Arvostelu: Roma

Cuaron ei ole varsinaisesti kuulunut suosikkiohjaajieni joukkoon. Olen silti pitänyt häntä vallattoman villinä ja vallankumouksellisena ohjaajana. Ohjaajana, joka on paljon kiinnostuneempi elokuvan sielukkuudesta sekä ilmaisuvoimasta kuin mistään muusta. Hänen teoksensa "Ja äitiäs kans", "Children of Men" sekä "Gravity" ovat sykkineet eloa, vapautta sekä tunnetta. Hän on saanut minut kyyneleiden partaalle jokaisella elokuvallaan, mukaan lukien Harry Potter kolmosella. Sanat eivät siis riitä kuvaamaan pettymykseen määrää "Romaa" kohtaan. En pelkästään katsonut elokuvaa kuivin silmin, mutta en tainnut kokea tunteen tunnetta koko keston aikana.

Juonta on sinänsä yhdentekevää referoida, sillä tässä ei tapahdu juuri mitään. Elokuva kertoo yhdestä meksikolaisesta perheestä 1970-luvun alkuvuosina. He ovat keskiluokkaisia ja pitävät palveluksessaan Cleota (Yalitza Aparicio), jonka silmien läpi elokuvaa katsotaan.

Pettymykseni kulminoituu elokuvan konservatiivisuuteen - jotain, minkä koen olevan Cuaronille hyvin epätyypillistä. Elokuva rakentaa itselleen kehykset, ja niiden sisässä kerronta tapahtuu. Ja se kerronta, mikä nousee Roman keskiöön, on se, mitä tapahtuu otosten taustalla. Poliittinen epävakaus, epätasa-arvo, mielenosoitukset, maastopalot ja niin edespäin. Tehokeino on hyvin tuttu juurikin Children of Men -elokuvasta, jossa pääjuonen lisäksi kohtauksissa tapahtui kokonaan toinen sivujuoni otosten taustalla. Ainoana erotuksen tähän elokuvaan, että siinä, missä Children of Menissa tapahtui paljon pääjuonen kannalta, että niissä taustatapahtumissa, Romassa ei tapahdu yhtään mitään niin pääjuonessa kuin niissä taustatapahtumissa. Ainakaan mitään narratiivisesti tärkeää. Saman tien voisimme lukea historian oppikirjaa, jos haluaisimme oikeasti tietää 1970-luvun Meksikosta kaikkia näitä juttuja, joita Cuaron on halunnut tunkea elokuvaansa. Ja silloin saisimme vieläpä paljon enemmän niistä irti, sillä tässä ne jäävät hyvin hämärän peittoon.

Minusta tämä pääjuoni ja ne taustapahtumat syövät paljon tilaa toisiltaan. Jos tässä olisikin kyse arkirealistisesta kerronnasta, niin pääjuoni olisi pitänyt olla ainoa asia, joihin huomiomme olisi kiinnitetty. Tämän perheen arki ja erityisesti sen kotiapulaisen todellisuus olisivat luoneet hyvin hengittävän kokonaisuuden. Jos tässä olisikin kyse kerronnasta, joka haluaa heittää meidät 1970-luvun Meksikon historiallisten tapahtumien keskiöön, niin sitten elokuvan olisi pitänyt tehdä se. Eikä niin, että raapuuttaa pintaa sekä näistä historiallisista tapahtumista, että yhden perheen arjesta - pääsemättä kunnolla sisään kumpaakaan.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa konservatiiviseksi johtuu siitä, että ymmärrän kyllä, mitä Cuaron on lähtenyt hakemaan tässä. Hän on halunnut kertoa prismaattisen tarinan, jossa tämän yhden perheen taustalta hahmottuu koko 1970-luvun Meksiko ja sen tapahtumat. Mutta koen sen vain hyvin yksiulotteiseksi, rajatuksi, suppeaksi, kulmikkaaksi ja ahtaaksi kerrontatavaksi. Elokuva ei siis toisin sanoen hengitä. Se ei elä. Se ei syki. Se valitsee näkökulmansa, rajaa itsensä sen mukaiseksi ja tyytyy siihen. Koko elokuva tapahtuu niin, kuin se alussa määritellään. Missään vaiheessa emme saa kokemusta, että nyt rikkoisimme sen muotin, jonka välistä tarkastelemme elokuvaa. Täten elokuva on hyvin konservatiivinen. Se ei ole kiinnostunut aidosta elokuvallisesta ilmaisusta, vaan se on kiinnostuneempi omasta arvovallastaan. Siitä, että on keksitty väitetysti hauska ja kekseliäs tapa kertoa elokuvaa ja sen sijaan, että tässä puhuttaisiin katsojalle suoraan, tässä tyydytään leikkimään elokuvan omaa leikkiä ja sen päätteeksi katsojan tulisi vain taputtaa ja kehua, kuinka hienon jutun on ohjaaja keksinyt. En suostu alistumaan aivottomaksi elokuvankatsojaksi, joka vain automaattisesti ostaa, mitä tahansa elokuvantekijä minulle yrittääkään myydä.

