...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit

Dirty John, 1. tuotantokausi

Connie Brittonin ja Eric Banan tähdittämä trilleriminisarja nappasi läjän Golden Globe- ja Critics' Choice-ehdokkuuksia ja nousi jonkinmoiseksi yllätyshitiksi. Se kertoo naisesta (Connie Britton), joka rakastuu psykopaattimieheen (Eric Bana) tyttäriensä (Juno Temple ja Julia Garner) vastustuksesta huolimatta.

Sarja on säälittävän lyhyt ja silti siihen on onnistuttu tuuppaamaan kaksikin takaumamuistelojaksoa, joiden tarkoitusperä sarjan kokonaisarkin kannalta jää vähän tuulesta temmatuksi. Ensimmäinen jakso sarjassa on hyvä, sillä se on verhottu mysteeriin. Mutta seuraavat jaksot ovatkin jo lähinnä ärsyttäviä. Eric Banan tönkkö roolisuoritus on se, mikä mielestäni lopulta upottaa sarjan. Jos katsoja uskoisi, että häneen voisi rakastua, niin ehkä hänen hahmonsa psykopaattisuus olisi kylmäävämpi paljastus, mutta ensisekunneista lähtien Bana näyttääkin niin sarjamurhaajalta, että lopputuloksena on vain epäusko kaikkia tapahtumia kohtaan.

Toisaalta Connie Britton näyttelee hahmonsa juuri niin hömeliäällä tavalla, että noin sisältä lahon ihmisen uskoisikin rakastuvan sarjamurhaajaan. Hienoin kohtaus sarjassa tulee hänen taholtaan, kun hän viimein löytää oman selkärankansa ja astuu miestään vastaan vaatekaapissa, juuri kaikista paikoista.

Myös Brittonin tyttäristä pidin. Juno Templen vetovoimaa olen aiemmin ihmetellyt, mutta tämän avulla viimein hokasin hänen jujunsa. Sinänsä siis katsomisen arvoinen sarja, sillä katsellen Templen urakehitystä, ainakin tuntuu siltä, että häntä tulemme jatkossakin vielä katselemaan nimekkäissäkin osissa. Hän oli täysin tulinen ja voimakas roolissaan.

Julia Garner oli ajoittain hieman ärsyttävä, mutta se johtui varmasti vain roolistaan. Se vähän mitä häntä jossain muualla olen nähnyt, niin en usko, että hän on näyttelijänä yhtä väsyttävä, joten sinänsä hienoa työtä, että pystyy epämiellyttävään rooliinkiin uppoamaan.

Sarja oli ihan laadukkaasti tehty. Ja lopussa sai jopa vähän haukkoa henkeään, kun ei tiennyt kenen nirri se lopulta lähtisi. Mutta harmi vain, että uskottavuuteen ei oltu panostettu ihan sillä intensiteetillä, mitä tällaiset psykopaattikuvaukset vaatisivat. Jännä nähdä, miten joku Zac Efron tulee pärjäämään tulevan Ted Bundy-leffansa kanssa. Jos ja kun nämä toimivat, ne ovat todella hyytäviä, mutta huonoimmillaan ne ovat vähän tällaisia Dirty Johnin tapaisia vetisiä pahvinpaloja.


Arvostelu: Guardians of the Galaxy vol. 2

Lastenelokuva. Kuin hehkulamppu olisi syttynyt pääni päällä. Katsoin juuri lastenelokuvan. Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pohtia pääni puhki, miksi minulla ei ole ollut mitään vetoa Marvelin elokuvauniversumia kohtaan enää. Kun Guardians of the Galaxy 2:sen katsoin Oscar-ehdokkuuden takia - miksipäs muuten - niin se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Syy, miksi en välttämättä pidä Marvel-elokuvia huonoina, muta miksi en myöskään koe niihin enää mitään intoa.

Tämä jatko-osa kertoo samasta galaksien välisestä pelastajatiimistä, joka seikkaili vol. 1 -leffassakin. Tällä kertaa Starlord (Chris Pratt) löytää kauan kadoksissa olleen isänsä (Kurt Russell) ja hänelle paljastuu suuria asioita hänen sukujuuristaan.

Marvel-elokuvat - eikä supersankarielokuvat ylipäätänsäkään - olleet aina lastenelokuvia. Ensimmäiset uranuurtajat olivat aikuisille suunnattua toimintaviihdettä, jossa oli tiukat ikärajat lapsilta. Tai ainakin haluaisin uskoa näin. Mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 puhuttelee vain ja ainoastaan lapsiyleisöä. Huumori on hauskaa, pakko myöntää. Mutta niin on monesti Pixar-animaatioissakin ja jos joku uskaltaa väittää, että ne eivät ole lapsille, niin mottaan päin näköä.

Tämä elokuva on sisällöltään niin tyhjä, etten sanotuksi saa. Inhosin jo ykkösessä sitä erikoistehosteiden oksennusta, joka hyökkäsi verkkokalvoilleni kirkkaammin kuin tuhatvuotinen ilotulitus. Vol. 2 on vielä pahempi.

Hahmot ovat pelkkiä kuoria. Siinä vaiheessa kun Chris Prattin ja Zoe Saldanan välille melkein alkoi kehkeytymään jotain, niin mielenkiintoni vähän jopa heräsi. Mutta eihän lastenelokuvassa mitään liian rajua saa näyttää. Täyttä turhaa pumpulia siis koko elokuva.

