeksi välinpitämätön oikeasti välittääkseen.

Elle on elokuva, jonka sydänjuuret ovat mustuneet poltettuakin tummemmaksi. Kaikki värit ovat sulaneet yhteen ja muodostaneen kuilumaisen aukon. Jokainen sekunti tämän elokuvan parissa on pistävä muistutus viileydestä, tietystä ylitsenousemisesta sekä oman elämänsä omistamisesta. Se, mikä on tärkeää, on totta.


...=)

The Longest Week (The Longest Week)

Astu Woody Allenilaiseen maailmaan, 60-lukua henkivään New Yorkiin - rakastuneiden Olivia Wilden ja Jason Batemanin kanssa. Central Parkin syksyiset lehdet, loft-asunnon korkeat ikkunat ja taidegallerian pimeään iltaan ikkunoista kajahtava valo. Jazz-musiikin korvia hivelevät sävelet, avoauto kiitämässä pitkin maantietä, tyylikäs pariskunta kävelemässä kahvikupit kädessä kohti kotia.

Minulla oli tänään yksi niistä päivistä, kun tuntuu että tekisi mieli hengittää niin kovasti ilmaa ulos kehostaan, että loisi ympärilleen kuplan, joka pitäisi maailman parin metrin päässä loitolla. Kun viimein, viimeisillä voimillani kapusin itseni sisälle asuntooni ja sain heitettyä oven kiinni perässä maailmalle ja sen tuulille - tarvitsin kipeästi jotain mieltä helpottavaa. "Kun menee koti, perhe ja omaisuus, voiko alemmas enää vajota?" luki elokuvan kuvaustiedossa ja se oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. Samaistumispisteen, että jollakin muullakin on ollut erittäin pitkä päivä.

The Longest Week on elokuva rakkaudesta. Mutta se sijoittuu New Yorkin hienostopiireihin, eikä heillä niin kauhean huonosti elämässä mene. Silti elokuva toimi erittäin hyvin tarkoituksessaan vapauttaa pieni katsoja suurista murheistaan - ei ehkä tavalla, jota odotin, mutta silti.

Elokuvan maailma nimittäin oli loputtoman mieluisa. Ihanan tunnelmallinen, vanhahtava ja romanttinen. Oikein ääriromanttinen, jossa tarinan henkilöt määrittävät itseään ja elämäänsä vain syvien tunteiden kautta. Siitä koko elokuvan temaattinen rakennekin muodostui - vahvoista tunnekokemuksista - kuten rakkaudesta, yksinäisyyden pelosta ja aikuistumisesta. Tässä ei niinkään tutkita arkirealistisesta viitekehyksestä elämän synkempiä puolia, eikä haeta eskapistista fantasiakokemusta, vaan lähtökohtaisesti vain mietitään klassisen tunneilmaisun merkitystä ihmisyksilölle. Sinänsä todella renessanssin omainen ja siitä inspiraatiotaan hakeva teos.


En ole koskaan liiemmin päässyt oikein sisälle Bachiin. Olen enemmän tykästynyt Beethoeveniin, Shostakovitchiin ja vaikka Chopiniin - näistä suurista säveltäjistä. Mutta sen tämä elokuva teki, että avasi minulle Bachin musiikin tematiikan. Ja jopa vavisuttavan täydellisesti tekikin niin. Kuinka hienosti tämän elokuvan viesti rakkauden monimutkaisuudesta ja sen diagonaalisesta suhteesta menetykseen heijastui elokuvassa käytettävässä Bachin sävelmässä (Air on G String). Ymmärsin sen välittömästi ja tuntui kuin olisin syöksynyt läpi Bachin musiikin kerroksien, päästen sen ytimeen. En osaa pukea sitä täysin sanoiksi, mutta melkein tunsin, mitä Bachin on täytynyt tuntea, kun hän on kirjoittanut musiikkinsa - enkä ole koskaan aistinut yhtä syvää yhteyttä musiikin tekijään.