Olin myös pettynyt siihen, että tässä ei käytetty ammattitaitoisia näyttelijöitä. Täysin kysymysmerkiksi jää, miksi Cuaron on ajatellut, että tässä pitäisi käyttää ensikertalaisia, untuvikkoja ja täysin kokemattomia näyttelijöitä. Joissain elokuvissa tämä efekti toimii, mutta tässä katsoja vain hukkuu siihen silkkaan vyörytyksen määrään, mikä syntyy siitä kaaoksesta, mikä tapahtuu, kun yksikään näyttelijöistä ei tiedä, mitä on tekemässä. Jos ajatellaan, että ohjaaja on elokuvan maalari ja näyttelijät maali, niin minusta on aika oleellista, että näyttelijä ymmärtää, minkä sävyistä elokuvaa ollaan tekemässä. Minusta parhaimmat näyttelijät ovat niitä, jotka ymmärtävät ohjaajan vision ja lainaavat itseään ja omaa sieluaan elokuvan sävyn eteen. On syy siihen, miksi Amy Adamsit ja Nicole Kidmanit ovat vuodesta toiseen Oscar-ehdokkaana. Koska he ymmärtävät, mikä näyttelijän oikea tehtävä on. Se ei ole pelkästään vuorosanojen lausuminen tai vakuuttava kehokieli. Vaan nimenomaan elokuvan sävyttäminen. Adamskin on loistava esimerkki siitä, kuinka hän pystyy upottamaan itsensä hyvin vaihteleviin tunnelmiin ja elokuvallisiin maailmoihin. Hän on ammattilainen. Ja hänen kaltaistaan ammattilaista olisi kipeästi tarvittu täsmentämään Roman maailma.

Roma on konservatiivinen ja jollain yllättävällä lailla se on myös lapsellinen. Toisaalta nämä määreet kävelevät mielestäni loistavasti käsi kädessä. Cuaron luulee, että katsojan voi valloittaa puolelleen halvoilla tempuilla ja kikoilla. Siinä ei ole mitään syvällistä, että yhdessä kohtauksessa tapahtuu kaksi asiaa, jos katsoja ei kiinnostu kummastakaan. Syvällisyys syntyisi merkityksellisyydestä. Jos nämä kaksi kerrosta olisivat jonkinlaisessa symbioosissa keskenään. Vahvistaisivat toinen toisiaan. Syventäisivät toistensa narratiivia. Nyt kummallekaan tapahtumalle ei anneta mitään syytä. Ne vain tapahtuvat. Ja tämä on mielestäni hyvin naiivia elokuvantekemistä. Kuin lapsi, joka piirtää piirrustukseen sekä kukan, että auringon ja on erittäin tyytyväinen itsestään. Juoksee piirroksensa kanssa perheenjäseneltä toiselle ja kalastelee kehuja. Minulta niitä ei tipu.