Arvostelu: Zodiac

Toiset ohjaajat tarvitsevat tuntia toisen perään avatakseen tarinansa kunnolla ja ehtiäkseen kertoa kaiken, mitä on sydämen päällä. Sitten on David Fincher. Joka täysin selittämättömästi vain pitkittää elokuvaansa täysin turhaan. Poikki, poikki, pitäisi jonkun jo huutaa, mutta Fincher vaan antaa kameransa pyöriä.

Olen huomannut tämän saman piirteen lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Ne hajoavat käsiin, kun Fincher ei osaa tehdä niistä ytimekkäitä tai vaihtoehtoisesti ladata elokuvaansa tarpeeksi panoksia, jotta sen pitkällä kestolla olisi joku pointti. Viimeisimmin Gone Girl mielestäni hajoi juuri tällaiseen haahuiluun, kun homman nimi oli tullut katsojalle selväksi jo aika päiviä sitten, mutta jostain syystä elokuva yhä vain pyöri katsojan edessä. Myös The Girl With The Dragon Tattoo oli samanlainen. Benjamin Button perustui alunperin novelliin, josta Fincher sai leivottua liki kolmen tunnin elokuvan.

Erityisen ongelmallista on elokuvan laahaaminen tällaisten trillerien tapauksessa, kuin Zodiac. Tässäkin elokuvan alkupuolisko on vielä ihan ytimekästä jännityselokuvaa, jossa ollaan sarjamurhaajan perässä. Mutta sitten valuvat vuosikymmenet ja jostain syystä joku hullu (Jake Gyllenhaal) vielä vaan pähkäilee päätään puhki murhaajan nappaamiseksi. Kaikki muut ovat ympäriltä jo luovuttaneet, ja niin ovat katsojatkin.

Zodiaciahan ei ole vielä tänä päivänäkään selvitetty. Ja vaikka kysymys miehen identiteetista on mielenkiintoinen, ei siitä synny kovinkaan vetävää elokuvaa, jossa tunti toisensa perään vaan pähkäillään josko päähenkilö saisi murhaajan kiinni. Elokuva olisi voinut loppua jo ensimmäisten murhien jälkeen toteamukseen; murhaajaa ei koskaan selvitetty. Mutta ei. Tämä viesti piti iskostaa katsojalle hitaiden, tuskallisten minuuttien aikana, kun elokuva ei vain ottanut loppuakseen.

Ei siinä, ei tämä ole suinkaan tylsin elokuva mitä olen nähnyt. Mutta elokuva-arvostelijana ei vain jää kauheasti käteen tällaisesta laimeasta elokuvasta, joka alkaa ikään kuin murhajännärinä, sitten vaihtuu jonkinlaiseksi avioliittodraamaksi, jossa selvitellään pakkomielteisen miehen käyttäytymisen vaikutuksia hänen lähipiiriinsä. Kumpaa näistä minun tulisi arvioida?

Eikä se ole elokuvallisena kokemuksena mitenkään ihmeellinen. Lähinnä ärsyttävä, kun katsoja joutuu etsiskelemään punaista lankaa ja vastausta kysymykseen, että mitä ihmettä tälla elokuvalla halutaan sanottavan?

Fincherillakin on hyvää makua ohjaajana, ja taito saada kohtaukset toimimaan, silloin kun hänellä on oikeaa materiaalia hyppysissään. Hän on älykäs mies, joka pystyisi ottamaan geneerisemmänkin käsikirjoituksen ja tekemään siitä syvällisen tutkielman ties mistä. Siksi suosittelisinkin, että hän ohjautuisi nyt pois näiden trillerien parista kohti jotain järkevämpää draamaa tai vastaavaa aihemateriaalia, jonka parissa hän oikeasti voisikin rypeä ja venyttää tutkielmaansa hahmoista ja heidän elämistään niin pitkäksi kuin ikinä haluaa. Tai sitten hänen täytyy opetella valitsemaan näille jännitysleffoilleen yksi suunta ja pidättäytyä siinä. Tässä hapuiltiin liian kauan. Tarina tarvitsee koheesiota.

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home

Niin paljon kuin minäkin näistä Marvel-rainoista rutkutan, niin kappas vaan aina näköjään notkun niitäkin katsomassa. Mutta vannon, että yksin en olisi raahautunut tämänkään tekeleen vaikutuspiiriin.

Ykkösosa oli Homecoming, kakkonen Far From Home ja nyt kun Marvel käyttänyt saman verran rahaa kuin se vaatisi poistamaan nälänhädän maailmasta, ostaakseen Sonylta jatko-oikeudet miljoonanteen hämisleffaan, niin kolmannen osan titteliksi otetaan ehdotuksia vastaan. Vaihtoehdot ovat: 1) Spider-Man: Ain't No One Got No Home No More, 2) Spider-Man: Home? We Don't Need No Stinkin' Home in Our Home ja 3) Spider-Man: Homes, Homes, Homes; Way Too Many Homes.

