The Good Fight, 2. tuotantokausi

Olen parantumaton Good Wife-universumin fani. Robert ja Michelle King ovat minulle kyllä jumalia. Niin täsmällisen hienon maailman he ovat luoneet Good Wife ja Good Fight-sarjakokonaisuuksillaan. En ollut uskoa silmiäni, kun The Good Fight vielä jatkoi Good Wifen tasoa - spin-offithan ei melkein koskaan yllä edeltäjiensä kunniaan. Valitettavasti täytyy sanoa, että se pakollinen dippi tulikin The Good Fightin kakkoskauden muodossa.

Kaudessa on nyt 13 jaksoa, kun ensimmäisessä kaudessa oli vain kymmenen, mikä on sinänsä plussaa. Hienoa on myös Audra McDonaldin nousu vakituiseksi osaksi näyttelijäkaartia. Hän on ehdottomasti tämän kauden valopilkku, varastaen sen jopa Christine "jumala" Baranskilta. Jos jatkan positiivisilla, niin hypin ja kiljuin ilosta kun Mamie Gummer palasi kuin palasikin ikimuistoisen Nancy Crozierin rooliin. Hän oli ehdoton suosikkini Good Wifen sivuosista. Hänestä olen pauhanut täällä blogissa ennenkin ja toivnut palaavan tähän Good Wife / Fight-maailmaan. Ehkä tällä blogilla on kuin onkin jokin kosminen ulottuvuus studiopomojen päähän. Senpä takia: nyt haluan, että Bullock, Blanchett, Roberts ja Kidman näyttelisivät samassa leffassa. Make it happen, universe!

Jane Lynchista on lisäksi tullut korvaamaton osa sarjan synergiaa. Hänen hahmonsa on ihan paras. Sen hyvän asian vielä sanon The Good Fightin kakkoskaudesta, että pidin riskinotosta. Arvostan sitä, että tässä lähdettiin hakemaan jotain uutta ja uskalletaan murtaa sitä oikeussarjan tyypillistä muottia, jossa kaikki jaksot rakentuvat aina meneillä olevan oikeusjutun ympärille ja sarjan päähenkilöiden oma juonenkehitys jää aina sivualalle. Tällä kaudella saimme nyt kyllä jopa enemmän kuin tarpeeksi päähahmojen omaa yksityiselämää töiden ulkopuolellakin. Ja ehdottomasti palaan tietysti tulevien kausien pariin - mitenkä en voisi, kun olen jo aiemmat jaksotkin katsonut varmaan gatsiljoona kertaa.

Mutta niin...samaisista asioista tulikin myös negatiivisia viboja. Ensimmäinen jakso sijoittuu käytännössä pelkästään hautajaisiin ja vielä hahmon, jota emme tunne. Ajattelin, että okei, ehkä tämä on tälläinen avausjakso. Sitten tuli toinen jakso, jossa oli kaiken maailman häppeninkiä ja oikeussaliin emme löytäneet tietä vieläkään. Sitten kolmas, neljäs, viides... Ja minulle ei voi maistunut. Good Wife noudatti orjallisesti sitä kaavaa, että joka jaksossa oli joku oikeusjuttu, mutta tässä on kyllä nyt lähdetty teille tuntemattomille. Ihan kuin olisin katsonut täysin eri sarjaa, kuin mitä ykköskausi vielä Good Fightista oli.

Ja mitä tuli oikeussalidraaman tilalle? Siirappista saippuaoopperaa. Robert ja Michelle King ovat sen verran älykkäitä, että osaavat tehdä viiltäviä psykologisia havaintoja hahmoistaan ja heidän yksityiselämistään. He ovat myös tarpeeksi älykkäitä sanoakseen jotain omapäeräistä tämän päivän amerikkalaisesta kulttuurista ja politiikan kentästä, jonka ympärillä hahmot alkoivatkin yllättäen tanssimaan. Joka jaksossa mainittiin Trump ainakin kerran. Ja joka jaksossa erityisesti Diane Lockhart (Baranski) imppasi herneet nenään oikeistopolitiikasta. Eikä se oikeastaan ole edes pelkkä Diane, joka muuttuu hermoraunioksi Trump-vastustajaksi, vaan koko lakifirma pyörii kuin Trumpin vastaisena propagandatoimistona.

Tämä on ihan fine sinänsä. Kuten sanoin, The Good Fight kuitenkin käsittelee näitä teemoja älykkäästi ja osaa ottaa syvällisen katsantakannan Trump-aiheisiin. Mutta kun se ei ole sarja, jota allekirjoittauduin katsomaan. Ja sitä vaan oli niin paljon. Ymmärrän, että edistysmieliset ja liberaalit lakimiehet keskustelevat päivän politiikasta, joten sinänsä se on ihan oleellista käsikirjoittaa sarjaan mukaan. Mutta että älykäs, koulutettu ja kokenut nainen (Diane) hajoaisi hermoromahduksen partaalle yhden vaaleilla demokraattisesti valitun virkamiehen takia? Kerronnasta tuli ihan hippasen verran paksua. Ja jopa sekin olisi ollut hyväksyttävää, jos siihen ei oltaisi jääty vellomaan. Onneksi finaalijakso näytti vähän merkkejä elpymisestä ja siitä nimen mukaisesta hyvästä taistelusta.

Enkä pitänyt siitä, että Maya (mikä sen GoT-näyttelijän nimi nyt on, meni juuri naimisiin Jon Snowin kanssa??) unohdettiin jonnekin taka-alalle täysin, vaikka ensimmäinen kausi uhrasi paljon aikaa siihen, että katsoja tykästyy hahmoon. Inhosin Lucca Quinnin (Cush Jumbo) hahmon kohtaloa. Siinä nainen, joka ei todellakaan tarvitse tyypillistä pimu pamahtaa paksuksi- juoniterritoriota. Mutta taas tyypillinen esimerkki, että näin uudenlaiselle hahmolle ei muuta keksitty kirjoittaa.

Arvostan riskinottoa, emme voi kehittyä, jos emme kokeile uutta, mutta se on nyt tehty ja toivon, että seuraava kausi palaa siihen, mikä on todistettu toimivaksi.

...=)