Elokuva liikkuu koko ajan kuin kahdella tasolla - sillä akateemisen hienostuneella, itsetiedostavalla tasolla, jossa kertojaa käytetään ironisesti ja samaan aikaan jollain aistillisemmalla tasolla, jossa katsoja saa kokea jotain aitoa. Rinnastus kuvataiteeseen ei varmaan ole liian kaukaa haettu tämän elokuvan yhteydessä. Maalauksiakin voi analysoida ja lähestyä monelta eri kantilta, mutta mikä oikeasti ratkaisee on ihmisen välitön reaktio kuvaan, kun hän sen ensin näkee. Siksi en olekaan kiinnostunut tällä erää selittelemään, analysoimaan tai käsitteellistämään elokuvaa sen enempää. Minuun se teki vaikutuksen. Ainakin tänään, tämän päivän jälkeen.







...=)

Essee: Brokebackin muuttuvat tuulet

Olemmeko synkeitä huntuja vaeltamassa pimeydessä - eläviä kuolleita, jotka kuvittavat ympärilleen virvatulia, häilyviä haavekulmia? Rakennamme omaan elämäämme paperitaloja ja leikimme kuningasta. Haalimme taskumme täyteen kissankultaa, työnnämme toisia alaspäin noustaksemme itse ylös ja leikimme kuolemattomia samalla tappaen toisia. Pelkäämme olla yksin, kokea tylsyyttä, omaa turhamaisuuttamme. Haluamme maailman olevan tietynlainen, jotta se pyörisi oman egon ympärillä ja käytämme koko elämämme taistellen sitä tosiasiaa vastaan, että näin ei ole.


Brokeback Mountain on elokuva, josta olin joskus todella väärässä. Näin elokuvan mielessäni sellaisena, kuin halusin nähdä sen. En antautunut kokemaan elokuvaa siten, kuin se halusi itsensä näyttää. Taistelin sitä vastaan. Tämä johti siihen, että pidin sitä tylsänä, jopa mitäänsanomattomana ja teennäisenä. Erehdyin luulemaan kivun olevan tarkoituksetonta ja hiljaisuuden sanojen puutetta.

Katsoessani kahden karjapaimenen ratsastavan Wyomingin osavaltion puhtailla metsärinteillä toisen kerran, jo muutaman sekunnin jälkeen ymmärrän  antaneeni oman arvostelukykyni tehdä temppujaan. Näen ajassa taaksepäin, kuinka mieleni oli sumea, täynnä epäuskoa, kerroksittain ennalta-asetettuja odotuksia sekä kiirettä päästä eteenpäin. Nyt ajassa nykyhetkessä niin oivaltaen ymmärrän, että eteenpäin tarkoittaa kasaa askelia tyhjään. Paikallaan pysymisessä ja hetkessä olemisessa makaa se, mikä oikeasti ajaa meitä eteenpäin - merkitys. Kun pysähdymme, voimme nähdä luonnon kauneuden, toisen ihmisen kiintymyksen tai kovaa vauhtia lähestyvän ukkospilven.


Brokeback Mountain alkaa hyvin hitaasti. Käytämme paljon aikaa tutustuaksemme Jack Twist (Jake Gyllenhaal) ja Ennis Del Mar (Heath Ledger) nimisiin miehiin. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, Jack ja Ennis erkanevat toisistaan, lähtevät kulkemaan eteenpäin omille teilleen. Aika ei koskaan enää tunnu niin hitaalta sen jälkeen. Elämä kulkee nopeasti eteenpäin. Karjapaimenena olemiseen piiloutuu se hieno tosiasia, että et ole matkalla minnekään. Seuraat karjaa, kun he elävät omia rientojaan. Liikut, mutta et tiettyyn suuntaan.

Monet elokuvat tavoittelevat ajattomuutta. Harva siihen kykenee ja se johtuu siitä, että ei ymmärretä, mitä se pitää sisällään. Jack Twist ja Ennis Del Mar, 1960-luvun henkilöhahmoina, heijastavat aikaansa aina puheen rytmistään, käytösmalleihinsa sekä ajattelutapaansa, mitä heijastuu heidän päätöksissään elämästään. Ne kuiskivat menneestä maailmasta. Silti yhdistäisin Brokeback Mountainiin, jos mihin, ajattomuuden - tai ehkä juuri siksi.