Erikoistehoisteista en antaisi Oscaria, vaikka missään muussa leffassa ei tehosteita oltaisi viime vuonna käytetyttäkään. Tälläiset sekamelskat ovat pyhäinhäväistys oikealla elokuvaefektityölle.
Suosittelen lukemaan lisää Marvel-elokuvien tien suunnasta Ruudukon blogista, jossa hieno teksti valaisee syitä, miksi nämä leffat ovat tälläisiä nykyään:



...=)



Arvostelu: Get Out

Mitä Get Out tekee täydellisesti, on antaa katsojan sukeltaa täysin yhden ihmisen mielen sisään. Katsomme maailmaa hänen silmiensä läpi. Ja samalla elokuva tarjoaa yhden voimakkaimmista sosiaalisista kritiikeistä, joita olemme saaneet rodusta. Elokuvan pääosassa on Chris (Daniel Kaluuya), joka lähtee viettämään viikonloppua tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhempien luona.

Elokuvan viesti on, että pahantahtoisuus ja rasismi ei kulje aina käsi kädessä. Vaikka olisimme kuinka hyväntahtoisia tahansa, loppupeleissä ihminen on aina itsekäs. Ja kykenevä monenlaiseen pahaan, täysin vilpittömästi, tai hyvilläkin aikeilla. Tosin tämän elokuvan tapauksessa paljastuu ihmisluonteesta vähän pahantahtoisempaakin puolta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan häiriintyneen nerokas. Katsoin sitä koko ajan lähes suu lattiassa. Se myös tarjoaa loistavia yksityiskohtia, millaista on olla ihonväriltään erilainen maailmassa, jossa valtaosa on samanlaista. Kokemus ei ole miellyttävä ja se tuntuu olevan niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme - oli kyse poliisien luomasta ennakkoluulosta, jonka takia turvallisuus on luksusta tai oli kyse hyväntahtoisesta ihmisestä, joka silti saa sinut tuntemaan itsesi erilaiseksi. Mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäinen puolisko on originaaleinta, kummastuttavinta ja samalla raikkainta hahmokuvausta, mitä olen nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

Spoiler-varoitus
Ja sitten elokuvan toinen puolisko onnistuu sitomaan kaikki avoimeksi jätetyt langan pätkät yhteen ja tekemään niistä todella vahvasti punotun verkon, jonka keskiöön katsoja jätetään haukkomaan henkeään. Toisella puoliskollaan elokuva onnistuu kaivautumaan syvälle ihmisen synkimpään psykologiaan ja paljastamaan meissä kaikissa makaavan pahuuden siemenen, joka esiintyy itsekeskeisyyden kautta. Kuinka toinen ihminen voi niin ikään ostaa toisen ihmisen! Ja jos joku nyt väittää, että tämä oli vain elokuvaa ja fantasiaa, niin suosittelen lukemaan muutaman historian kirjan. Ja mikä on todella kunnioitettavaa on, että elokuva on ihan törkeän viihdyttävä, tajuttoman terävä yhteiskuntakritiikissään ja vielä hienosti toteutettu.
Spoilerit päättyvät

Daniel Kaluuya on ansainnut Oscar-ehdokkuutensa jokaisella sekunnillaan tässä elokuvassa. Hän on vavisuttavan hyvä. Kuinka täydellisesti rakentaa hahmonsa askel askeleelta murtumispistettä kohtaan ja sitten tarjoaa hyytävän kuvan, millaista on hajota täysin psykologisesti ja emotionaalisesti turvattomaan tilaan, jossa hahmo pyörii jossain mieleltään terveen ja sairaan välimaastossa. Lisäksi hän pitää hahmonsa yhtenäisenä läpi elokuvan, mikä on jo sinänsä todella upea saavutus. Tiedämme täysin, kuka tämä hahmo on, vain sen perusteella, miten hän esimerkiksi reagoi outoon tai arvaamattomaan ihmiseen. Monet ovat oppineet tuntemaan hänet vasta tämän elokuvan myötä, mutta minulle hän tulee aina olemaan myös Agentti Tucker sellaisesta pienestä mestariteoksesta kuin Johnny English Reborn! Ja sepä vasta miehen näyttelijäntaidoista puhuukin, kuinka eri planeetoilta hänen kaikki hahmonsa on aina sieltä asti Sicarioon tai juurikin Get Outiin.

Myös muut näyttelijät ovat vahvoilla, kun pääsevät herkuttelemaan hahmojensa psykologioilla mm. Catherine Keener, joka on aivan huippuvireessä. Mutta erityisesti pidin elokuvan tunnelmasta, joka on mielenkiintoinen, intensiivinen ja yksinkertaisesti hyvin tehty. Elokuva tuntuu kuin soljuvan ohitse, eikä elokuvan tunnelmasta haluaisi päästää irti. Se mahdollistaa myös vaivattoman liikkumisen kauhun, jännityksen, komedian ja draaman aluemaastoissa samanaikaisesti, mikä on jotain, mitä en ole itse ennen nähnyt. Kunpa kaikki elokuvat suhtautuisivat yhtä intohimoisesti aiheisiinsa ja niin lävistävän terävästi valjastaisivat kiinni tematiikan, josta haluavat kertoa. Get Out on täydellinen elokuva jokaisessa tyylilajissaan.


 ...=)



Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.




 ...=)


Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.



...=)

Arvostelu: Victoria & Abdul

Äärettömän mielenkiintoinen tarina, mutta vain keskinkertainen elokuva, jota pitää käynnissä vain ja ainoastaan Judi Denchin maaginen pääosaroolityö. Kerrankin meikeistä tullut Oscar-ehdokkuus leffalle, jossa meikit ei pomppaa katsojan naamaan muovisuudella, vahaisuudella tai yliampuvuudella. Minun puolesta saisi vaikka voittaa pystin pois kuleksimasta.

...=)

Arvostelu: Mudbound

Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.

Mudbound sai neljä Oscar-ehdokkuutta; naissivuosa ja laulu (Blige), kässäri ja kuvaus. Ja siinä olikin neljä ainoaa syytä, miksi katsoin tämän elokuvan. Jo pelkkä nimi on tarpeeksi aiheuttaakseen minussa välittömän negaation. Inhoan sellaisia kitumisessa rypeviä elokuvia, että koko maailma on pelkkää mutaa ja kuraa. Ja tässä suhteessa Mudbound täyttää odotukset.