Elokuvana tämä  on, tietysti, täysin turha. Marvel tulee kuitenkin paljastaneeksi oman liikesalaisuutensa Jake Gyllenhaalin esittämän Mysterion suulla, kun tämä tokaisee ihmismassoista: "At This Point They'll Believe Anything." En voinut olla tyrskähtämättä kun Marvelilla on oikeasti ollut pokkaa antaa käsikirjoittajan kirjoittaa kyseinen lause hahmon suuhun. Sillä pakostakin, ainakin oma mieli, alkoi ajattelemaan, että tuohon totuuteen kiteytyy koko Marvelin idea.

Samaa liukuhihnatuotettua elokuvaa, uuteen pakkaukseen tungettuna. Samat kliseet, laskelmoidut juonenkuljetukset ja ohuempaakin ohuemmat oikeutukset edes kutsua elokuvaa uudeksi elokuvaksi. Kaava on sama, ulkoasu saattaa muuttua. Tämänkään tapauksessa se ei muuttunut.

Myönnän, että tämä ei ole minun genreni. Ja se osaltaan aiheuttaa myrkyllistä asennetta näitä kohtaan. Kun näitä vielä ammutaan tykin suusta niin ripeään tahtiin, ettei ehdi kissaa sanomaan, ennen kuin pitäisi olla jo seuraavaa katsomassa. Mutta haluaisin uskoa ja pidän vaikka sitten tyhmän optimistisesti kiinni harhaluulostani, että myös supersankarielokuva voisi oikeasti olla elokuvallisesti parempaa tasoa kuin nämä kierrätetyt tusinatuotteet, millaisiksi nämä ovat muuttuneet. Mutta on niitä hyviäkin sarjakuvaleffoja tehty.

Tai ehkä olen vain elokuvankatsojana saavuttanut saturaatiopisteeni supersankarileffojen kanssa. Että vaikka sellainen olisi kuinka hyvä tahansa, niin aina näkisin sen vain genrensä edustajana ja siten geneerisenä kliseenä. Ehkä kuitenkin tyydyn komppaamaan Martin Scorsesea, joka hiljattain totesi, että nämä supersankarileffat eivät ole edes leffoja alun alkaenkaan. Vaan enemmän kuin huvipuistolaitteita. Samaa mieltä. Nämä eivät ole edes elokuvia.

Arvostelu: Prisoners

Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.

Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.

Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.

Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.

Arvostelu: Velvet Buzzsaw

Ohjaaja-käsikirjoittaja Dan Gilroyn ja näyttelijöiden Rene Russon ja Jake Gyllenhaalin edellinen yhteistyöproggis oli Nightcrawler, vuodelta 2014. Se oli hieno elokuva. Ja maailma joutui odottamaan triolta jatkoa nelisen vuotta, mutta ennen kuin kukaan ehti juuri edes totutella ajatukseen, että jatkoa on oikeasti luvassa, niin Netflix oli jo ehtinyt elokuvan oikeudet ostaa ja pläntännyt sen eetteriin. Elokuvan nimi on Velvet Buzzsaw.

Jake esittää vaikutusvaltaista taidekriitikkoa, jonka ympärillä verenimijöitä muistuttavat taidegalleristit pyörivät yrittäen saada tunnustusta omien taiteilijoidensa teoksille. Rene osuu kultasuoneen, kun löytää kuolleen miehen luomat taideteokset, jotka miellyttävät kriitikon silmää erityisesti. Taide on kuitenkin kirottua...

Siinä missä Nightcrawler oli oikeasti immersiivinen kokemus ja onnistui hätkähdyttämään katsojaa kerronnallaan, Velvet Buzzsaw ei. Yrityksen puutteesta elokuvaa ei voi syyttää. Samoja elementtejä, jotka toimivat edellisessä teoksessa, on yritetty tunkea tähänkin. Häiritsevän psykologisia kohtauksia ja muita kikkoja. Mutta tässä ne eivät vain toimi. Sen lisäksi tähän on tungettu iso liuta kaikkea muutakin ylimääräistä kivaa. Jump scare -kohtaukset, gore-tyyliset veri lentää -kohtaukset, alaston Jake Gyllenhaal -kohtaukset, taide herää eloon -kohtaukset, absurdit kohtaukset ja niin edelleen. Katsoja ei oikein tiedä mihin tarttua.