Vaikka homoseksuaaliseen suhteeseen sinkoutuvat miehet joutuvat aikalaistensa halveksumiksi, ulottuu tarina muillekin ulottuvuuksille. Antagonistin roolin omaksuu myös Jack ja Ennis itse. Suurin este heidän suhteelleen, ajan pysähtymiselle ovat heidän omat pelkotilansa. Ohjaaja Ang Lee yhdistää lähes koko ajan Jackin ja Ennisin kiintymyksen osoituksiin raivoa, turhautumista ja aggressiota. He yrittävät pyristellä itseään vastaan. Tämä muistuttaa varmasti jokaista myös omasta elämästä - kuinka niin nopeasti pystymme keksimään tekosyitä tekosyiden perään ollaksemme tekemättä jotain, olemaan heittäytymättä elämän vietäväksi. Pelkäämme menettävämme sen, mitä meillä jo on.


Mielipiteen vaihtaminen on vaikeaa. Ihmisen biologiaan taitaa kuulua joku kasvojen menettämisen pelko. Pidämme sitä heikkoutena, kun emme olleetkaan oikeassa. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä mielipiteen vaihdosta, koska haluaisin keskustelukulttuuriin muutoksen. Poliitikkojen tulisi vapaasti saada vaihtaa leiriä, ihmisten myöntää olleensa väärässä sekä synnyttää aitoa dialogia, jossa olemme avoita rationaalisimmalle ratkaisulle.

Se, mitä en Brokeback Mountainista ymmärtänyt ensimmäisellä katselukerralla ja miksi siitä en silloin pitänyt, oli koska en ymmärtänyt elokuvan aiheuttamaa olotilaa. Tämä ei ole kertomus kevyimmästä päästä. Alun jälkeen, elokuvassa ei päästä hengähtämään oikeastaan enää ollenkaan. Leikkausjälki tiivistää kohtaukset erittäin tiiviiksi ja intensitiivisiksi, joka kielii myös päähenkilöiden ahdistuksesta.


Meidän, katsojina, ei olekaan tarkoitus nauttia elokuvasta ja sen tapahtumista. Meidät istutetaan täysin näiden kahden päähenkilön pään sisäisten liikkeiden sisään. Meidän on tarkoitus kokea elämätön elämä, täynnä kaihoa ja kaipuuta.

Syy tähän jää ultimaattisesti selvittämättä, mutta taiteen tarkoitus onkin herättää kysymyksiä, kyseenalaistaa ennakkoluuloja sekä saada ajattelemaan myös omaa käsitystä maailmasta ja sen ihmisistä. Brokeback Mountain on taiteena malliesimerkki ylitsevuotavasta, rajoja rikkovasta kerronnasta, joka etsii itseään ihmisten sydämistä. Se antaa toivoa kaikille niille, jotka toivovat myös löytävänsä paikkansa maailmasta (ja se tapahtuu vain ymmärtämällä...)

 ...=)

Hell or High Water (Hell or High Water)

Sanovat, että mikään ei ole pysyvää. Ja kun katsoo Teksasin pölyistä erämaata, joka jatkuu silmän kantamattomiin - ainoa asia, mikä muuttuu on tuulen suunta. Varmasti, kun seisoo keskellä sitä karua, autiota maata, tuntee olevansa maailman keskipisteessä, vain auringonlasku seurana. Siinä ympäristössä on jotain primitiivistä, jotain rehellistä. Kuinka miessukupolvet ovat ruokkineet perheitään kasvattamalla karjaa ja viljelemällä maata. Työllä on tehty tarpeellinen. Siksi Hell or High Water on kalvava kuvaus tästä menneen maailman miljööstä, jonka aika ja muu maailma on jättänyt taakseen.

Howardin veljekset, Toby ja Tanner (Chris Pine, Ben Foster) ovat köyhtyneitä lehmipoikia, jonka omaisuuden ja maan on heiltä kiristänyt velkasaneeraukseen Teksasilainen pankki. Kun veljesten äiti kuolee ja Tanner pääsee vankilasta, muodostavat he suunnitelman, jolla rikkoa sukupolvia kestänyt köyhyys suvustaan ja tarjota parempi elämä Tobyn pojille. He ryöstävät samaisen pankin, joka on ryöstänyt heitä. Jeff Bridges on paikallinen, eläköityvä poliisi, joka on myös kasvanut kiinni arvoihinsa ja tulee elämään lopun elämäänsä pitäen niistä kiinni.