En pitänyt elokuvaa kovinkaan hyvin tehtynä. En haluaisi moittia kuvausta, sillä Rachel Morrison on ensimmäinen ehdokkuuden saanut nainen, mutta melko sääli, että tämä kunnia tuli näin huolimattomasta työstä, kun vuosien varrella olisi ollut monta, paljon parempaakin ehdokasta. Eniten kuitenkin harmittaa Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta. Tänä vuonna kilpailu ei ollut kovaa siinä kategoriassa, joten sen varjolla ihan ansaittu ehdokkuus - eikä Oscareiden kässäriosasto nyt muutenkaan mikään kunniagalleria ole (puhun sinusta Boyhood).

Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.

Roolisuoritukset eivät todellakaan olleet mitään Oscareiden arvoisia. Mary J. Bligen ehdokkuutta ihmettelen suuresti. Eihänhän näyttänyt tunteen tunnetta elokuvassa, vaikka hänen hahmolleen annettiin siihen mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään, kun tämä äiti suri, murehti ja huolehti pojastaan. Carey Mulligan tekee todellisen rimanalituksen. Ei pelkästään tyydy kliseiseen vaimorooliin, vaan tekee siitä nalkuttavan ämmän myöskin. Jason Clarken en tajunnut olevan aivan yhtä mitäänsanomaton, kuin tässä vaikuttaa olevan. Garrett Hedlund on kuin kesäteatterin lavalta revitty vetämään tyypillistä juopporoolia.

Lisäksi koko elokuva on samanlaista kierrätettyä huttua. On keskenmenoa ja on sodasta kotiinpalaavaa alkoholistia ja on polvilumpion ulos jalastaan singauttavaa kärsivää isäukkoa, joka silti ryntää pellolle kyntämään ja on salasuhteita ja on äpäräksi jääviä poikia ja on sitä sun tätä ja tota. Ja siinä vaiheessa kun viidessadas yliteatraalinen draamaklisee lennähtää katsojan naamaan, niin on reaktio vähintäänkin puistatus.  Ei draamaa kuulu veistää niin ilmiselvistä palasista. Todella alhaista elokuvantekemistä.

Elokuvassa on yksi todella häiriintynyt kohtaus Klu Klux Klaanista, mutta siinä vaiheessa se tuntuu päälleliimatulta. Kuin joltain, mikä heitetään mukaan jo valmiiksi paksuun puuroon, ihan vain siksi, että katsojassa heräisi joku tunnereaktio ja täten nyhdetään se pakollinen "no, olihan se ihan hyvä" tämän yhden kohtauksen takia. Halpaa käyttää niin vavisuttavaa aihetta niin kertakäyttöisesti.



 ...=)

Arvostelu: Molly's Game

Olin hirveän innoissani tästä elokuvasta silloin kun se oli vielä tuotannossa. Jokainen yksityiskohta tuntui kuin juuri minulle räätälöidyltä: Aaron Sorkin (lue: kunnon dialogia), Jessica Chastain, Idris Elba, voimakas naispääosa, draamaa. Sitten tein sen virheen, että menin katsomaan trailerin. Mitä tapahtui? Kaikki mielenkiinto leffaa kohtaan lopahti kuin seinään. Siinä on kyllä maailmankaikkeuden typerin traileri. Jos jotenkin pystyy itselleen uskottelemaan, että koko leffaa ei tullut nähneeksi siitä pariminuuttisesta, niin sen lisäksi ei se traileri kyllä onnistunut leffaa juuri myymään. Hirveän geneerinen ja täyteen ympätty tusinatekele, joka ei kyllä vastannut teoksen tekijöiden tasoa laadullaan. Se markkinointipäällikkö ansaitsisi saada potkut, kuka noin latistavia myyntiesitteitä laskee ulos maailmalle. Trailerin pitäisi olla salamyhkäinen, herättää kysymyksiä ja jättää paljon arvailun varaan - ei vastata heti jokaiseen kysymykseen, mitä katsojalla on.

Sitten kuitenkin omassa elämässä palaset loksahtivat vähän hassuun asentoon, mikä suorastaan ajoi minut hakemaan elokuvan silmieni eteen. Olin stressaantunut, uupunut ja ylikuormittunut - miljoona rautaa tulessa ja pari palloakin ilmassa. Siihen olotilaan kaipasin kipeästi samaistuttavan tarinan henkilöstä, joka myös kokee jonkinlaisen menestyksen aiheuttaman paineen ja tämän elokuvan tapauksessa jopa murenee sen painosta. Kaipasin motivaatiota - ajattelin, että ehkä elokuva tarjoaa tarinan ylöspäin nousemisesta ja sinnittelemisestä. Ja siinä olin oikeassa.

Molly Bloom (Jessica Chastain) on ylisuorittaja ja perfektionisti, joka on tiukan isän (loistava Kevin Costner) holhoamana kasvanut alppihiihdon huippu-urheilijaksi. Traaginen onnettomuus kuitenkin katkaiseen sen tien (ja neidon selän) alkutekijöilleen, jonka seurauksena Bloom ajautuu etsimään itseään Kaliforniasta viettäen välivuotta auringossa. Hän päätyy osaksi salaista, miljonäärien (katso: Leonardo DiCaprio ja Tobey Maguire - josta jälkimmäisestä ei todellakaan maalata leffassa hyvää kuvaa - päin vastoin, oma mielipide miehestä vajosi aivan pohjalukemiin (Häntä näyttelee leffassa Michael Cera, Pelaaja X.n "roolinimellä")) pokeririnkiä ja ajan kanssa siirtyy itse johtamaan tätä tuottoisaa bisnestä. Idris Elban esittämä lakimies astuu kuvaan, kun pokeririnki paljastuu FBI:lle.


