Arvostelu: Cold War

Harvoin - uhanalaisen olemattomasti - elokuvat jättävät minut haukkomaan henkeäni. Riuhtovat kyyneliä silmäkulmistani siksi, koska kohtaus on vain niin kauniisti tehty. Imevät kaiken huomioni itseensä. Pawel Pawlikowskin Cannesissa palkittu taidonnäyte Cold War pystyy tähän.

Kylmän sodan vuosikymmenten havinassa kaksi rautaesiripun rajamaastossa elävää rakastavaista (Joanna Kulig, Tomasz Kot) yrittävät löytää keinon olla yhdessä. Haasteita muodostuu niin ulkoisista elementeistä, kuten ajanjaksosta ja lokaatiosta, kuin kaksikon päänsisäisistä raja-aidoista.

Hyviä elokuvia katsoessa hengästyy. Se on ainakin minulle varma indikaattori siitä, että viimeinkin silmieni edessä on tekele, jonka tekijät tietävät, mitä ovat olleet tekemässä. Se silkka yksityiskohtien määrä, johon voisi huomioni kiinnittää yksittäisissä kohtauksissa on vangitsevaa. Pawlikowski rakentaa kuvakulmansa jopa leikillisiksi. Melkein kuin härnää katsojan silmää kiusoittelevalla tyylillä. Kohtauksten komposition hän asettelee harmonisiksi, tasapanoisiksi. Kuvaan ei tungeta mitään liikaa, mutta sen annetaan kuitenkin hengittää. Leikkausjälki on kuin musiikki. Välillä nuottia venytetään, välillä se soitetaan tehokkaan ekonomisesti. Cold War on kaikessa virtaviivaisuudessaan monumentaalinen. Ja se toimii.

Musiikki näyttelee elokuvassa kuin kolmatta päähenkilöä. Sen kautta me liikumme vuosikymmenien välillä ja se konstruktoi kohtausten puitteet. Äänimaailma on myös hyvin suoraa ja läpileikkaavaa. Puhuttelee katsojaa suoraan. Pääpari ovat muusikkoja ja läpi elokuvan he esittävät musiikkia katsoen suoraan kameraan. Efekti on voimakas.

Eniten haluan kuitenkin taas kumartaa tarinallista ulottuvuutta kohtaan. Tematiikkaa, aihetta, käsikirjoitusta ja juonta. Tuntui, että ymmärsin kaiken, mitä elokuvassa tapahtui, vaikka vuorosanoja hieman säästeltiinkin ja vuodet leikkasivat paljon tarinaa pois. Mutta jotenkin elokuvan ilmaisu oli niin voimakasta, kuten jo yllä analysoinkin, että tarina ei tarvinnut liikaa alleviivaamista. Tällaista on täydellinen elokuvantekeminen.

Pohjimmiltaan minulle nousi kantavaksi teemaksi ihmisen juurten merkitys. Merkitys niin ihmissuhteisiin, rakkauteen, elämään ja sen valintoihin. Ja suorastaan rakastin tätä aihekuvastoa. Minusta se ohitetaan elokuvissa aivan liian usein. Ja oli kiinnostavaa, mikä kulma tässä siihen valittiin.

Rakastin myös sitä, kuinka vavahduttavan psykologisesti ja hienovaraisesti tässä tulkittiin ihmisen sisäisiä ristiriitoja. Kuinka hyvin usein omat mielen sisäiset maailmat ovat kylmässä sodassa toisiaan vastaan. Toisaalta teemme päätöksiä sen perusteella, mikä tuntuu vaistonvaraisesti hyvältä. Mutta saatamme silti tehdä uhrauksia rakkauden eteen. Katua päätöksiämme.

Vielä ihmeellisempää on, miten tässä uskallettiin antaa kahden näyttelijän kannettavaksi näin valtava taakka. Mutta heidän tulkintansa, kaikkia odotuksia vastaan, on tarpeeksi moniulotteista. Lisäksi he omaavat poikkeuksellisen sielukkaan keskinäisen karisman, jolloin katsoja automaattisesti uskoo heidän romanssiinsa, vaikka elokuva itsessään ei sitä liikaa ainakaan lähde pohjustamaan ja luomaan sille tukirakenteita. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Kumarran syvään. Luvattoman kaunis elokuva, kaikin puolin, johon en voi olla rakastumatta. Vuoden parhaita. Tyylikäs, itsevarma, kerrostunut mestariteos.