On aina hienoa, kun elokuva on niin vaikuttava, että huomaa saavansa kylmiä väreitä katsoessaan kohtauksia, jossa samaistuu päähenkilöihin ja heidän tilanteeseensa. Vaikka sitä ei sanota suoraan, elokuva on hyvin vahvasti antikuvaus nykymaailmasta. Kuinka korkealiitoinen muutosvirta jättää aina jälkensä. Ei ole mikään salaisuus, kuinka Amerikan takamaat ovat jääneet historian jalkoihin ja pois muutoksen kelkasta. Hell or High Water tuo sen hyytävästi katsojan kasvoille, kuinka mahdotonta tälläisessä paikassa on kasvaa. Ilmapiiri, asenteet ja ihmiset ovat hyvin jämähtäneitä paikoilleinsa. Paikallisen pihviravintolan tarjoilija on valmis sähisemään kuin kalkkarokäärme yhdellekin asiakkaalle, joka uskaltaa tilata jotain muuta kuin T-luupihvin.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että tälläisessä paikassa on mahdotonta menestyä. Ei ainakaan rehellisesti. Mikä on katkeransuloista, sillä tässä miljöössä on niin paljon selkärankaa. Ihmiset seisovat tekojensa takana, sanovat asiat suoraan. He tietävät, millaista on raataa pitkää päivää pellolla leipänsä eteen ja he ovat valmiita tekemään sen. Siitä on vain tullut mahdotonta.

Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa elokuvaa katsoessani. Taisi kyynel tai kaksikin vieriä poskeani pitkin. Elokuvasta löytyy loppua kohden kohtaus, jossa Tanner sanoo veljelleen rakastavansa tätä. Sen tietää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä on sanonut sitä toisilleen - mutta mikä tekee tästä kohtauksesta liikuttavan on, että Tanner on valmis seisomaan sanojensa takana ja sitä seuraavat kohtaukset todistavat sen. Sanomattakin lienee selvää, että Ben Fosterin Independent Spirit Award -palkittu roolisuoritus on täydellinen. Ja enempää en siitä edes halua keskustella.

Kaikki elokuvan näyttelijät pääsevät todistamaan luonteensa. Myös siksi, että elokuvan käsikirjoitus on niin sulava, sielukas ja kivuliaan aito. Puhumattakaan siis hauskasta. Nämä hahmot omaavat suuren määrän ironiaa ja tilannetajua. Sen lisäksi, että ovat omilla jaloillaan seisovia henkilöhahmoja. Jeff Bridges on kuin syntynyt poliisin rooliinsa, jossa pääsee viljelemään hetkautuksia ja Chris Pine vetää hyytävän roolin vähäsanaisena miehenä, joka suun avatessaan tarkoittaa, mitä sanoo. Jopa Margaret Bowman yhdessä ainoassa kohtauksessaan nappaa kiinni täysin elokuvan tyylistä ja kohtauksen tunnelmasta ja hioo sen äärimmäisyyksiin.

Hell or High Water on länkkäri. Mutta sanoinkuvaamattoman kaunis sellainen ja jollain oudolla tapaa kuin moderni, päivitetty versio lännenfilmistä. Aika on siirtynyt eteenpäin sitten villin lännen lehmipoikien ja seriffien. Tyylilajilla on termi neo-western. Tässäkin filmissä on cowboyt ja intiaanit, mutta täysin erilaisella pelikentällä. Oli myös syvällistä, miten tässä tuotiin asetaistelu ihmisen omantunnon luo ja annettiin käydä kamppailua keskenään. Elokuvan trailerissa on slogan "oikeus ei ole rikos" ja siitä tämä elokuva syvimmillään kertoo. Tämä on hedelmällinen maaperä erittäin syvälliseen tulkintaan eikä Hell or High Water pölyisestä miljööstään huolimatta, petä. Tämä elokuva seisoo sanojensa takana ja on vaikka valmis kuolemaan niiden puolesta.