Elokuva hyppii käytännössä kolmen ajanjakson välillä: lapsuuden alppihiihtovuosissa, pokeriringin menestysvuosissa ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajanjaksossa. En välttämättä pitänyt siitä, että tarina ei ollut kronologinen. Minusta tuntuu, että tälläistä rikkonaista rakennetta alettiin käyttämään elokuvissa kuin vastareaktiona klassiselle tarinankerronnan arkille, mutta nyt minusta tuntuu, että tästä rikkinäisestä arkista on tullut uusi normi - jotain, mitä näkee joka toisessa leffassa. Ensinnäkin kiinnostavaa elokuvaa on hirveän vaikea rakentaa, kun tietää, miten tapahtumat päättyvät. Toiseksi rikkinäinen rakenne tekee sen, että katsoja pettyy aina, kun kerronta hyppää ajanjaksoista tylsimpään.

Sorkin on kuitenkin sen verran taitava tarinankertoja, että varsinaista suvantojaksoa elokuvassa ei saada. Jokaisesta kohtauksesta rakentuu tarvittava osa kliimaksin tarjoamaan viestä varten. Vaikka kuinka pidänkin Sorkinista, ei hän minusta aivan parhaimmaksi käsikirjoittajaksi vaan yllä. On toki ihailtavaa ja aina yhtä hengästyttävän uuvuttavaa katsoa elokuvia, joihin pakataan jokainen kohtaus täyteen miljoonia ja taas miljoonia vuorosanoja, mutta kun koko elokuva on sitä - vähentää se yksittäisen kohtauksen painavuutta. Molly's Gamessakin parhaimmat kohtaukset saadaan Jessica Chastainin ja Idris Elban välisistä kohtauksista, jotka ovat todella hienosti kirjoitetuja. Mutta siinä vaiheessa katsoja on jo turtunut jatkuvan tykitykseen ja sanailuun kaikkein hahmojen välillä. Varoituksen sanana: alkuun kestää tämänkin elokuvan kanssa, että pääsee kiinni dialogin tempoon, mutta siihen totta tosiaan tottuu (ja turtuu) nopeasti.

Lisäksi Sorkin kaipaisi kipeästi avustusta elokuvan rakentamisessa. Tällä tarkoitan sitä, että koska tämä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä - on hän aiemmin pystynyt luottamaan hyvän ohjaajan ammattitaitoon, minkä avulla elokuvat ovat saatu tasapainotettua (jotain, minkä Bennett Miller teki erinomaisesti Moneyballin kanssa). Nyt kun Sorkin on yksin ohjaksissa, elokuva liikkuu koko ajan samalla vaihteella. Asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat hienosti kerrottuina (kun hieno käsikirjoittaja Sorkin on), mutta katsoja ei saa juuri otetta kohtauksista, sillä ohjauksellinen ote liitää kohtauksien ohi tavallaan. En tiedä, miten selittää tämä konkreettisemmin, mutta näin minusta tuntui.

Tästä syystä mm. Jessica Chastainin roolisuoritus ei potkaise samalla teholla, kuin mitä se voisi. Hänhän on loistava kuten aina - ja enemmän kuin kykenevä älykkään, aikaansaavan ja vaikuttavan naisen kuvaajana - kuten teki muun muassa Miss Sloane -elokuvassa. Mutta Molly's Game ei mahdollista samoja asioita kuin Miss Sloane. Elokuvan loputtuakin minulle jäi vähän kysymysmerkiksi, että kuka on Molly Bloom. En tiedä olinko niin sitoutunut elokuvaan, mitä olisin voinut olla.

Molly's Game on malliesimerkki siitä, että elokuvan ohjaaminen ei ole vain viivojen vetämistä pisteiden välillä. Sitä ei voi tehdä minkään kaavan mukaan. Se vaatii sielua, luovuutta ja näkemystä. Ohjaajan pitää tuntea elokuvansa. Ei tietää, vaan oikeasti tuntea. Me katsojina haluamme jokaisesta kohtauksesta saada kokemuksen, minkä ohjaaja haluaa meille välittää. Haluamme itsekin tuntea jotain. Se ei tapahdu asioita esittelemällä - vaan antamalla katsojan kokea. Summa summarum: käsikirjoitus loistava, ohjauksellinen ote huono. Paljon potentiaalia tässä oli - Molly Bloomin tarinassa on paljon kerrottavaa ja monista asioista pidin, mutta elokuvakokemuksena erittäin unohdettava.



 ...=)

Arvostelu: The Greatest Showman

P.T. Barnum (Hugh Jackman) on 1800-luvulla sirkuksen keksinyt viihdyttäjä. Hänen tarinansa lähtee surkeista oloista liikkeelle ja rehkittyään töitä tehdäkseen itsestään menestyksen, Barnum riskeeraa kaiken saavuttaakseen unelmansa. Hän keksii koota yhteen joukon kummajaisia ja yhteiskunnan hyljeksimiä yksilöitä ja tehdä heistä shownsa tähtiä. Vielä sirkuksen tuomasta menestyksestä huolimatta Barnumia kuitenkin vaivaa taustansa ja pohtii jatkuvasti mihin asti hänen tulee mennä saavuttaakseen eheän olon, arvostusta häntä hylkimiltä ihmisiltä ja oikeutta hänen perheensä tahratulle maineelle. Michelle Williams esittää vaimoa, Zac Efron viihdetuottajaa ja liikekumppania, Zendaya trapetsitaitelijaa, Keala Settle parrakasta naista ja Rebecca Ferguson ruotsalaista oopperalaulajaa, joka voisi olla mahdollisuus tuoda korkeampaa arvostusta hylkiöiden rahvaanomaiselle sirkustaiteelle.