Elokuvan viesti tuntuu olevan taiteen kaupallisuus. Kuinka kaupallinen taide myrkyttää, tai jotain. Tämä kuvastuu siinä, että tämä taide, jonka polviin kaikki elokuvassa heittäytyvät, onkin kirottua. Mitä en uskonut alun alkaenkaan, että siinä lensi uskottavuus ulos ikkunasta. Elokuva voisi vielä voittaa minut puolelleen mielikuvituksellisuudellaan, mutta elokuva ei kuitenkaan käännä nuppeja kaakkoon tarpeeksi.

Mielestäni tästä taidemaailmasta olisi jopa saanut todella mielenkiintoisen elokuvan, sillä onko upeampia puitteita muka olemassa? Mutta koska elokuva suhtautuu taidemaailmaan varsin kyynisesti, on tulkinta kylmää. Ja koska tulkinta on kylmää, jäin myös minä kylmäksi.

Voi olla, että minä en vain ymmärrä taiteesta tarpeeksi, mutta teema tuntui hyvin teennäiseltä. Eikä ainakaan tarpeeksi painavalta. Jos elokuvan tarkoitus on olla oikeasti kritiikki taidegallerioita tai nykytaidegallerioita tai taiteen kallista hintaa tai taiteen kaupallisuutta kohtaan, niin jo on pienet murheet.

Mutta arvostan silti yritystä. Parempi lähteä epäonnistumaan ainakin yritettyään kunnolla. Elokuvan tavoitteet ovat kunnianhimoiset ja Nightcrawlerin perintö elää. Myös roolisuoritukset ovat ajottain sykkiviä. Voisin hyvinkin nähdä tästä tulevan camp-klassikko tulevaisuudessa.

Yön eläimet (Nocturnal Animals)

Tom Ford on mies, joka tuntuu ymmärtävän elämää. Liikutun syvästi tarkkaillessani hänen työn hienovaraisuutta. Kuinka hän niin hellästi heijastaa elämän pintaväreilyt elokuvan kieleksi. Hänelle tarinankerronta on mahdollisuus tulkita syvällisyyttä, viestiä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hän antaa hahmojensa toimia shakkinappuloina, joita hän liikuttaa mestarillisella päättelykyvyllä, luoden kuvion, joka kertoo katsojalle jotain oleellista.

Lukuisassa kohtauksessa elokuvan aikana, katsomme päähenkilömme Susanin (Amy Adams) hetkiä, joissa hän katoaa ajatustensa virtaan. Minkälaisen ihmisen sanoisitte olevan hyvin poissaoleva? Ne, jotka nauttivat elämästään ja kokevat sen kiinnostavana, ovat läsnä hetkissä. Ne, jotka kokevat elämänsä tyhjäksi, tarkoituksettomaksi, haahuilevat ajatuksissaan. Jopa Susanin äänensävy on monotonisen lakoninen.

19 vuotta sitten Susan erosi ensimmäisestä aviomiehestään Edwardista (Jake Gyllenhaal). Edward on taitelijasielu, jota Susan rakasti, mutta valitsi silti käytännönläheisemmän ja tulevaisuuden kannalta realistisemman vaihtoehdon (Armie Hammer). Nyt, 19 vuotta myöhemmin, Edward lähettää Susanille kirjoittamansa kirjan. Kirjassa Ray (Aaron Taylor-Johnson) raiskaa ja murhaa Tonyn (Gyllenhaal) vaimon ja tyttären, jonka takia alkaa armoton kostokierre.

Avatakseni juonen ihan suomeksi: Kirja edustaa oikeaa elämää. Raiskaus- ja murhaskenaario edustaa Edwardin tuntemuksia siitä, kun toinen mies (Hammer) varasti elämänsä rakkauden (Adams). Tulkinnanvaraiseksi jää minkälainen Edwardin kosto oikeassa elämässä on. Itse tulkitsin elokuvan lopun siten, että sekä Edward että Susan saivat jonkinlaisen sulkeuman. Edward sai Susanin tajuamaan kuinka tyhjää Susanin elämä on ilman häntä ja Susan sai helpotusta siitä, että Edward sai kalavelat maksettua.

Voisin kuolla tämän näyttelijäkaartin puolesta. Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Karl Glusman ja jopa Andrea Riseborough roolissa, jossa en häntä taaskaan tunnistanut ja järkytyksekseni äkkäsin vasta jälkikäteen tekijäluettelosta. Siinä on näyttelijä, jota voi sanalla sanoen sanoa kameleontiksi. Gyllenhaal on aina vaarallisen aliarvostettu ja antaa taas sydäntäsärkevää roolityötä kaksoisroolissaan. Hän on niin hemmetin kosketuksissa roolihahmoonsa ja osaa ilmentää hahmonsa asemaa tarinankerronnan elementtinä. Taylor-Johnson tekee mieleenpainuvan roolin ällöttävänä antagonistina. Yllätys, yllätys kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee Amy Adams.