 ...=)





13. lisäys (13th)

13. lisäys kertoo Amerikan rikosoikeudellisesta järjestelmästä ja rakenteellisesta rasismista, joka ei ole hellittänyt Yhdysvalloissa sitten orjuuden loppumisen. Dokumentti hahmottaa, miten orjuus ei käytännössä loppunut orjuuden poistamiseen, vaikka teoriassa näin olisi pitänyt käydä. Voimakkaimmin dokumentti vaikuttaa, kuvatessaan tämän hetken, modernia orjuutta - joka tapahtuu rikosoikeudellisessa järjestelmässä.

Elokuva alkaa perusteellisella johdannolla ja historian kertauksella, miten rotusuhteet ovat Yhdysvalloissa kehittyneet orjuuden loppumisesta tähän päivään. Erityisen huonoon valoon asetetaan presidentit Nixon, Reagan ja Clinton. Katsojalle tehdään erityisen selväksi, miten huumeiden vastainen sota on johtanut täysin uudenlaiseen sortoon mustaihoista miestä vastaan. Myöhemmin, kun Bill Clinton ja Ronald Reagankin edeltäjänään, ottivat käyttöön vielä vahvemman aseman rikoksia vastaan, johti se Yhdysvaltojen vankien määrän räjähdysmäiseen nousuun. Totta kai saamme myös karmeat luvut näistä massoista. Yli 40% Yhdysvaltojen miesvangeista on mustaihoisia. Mikä tekee tästä vielä järkyttävämpää on se, että kaikista amerikkalaisista miehistä, jokunen neljä prosenttia on mustaihoisia. Joka kolmas mustaihoinen mies Amerikassa joutuu vankilaan elämänsä aikana.

Itselle pelottavinta dokumentin katsomisessa oli nähdä ne poliittiset ratkaisut, jotka olivat johtaneet tähän synkkään tilanteeseen. Erityisesti hätkähdytti valtion virastojen yksityistäminen. Tämähän on suunta, minkä Suomen nykyinen johtokin on ottanut tavoitteekseen. Minua pelottaa, että päädymme pian Amerikan malliin, jossa ihmisoikeudet ovat toissijaisia liiketaloudelliseen voittoon nähden. On suorastaan inhottavaa nähdä se kytkös, mikä on sillä, että Amerikan yksityiset vankilat lobbaavat poliittisia päättäjiä tekemään tiuekempia rikoslakeja, jotta nämä yksityiset vankilat saisivat enemmän vankeja ja täten enemmän rahaa. En ollut koskaan kuulutkaan tälläisestä järjestöstä kuin "ALEC", mutta suosittelen googlaamaan. Kertoo jotain nykypäivän maailmamme varjopuolesta ja siitä syvästä korruptiosta, jonka yksityiset korporaatiot ovat syövyttäneet rahalla niin kutsuttuun "demokraattiseen, ihmisarvoiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan". Kertoo jotain kenellä on oikea valta.


Ajoittain dokumentti myös käsittelee fundamentalistisia ongelmia näiden tapausten ytimissä. Ihmisen epäinhimillinen jano kostoon. Kuinka haluamme rikollisten kärsivän, kituvan, kuolevan - pelkän vapauden riiston lisäksi. Mitä emme tajua tekevämme, muhiessamme näitä ajatuksia, on, että tapamme oman ihmisyytemme.


Tämä oli kuitenkin ainoa pintaa syvällisempi aihe, jota dokumentti kosketti ja sekin tapahtui sivulauseessa. Olisin kaivannut enemmänkin pohdintaa ihmisen pimestä puolesta ja siitä, miten me olemme ihmiskuntana pystyneet luomaan näinkin epäinhimillisen vankeusjärjestelmän. Lisäksi dokumentti epäonnistuu vastaamaan siihen yhteen, isoon kysymykseen, joka varjostaa kaikkia näitä esimerkkejä ja tapauksia: MIKSI? Miksi mustien ja valkoihoisten välillä on ollut ja on yhä edelleen niin suuri kuilu Amerikan Yhdysvalloissa? Dokumentti tavallaan päästää itsensä vähän liian helpolla, vain kuvatessaan tätä kuilua, eikä niinkään etsiessä sen taustasyitä, puhumattakaan ratkaisuista.