The Greatest Showman on täsmälleen, mitä se lupaakin olevansa. Puhtaasti viihdyttävää, elokuvallista ilotulitusta. Viihdyin elokuvateatterin penkissäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin paljon, että elokuvan kesto tuntui liian lyhyeltä. Sen sanottuani elokuva kuitenkin muodosti kauniin arkin, P.T. Barnumin tarina oikein huutaa elokuvallisuutta ja vaati kameran huomiota. Hänen nousunsa New Yorkin laidalta kadulta orvosta leipävarkaasta, rikkaaksi viihdetaiteilijaksi muodostaa oikein juhlallisen tarinan, jonka lomassa käsitellään hyvin erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, mikä on tärkeää elämässä.


Musikaalinumerot olivat yksinkertaisesti hulppeat. Usein musikaalit, vaikka ovatkin hyvin tehtyjä, omaavat aika latteita kappaleita, joiden mukana ei juuri innostu hytkymään. Mutta The Greatest Showmanin jokainen kappale antaa kokemuksen, kuin tekisi mieli nousta penkistä ylös tanssimaan. Harvoin jokainen kappale musikaalissa on yhtä osuva. Ja niitä on vielä suhteellisen runsaasti The Greatest Showmanissa - paljon ei hiljaisia hetkiä tule, mutta silti katsoja ei turru musiikkinumeroihin vaan niitä jää haluamaan lisää. This Is Me on tietysti aivan mahtava voima-anthemi, mutta parhaimman maun suuhun jättää Rewrite the Stars, joka on visuaalisestikin mahtava numero elokuvassa.


Hugh Jackman on löytänyt ehkä ainoan roolin maan päällä, jossa hänen teatraalinen karismansa oikeasti sulautuu osaksi elokuvaa, eikä anna teennäistä vaikutelmaa. Jopa hänen lauluunsa on joku ohjaaja osannut neuvoa lisää vivahdetta. Hänet uskoi sirkustirehtöörin roolissa, rooli, joka vaatii näyttelijän, jolla on ylipursuavaa karismaa jopa siihen pisteeseen asti, että ihmiset olisivat oikeasti valmiita maksamaan lipusta nähdäkseen hänen luotsaamansa shown. Lisäksi Jackmanilla on aina ollut taito huokua hyvyyttä, joten katsoja on luontaisesti hänen hahmonsa puolella, vaikka hänen päätöksensä ajavatkin hänen lähimmäiset kuilun partaalle, mutta silti me ymmärrämme, miksi hänen rinnallaan pysytään ja häntä kannustetaan ja hänen menestystä toivotaan.


Zac Efronin karismaa toivoo aina näkevänsä elokuvissa enemmän. Hänen äänensä on kaunis ja jättää vain arvailemaan kuinka hyvin se voisi vaikka myydä miljoonia levymyynneissä, jos Efron ei olisi päättänyt omistaa huomattavia lahjojaan elokuvataiteen pariin. Hänellä on harvinainen lahja olla energinen, eläväinen ja karismaattinen, olematta siirappinen, kliseinen tai korni. Hän on uskottava.



Keala Settle on vakuuttava. Hänen ääntänsä toivoisi puolestaan kuulevan enemmän, kun sekin hukutetaan ajoittain kuoron sekaan ja ison taustaorkesterin äänen alle. Hänessä on potkua, mutta eniten vaikutti kuinka hyvin hän tuntui omaksuneen elokuvan viestin erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Hän tekee elokuvan anthemista sen mitä se on.


The Greatest Showman on elokuva, jota toivoo aina elokuvateatterissa käydessään katsovansa. Mahdottoman elokuvallinen, mahdottoman viihdyttävä, koskettava, hauska, mielenkiintoinen, hulppea - kaikkea, mitä elokuvantaialta haluaisikin saada. Elokuvan lavastus on todella hienoa, samoin kuvaus. Musikaalinumerot ovat aivan kuolemisen arvoisia ja tähtivälkettä säihkyvä näyttelijäkaarti huimassa vireessä. Lisäksi elokuva ampuu räävittömän huolettomasti täysin yli. Silkkaa fantasiaspektaakkelia.


Elokuvien arvostelijanakin, sinulla on käsissäsi hirveä taakka totuuden kantamisesta. Sitä joutuu aina painimaan, millaisen arvostelun elokuvasta kirjoittaa - mikä totuus on paras esittää; missä valossa elokuva on lukijalle paras kertoa. The Greatest Showmanin kanssa totuudesta tulee ongelmallinen siinä vaiheessa, kun periaatteessa se on täydellisen viihdyttävä, elokuvallinen spektaakkeli, josta ei haluaisi valittaa valituksen valitusta. Mutta jos haluan totuuden selventää, niin elokuva on ehkä hitusen ennalta-arvattava ja aavistuksen verran pintakorea. Musikaalinumerot ja hienot showt pitävät huomion kuoressa, eikä sisälle päästä juuri P.T. Barnumin hahmoa pidemmälle. Haluan silti antaa sanoa, että omassa tyylilajissaan elokuva on täydellinen ja en voi olla painottamatta kuinka paljon nautin elokuvakokemuksestani, pitkästä aikaa, katsoessani sellaista elokuvaa, jota lapsuudessani ajattelin kaikkien elokuvien olevan.






 ...=)

Arvostelu: Downsizing

Downsizing kertoo mielenkiintoisen tarinan. Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja uhkia vastaan kehitetään uniikki ratkaisu; ihmisten kutistaminen. Matt Damon ja vaimonsa Kristen Wiig päätyvät pitkän pohdinnan jälkeen muuttamaan tulevaisuuden uudenlaiseen yhteisöön, jossa rahalla on arvoa, ihmiset onnellisia ja hyttyset dinosauruksen kokoisia. Valitettavasti kuitenkin elokuva jää vain hyvän idean taholle. Melkein jopa harmittaa kuinka loistavasti elokuva hukkaa näin nerokkaan premissin täysin mielikuvituksettomaan haahuiluun. Kun ajattelee, kuinka innovatiivisella tavalla elokuvan visuaalisuutta pystytään tänä päivänä käyttämään, pidän sitä surullisena, että Downsizing ei ota mitään näistä mahdollisuuksista hyväksi, vaan koko elokuva on erittäin laahaava ja lattea.

