Arvostelu: Velvet Buzzsaw

Ohjaaja-käsikirjoittaja Dan Gilroyn ja näyttelijöiden Rene Russon ja Jake Gyllenhaalin edellinen yhteistyöproggis oli Nightcrawler, vuodelta 2014. Se oli hieno elokuva. Ja maailma joutui odottamaan triolta jatkoa nelisen vuotta, mutta ennen kuin kukaan ehti juuri edes totutella ajatukseen, että jatkoa on oikeasti luvassa, niin Netflix oli jo ehtinyt elokuvan oikeudet ostaa ja pläntännyt sen eetteriin. Elokuvan nimi on Velvet Buzzsaw.

Jake esittää vaikutusvaltaista taidekriitikkoa, jonka ympärillä verenimijöitä muistuttavat taidegalleristit pyörivät yrittäen saada tunnustusta omien taiteilijoidensa teoksille. Rene osuu kultasuoneen, kun löytää kuolleen miehen luomat taideteokset, jotka miellyttävät kriitikon silmää erityisesti. Taide on kuitenkin kirottua...

Siinä missä Nightcrawler oli oikeasti immersiivinen kokemus ja onnistui hätkähdyttämään katsojaa kerronnallaan, Velvet Buzzsaw ei. Yrityksen puutteesta elokuvaa ei voi syyttää. Samoja elementtejä, jotka toimivat edellisessä teoksessa, on yritetty tunkea tähänkin. Häiritsevän psykologisia kohtauksia ja muita kikkoja. Mutta tässä ne eivät vain toimi. Sen lisäksi tähän on tungettu iso liuta kaikkea muutakin ylimääräistä kivaa. Jump scare -kohtaukset, gore-tyyliset veri lentää -kohtaukset, alaston Jake Gyllenhaal -kohtaukset, taide herää eloon -kohtaukset, absurdit kohtaukset ja niin edelleen. Katsoja ei oikein tiedä mihin tarttua.

Elokuvan viesti tuntuu olevan taiteen kaupallisuus. Kuinka kaupallinen taide myrkyttää, tai jotain. Tämä kuvastuu siinä, että tämä taide, jonka polviin kaikki elokuvassa heittäytyvät, onkin kirottua. Mitä en uskonut alun alkaenkaan, että siinä lensi uskottavuus ulos ikkunasta. Elokuva voisi vielä voittaa minut puolelleen mielikuvituksellisuudellaan, mutta elokuva ei kuitenkaan käännä nuppeja kaakkoon tarpeeksi.

Mielestäni tästä taidemaailmasta olisi jopa saanut todella mielenkiintoisen elokuvan, sillä onko upeampia puitteita muka olemassa? Mutta koska elokuva suhtautuu taidemaailmaan varsin kyynisesti, on tulkinta kylmää. Ja koska tulkinta on kylmää, jäin myös minä kylmäksi.

Voi olla, että minä en vain ymmärrä taiteesta tarpeeksi, mutta teema tuntui hyvin teennäiseltä. Eikä ainakaan tarpeeksi painavalta. Jos elokuvan tarkoitus on olla oikeasti kritiikki taidegallerioita tai nykytaidegallerioita tai taiteen kallista hintaa tai taiteen kaupallisuutta kohtaan, niin jo on pienet murheet.

Mutta arvostan silti yritystä. Parempi lähteä epäonnistumaan ainakin yritettyään kunnolla. Elokuvan tavoitteet ovat kunnianhimoiset ja Nightcrawlerin perintö elää. Myös roolisuoritukset ovat ajottain sykkiviä. Voisin hyvinkin nähdä tästä tulevan camp-klassikko tulevaisuudessa.