En ole Alexaner Paynen suurin fani alun alkaenkaan, joten voin kuvitella, että hänen ihailijansa saavat paljon enemmän irti esimerkiksi elokuvan allamakaavasta huumorista, jonka olemassaolon ohitin täydellisesti. Tiesin, että jotkin elementit elokuvassa olivat tarkoitettu jonkinlaiseksi huumorin muodoksi, mutta en kuollaksenikaan osannut keksiä, miten niistä saisi oikeasti hauskoja.

Mielenkiintoista lähtöideaa lukuunottamatta, käsikirjoitus ontuu todella suuresti. En tiedä, minkälaista elokuvaa tässä on edes lähdetty hakemaan. Joo, Matt Damon kutistetaan, mutta sen sijaan, että siitä tehtäisiin mielenkiintoista draamaa, saamme tyytyä siihen, että uuden elämänsä hän käyttääkin rikkaiden ihmisten asuntojen siivoamiseen tai yläkerran naapurin metelistä valittamiseen. Eikä meille anneta missään kohtaa syytä, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita näistä juonikuvioista.


Jo alusta alkaen, kun katsojan tekisi mieli päästä näkemään tämä kutistumisprosessi ja kutistuneiden ihmisten elämä, niin haaskaamme aikaa jossain luokkakokouksessa märehtimiseen tai sairaan äidin huolehtimiseen. Ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä epämääräisemmäksi käy elokuvan huomionkohteet, lopusta puhumattakaan. En suoraan sanottuna ymmärrä sitä ja kun lopputekstit alkoivat rullaamaan, niin totesinkin itselleni, että "tässäkö tämä? Olipa tapa lopettaa elokuva..."

Mutta mielestäni tämä on aina ollut tyypillistä Paynelle. Hän ei osaa rakentaa arkkia elokuviinsa. Ja minä rakastan kunnon tarina-arkkeja, joissa on vahva alku ja vahva loppu. Väliin jäävä osuus voikin sitten vähän madella ja käyttää aikaansa vähäpätöisempiin asoihin - mitä hitaampi kerronta, sen parempi oikeastaan. Sitä enemmän katsojalla on aikaa imeytyä elokuvaan. Mutta jos koko elokuva on vain asioiden passiivista seuraamista ja virran mukana ajelehtimista, vailla päämäärää tai parempaa syytä asioille tapahtua - jään pakostakin vähän raapimaan päätäni.

Sen sanottuani, voin kuitenkin todentaa, että Downsizing on hienosti toteutettu elokuva. Ne harvinaiset kohdat, joissa oikeasti pääsemme tarkastelemaan tätä mahtavan villiä tulevaisuuden skenaariota, niin sisäinen lapsi herää tietyllä tapaa eloon. Pidin myös elokuvan kuvauksesta, joka ei lähtenyt tekemään tuhatta ja sataa temppua, vaan oli jopa hyvin rauhallinen tyyli kuvata näitä tapahtumia. Jokainen kohtaus tuntui juuri sopivan pitkältä - ei liian lyhyeltä, ettei katsojalle jäisi mitään käteen. Ja etenkin yksi näyttelijä käyttää jokaisen hänelle suodun sekunnin hyväkseen; Hong Chau.


Osasin odottaa hyvää roolisuoritusta, sillä Chau on saanut runsaasti ylistystä osastaan, mutta en ajatellut, että hänen näyttelijätyönsä hiipisi yllättämään aivan samanlaisella iskulla. Ensinnäkin hänellä on sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvat kasvot, jotka vaativat kameran huomiota, mutta sen lisäksi hänellä tuntuu olevan ainutlaatuinen kyky kuin sytyttää sähkölaitteen katkaisijasta erilaisia tunnetiloja päälle. Hän menee hämmennyksestä kaihouteen tai päättäväisyydestä suruun niin sulavasti, että voisi luulla hänen näytelleen tuhannessa elokuvassa, vaikka tämä on vasta hänen toinen elokuvaroolinsa. Erityisen kaunista on hänen kykynsä olla laskelmoivan tarkka, ja silti vaikuttaa sielukkaan eläväiseltä. Jokainen katse, jokainen silmänräpäytys, jokainen päänkääntö osuu juuri oikeaan rytmiin ja jättää katsojan haluamaan lisää.

Hän myös näyttelee Matt Damonin suohon. En kuvittele, että on helppoa vastanäytellä niin surkeaa roolityötä vastaan, mitä Matt Damon tekee tässä leffassa. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? On kuin elokuvatähti Matt Damon olisi korvattu taustaan sulautuvalla, olemassaoloaan anteeksipyytelevällä hiirulaisella, josta on kaikki elinvoima imetty pois erittäin pitkällä letkulla. Valtaosa hänen reploistaan tuntuivat järkyttävän korneilta ja vain ja ainoastaan Damonin surkean ulosannin takia.

Kaikista puutteistaan huolimatta Downsizing ei putoa mitenkään huonojen elokuvien laariin. Se onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon läpi elokuvan, mikä on sinänsä Alexander Paynelta suuri saavutus. Lähtöidea on nerokas ja rakastin elokuvan rytmiä. Jotkin huomioista ja efekteistä saadaan todella tehokkaiksi ja tulkinta tälläisen skenaarion vaikutuksista ihmismieleen ja yhteiskuntaan on kiinnostavaa. Tästä olisi voinut tulla jotain todella hienoa.


 ...=)


Arvostelu: Call Me By Your Name

Kuvittele kaksi sydäntä, joilla on juuret. Nämä juuret ovat kietoutuneet yhteen. Jos kaksi toisiaan rakastavaa eivät voi olla yhdessä, se tuntuu siltä, kuin nämä juuret katkaistaisiin. Elio (Timothée Chalamet) on 17-vuotias poika, joka viettää kesänsä perheensä kanssa Italian maaseudulla. Hänen isänsä (Michael Stuhlbarg), taidehistorian professori, kutsuu joka vuosi yhden oppilaistaan mukaan perheen maalaiskartanolle. Vuoden 1983 kesällä se opiskelija oli Oliver (Armie Hammer), joka muodostaa lujan siteen Elion välille.

Kun elokuva on todella hyvä, siitä tulee niin paljon enemmän. Siitä tulee kokonaisuus, johon liittyy myös se kokemus, jonka koit elokuvaa katsoessa. Ja tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, vaikka se olisi jotain, mikä tuhosi sinut sisältä. Tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, kuin rakkaasta muistosta.


Call Me By Your Name tuntuu kuin muistolta jo sitä katsoessa. Kuvauksen laineileva tunnelma on kuin maailma unesta. Leikkauksen ajoittainen hektisyys katkaisee kohtauksia poikki kuin kesken kaiken - kuin muisto pätkittäin leikkaisi siinä kohtaa. Ohjauksen painavuus pitää huomion voimakkaissa yksityiskohdissa, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkiviisauden tuomalla ajatuksen kirkkaudella. Nämä piirteet ovat omiaan luomaan tarinasta menneen maailman - jotain, mikä tuntui liian hyvältä jo silloin kun se tapahtui.

Timothée Chalamet tekee työstään sinulle henkilökohtaisen, kuin jotain, mistä et halua edes puhua. Hän kantaa elokuvan ja nostaa myös muiden näyttelijöiden tasoa, mukaan lukien Hammerin. Tapa, miten Chalamet kietoutuu Hammerin ruumiin ympärille tai kuinka luonnolliselta jatkolta suudelma heidän välillään tuntuu sille jännitteelle, mikä oli jo ilmassa ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan, ovat vain osa niistä asioista, mitkä tekevät tästä roolisuorituksesta yhden parhaita koskaan - puhumattakaan hänen viimeisestä finaalikohtauksesta. Chalamet, vaikka on niin nuori, tuntuu tavoittaneen jotain, mitä kokeneimmatkaan näyttelijät eivät pysty vangitsemaan; armottoman vaistonvaraisuuden. Sen vain sanon, että maailma, jossa Chalametin roolisuoritus ei voita Oscaria, ei ole tämän roolisuorituksen arvoinen.


Ohjaaja Luca Guadagninon ote elokuvaan on täydellinen sovitus. Jo aikaisemmassa elokuvassaan, A Bigger Splash, hän kiusoitteli kyvyllään luoda intensiivinen tunnelma, joka tuntuu kuin sykkivän. Siinä elokuvassa tunnelma vain ei johtanut mihinkään. Tavallaan se oli kuitenkin kuin täydellinen esinäytös sille loistavalla finaalille, mikä on Call Me By Your Name. Tässä elokuvassa käsinkosketeltava tunnelma lunastaa lupauksensa. Hetkistä tulee tärkeitä. Vuorosanoista taidetta. Katseista ikuisuus. Rakkaudesta tarkoitus.

Mikä oli todella koskettavaa oli, miten hahmot eivät uskaltaneet paljastaa tunteitaan aluksi toisilleen.


Voisit kutsua elokuvaa kasvutarinaksi. Voisit kutsua sitä kuvaukseksi ensirakkaudesta. Voisit kutsua sitä opetukseksi siitä, mikä on tärkeää elämässä. Elokuva voi kertoa kahden miehen rakkaudesta yhtä paljon kuin taidehistoriasta. Se on elokuva, joka on kesäidyllin kuvaus, mutta myös kuvaus roihuavasta takkatulesta kylmän talven keskellä. Se on kuvaus rakkaudesta perhettä kohtaan ja ihmisten muodostamasta turvaverkosta. Se on kuvaus seksuaalisuudesta ja sitäkin enemmän aidosta, rakkauden täyttämästä yhteydestä toiseen ihmiseen. Mutta totuudessa elokuva on kaikkea tätä ja ei mitään näistä. Tämä on nimittäin puhdasta tunnetta, joka koskettaa syvemmin, kuin uskoit elokuvan olevan mahdollista koskettaa.

Tämä elokuva täytti minut. Se kulutti minut loppuun. Se kietoutui ympärilleni ja hukutti minut itseensä. Pystyn laskemaan ne kerrat, kun elokuva on tehnyt näin, yhden käden sormilla. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi kuulla kenenkään muun nimeä. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi avata silmiäsi enää, jos et pysty katsomaan tätä elokuvaa. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi elää, jos se tarkoittaa elämistä maailmassa, jossa tämä tarina ei ole olemassa. Elio ja Oliver ovat tämän maailman kaksi osaa, joiden täytyy olla olemassa ja heidän täytyy olla yhdessä. Mutta loppujen lopuksi heistä tulee, kuten kaikesta muustakin, vain muisto. Muisto, joka rikkoi sydämeni. Muisto, jota en unohda koskaan.



 ...=)

The Big Sick (The Big Sick)

Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen totesin itselleni, että rakastan tätä elokuvapariskuntaa. He sopivat niin hyvin toisilleen. Halusin, että he päätyisivät yhteen. Koin syvää yhteyttä tähän pariin. En halunnut poistua heidän seurastaan. Kun elokuva sitten puksutti eteenpäin, tajusin välittäväni kaikista hahmoista. Vielä elokuvan jälkeenkin melkein itkeä paruin sille, kuinka täydellisen hyviä ihmisiä - ystävällisiä, lämpimiä ja samalla aitoja - jokainen elokuvan hahmoista oli.

Tarina kertoo Kumail Nanjianin elämästä (esittää itseään), kuinka hän muutti nuorena poikana Pakistanista Jenkkeihin, rakastui Emilyyn (Zoe Kazan) ja kohtasi vanhempiensa tyytymättömyyden kieltäytyessään järjestetystä avioliitosta muslimitytön kanssa. Emilyn sairastuttua ja jouduttua koomaan, Kumail tajuaa kuinka paljon rakastaa tätä. Emilyn vanhemmat (Holly Hunter, Ray Romano) kuitenkin pelkäävät menettävänsä tyttärensä.

Elokuvia arvostellessani tulen antaneeksi nykyään paljonkin anteeksi suoraan sanottuna surkeasta kirjoittamisesta. Ensinnäkin suurin osa elokuvista on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettuja teoksia. Toiseksi järkeilen itse sen anteeksiantamista sillä, että ehkä hyvä kirjoittaminen on vain todella vaikeaa ja täten pyydänkin elokuvantekijöiltä aivan liikaa. Ehkä nykyään on vain oikeasti vaikea kirjoittaa omaperäistä ja aitoa matskua.

Sitten tulee elokuva, kuten The Big Sick ja palauttaa uskoni elokuvantekemisen perusteisiin. Tämä on aito testamentti sille, että hyvä elokuvakirjoittaminen on mahdollista ja siihen kyllä kyetään. Rakastuin tähän elokuvaan enemmän kuin voisi uskoa. Tuntuu, että järjestelmällisesti jokaisen toisen elokuvan kohdalla marmatan aina sitä, että hahmot eivät puhu keskenään tarpeeksi - he eivät kommunkoi, ole uskottavia eivätkä aitoja. Heidän vuorosanansa tuntuvat käsikirjoitetulta ja suuren osasta aikaa kierrätetyiltä kliseiltä. Haluan heittäytyä The Big Sick -elokuvan jalkoihin ja alkaa palvomaan. Oikeasti elokuva, jossa aitoja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat omaperäisiltä.

Mikä parasta, että hahmojen replat eivät edes ole mitään Shakespearea. Se, että uskalletaan jopa kirjoittaa näennäisesti turhia repliikkejä tekee näistä hahmoista juuri niin rakastettavia. Nuo ensimmäiset kymmenen minuuttia johon viittasin, niin pääpari taitaa höpöttää vaan jostain lukioaikaisista muistoista ja 60-luvun B-kauhuleffoista. Aivan kuten oikeastikin ihmiset puhuvat. Ei ihmisten jokainen suustaan ulos päästämä äännähdys ole mikään Nietzschen tasoinen mietelause, kuten elokuvissa yleensä kirjoitetaan hahmot puhumaan.


Eniten kuitenkin rakastuin yksinkertaisesti siihen, että hahmot olivat pragmaattisen hyviä ihmisiä. He elivät omaa elämäänsä ja eivät olleet täydellisiä. Heistä kaikista huokui hyvät aikomukset ja he kohtelivat toisiaan hyvin suunnittelemattomasti. Heidän reaktionsa olivat inhimillisiä ja he kasvoivat alustavista kohtaamisista elokuvan viimeisiin kohtaamisiin mennessä. Elokuvassa ei ole varsinaista antagonistia, sillä kaikki haluavat parasta toisilleen. Silti vastoinkäymisiä ja vastakkaanasetteluita tulee, syntyy ja poistuu. Jollain voi olla eriävä mielipide hetken verran, mutta oppii näkemään toisen kannan. Ihanaa, realistista, loputtoman koskettavaa.

Lisäksi elokuva on hauska ja romanttinen - kaksi piirrettä, jotka tuntuu nykyään olevan mahdotonta tuoda osaksi draamallista kerrontaa. Ensinnäkin hauskuus tulee ihan elokuvan kytköksestä oikeaan maailmaan. Joku hahmo saattaa seistä nolona väärässä paikassa ja toinen hahmo vahingossa sanoa väärät sanat - jotain mitä elokuvissa ei koskaan näe. Romanttisuus heijastuu yllättäen nykyaikaisuudesta - jotain, mitä en uskonut koskaan näkeväni. Tässä oli käsikirjoittajat oikeasti osanneet tehdä Uber-taksista romanttisen elementin parin alkutaipaleelle.

Haluaisin vain jatkaa elokuvasta puhumista, mutta harmittavasti minun täytyy jossain kohtaa lopettaa. Jotain elokuvan mestarillisuudesta puhuu sekin, etten kuollaksenikaan haluaisi valita suosikkihahmoani näiden joukosta. Onneksi minun ei tarvitse. Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani hyppäsivät aivan suosikeikseni ja rakastuin entistä syvemmin Holly Hunteriin, minkä en tiennyt olevan mahdollista. Toivon, että nämä käsikirjoittajat (Nanijani ja oikea Emily Gordon, pari oikeassakin elämässä) saavat vielä paljon töitä Hollywoodista, sillä haluan nähdä enemmän tälläistä elokuvantekemistä, jossa oikeasti hyvistä ihmisistä kirjoitetaan monitahoisesti ja syvällisesti. Heistä tehdään omaperäisiä persoonia, eikä vain typistettyjä kliseitä.

Tämä on elokuva, jota olen odottanut koko elämäni näkeväni. Kuin antijulistus kaikelle sille, mitä elokuvantekemisessä siedämme, vaikka ei pitäisi. Tulee ja nostaa riman niin korkealle, että sen uskoo olleen todella matalalla ennen tämän elokuvan näkemistä, vaikka sitä ennen tuntui, että silloin jo rima oli korkealla. Uhanalaisen harvinainen indie-elokuvan rosoinen, uraauurtava helmi, joka minun teki heti mieli katsoa uudelleen elokuvan nähtyäni - enkä muista että olisin koskaan tuntenut niin, yhtä vahvasti.






...=)