Finaalikohtauksessa hänellä on pivotaalinen rooli ilmentääkseen elokuvan viestin. En ymmärrä kuinka Tom Ford on uskaltanut jättää koko elokuvan makaamaan yksittäisen eleen varaan, mutta aivan viimeisillä sekunneilla hän ottaa lähikuvaa Adamsin silmistä. Se sekunnin murto-osan välähdys, minkä hän silmillään näyttää kertoo enemmän kuin tuhat riviä dialogia olisi voinut.

En ole uskonnollinen, mutta uskoakseni sanat, jotka kiekuivat ulos suustani olivat "Herrajumala" elokuvan ilkikurisessa jump-scare kohdassa. Koen velvollisuudekseni varoittaa, että sellainen elokuvassa on, sillä en pitänyt kokemusta mitenkään miellyttävänä. Sitä kohtausta lukuunottamatta, pidän Nocturnal Animalsia täydellisenä elokuvana.

Jotkut ihmiset ovat lahjakkaita. Tom Ford on tehnyt vain kaksi elokuvaa, aikaisemman elokuvan ollessa vuoden 2009, aivan yhtälailla täydellinen elokuva, A Single Man. Tapa, jolla Ford rakentaa elokuvaa. Kuinka jokainen solu hänen elokuvastaan on tarkkaan mietytty osa kokonaisutta. Yksittäisen kohtauksen valot ja värit jopa kertovat tarinaa. Olen aina yhtä imaistu hänen elokuvansa sisään ja minusta se on suurin komplimentti, jota elokuva-arvostelija voi antaa - minä en edes ollut erityisen innoissani tästä Teksasin pölyiselle aavikolle sijoittuvasta rikosjännäristä, joten minun suositustani voisi pitää suurena.

...=)

Lovely and Amazing (Lovely and Amazing)

Nicole Holofcener on amerikkalainen ohjaaja, joka on tullut tutuksi muun muassa sellaisilla elokuvilla kuten Friends with Money ja Enough Said. Hän on hyvin profiloitunut, arvostettu indie-elokuvien edustaja sekä tunnettu yhteistyöstään näyttelijä Catherine Keenerin kanssa, joka on näyttellyt hänen jokaisessa kokopitkässä elokuvassa. Yritän nyt pitää Cinema Lozenge-blogin kaiken kaikkiaan toisen teemaviikon, tällä kertaa omistettuna näiden kahden naisen yhteistyölle, tavoitteena ymmärtää laajemmin Holofcenerin elokuvia. Koska hänen ensimmäistä elokuvaansa Walking and Talking, oli erittäin vaikea löytää mistään, aloitan teemaviikon hänen toisella elokuvallaan Lovely and Amazing.

Lovely and Amazing ilmestyi vuonna 2001, pääosissa tietenkin Catherine Keener sekä Brenda Blethyn, Rachel Mortimer, Dermot Mulroney sekä Jake Gyllenhaal. Elokuva kertoo Marksin perheestä. Perheen äiti Jane (Blethyn) hankkiutuu rasvanimuoperaatioon ja samaan aikaan myös hänen tyttärensä kamppailevat itsetunnon ja -luottamuksen kanssa. Tyttäristä vanhin, Michelle (Keener) on naimissa ja hänellä on tytär. Hän yrittää pitää itseluottamustaan kasassa, vaikka ei olekaan onnistunut elämässä sitten lukion jälkeen. Alistuneena hän ottaa työn kuvausputiikista. Nuorempi tytär Elizabeth (Mortimer) on näyttelijä, joka on hyvin epävarma omasta kehostaan ja tämä heijastaa ongelmia niin ammattillisesti kuin yksityiselämäänkin. Ainoastaan perheen nuorin tytär, adoptoitu Annie (Raven Goodwin) tuntuu omaavan jonkinlaista selkärankaa sekä tervettä itseluottamusta, mutta sekin on vaarassa tuhoutua, kun hieman ylipainoinen ja tummaihoinen tyttö saa jatkuvaa palautetta rikkaiden valkoihoisten maailmassa.

Olen suuri Holofcenerin fani, vaikka olen nähnyt häneltä nyt vasta kaksi elokuvaa: tämän ja hänen viimeisimmän: Enough Said (2013). Tavallaan tuntuu, kuin hän tekisi elokuviaan juuri minulle. Elokuvien pehmeän lempeä sävy hohkaa realismia hänen käsittelemiin aiheisiin, joita hän tulkitsee hahmojensa välityksellä. Usein teemana ovat näkyvillä yhteiskuntaluokat, tuloerot sekä jonkinlainen onnistuminen elämässä, etenkin muihin ikäryhmäläisiin verrattuna. Tämä on perinpohjaista draamaa, jossa annetaan hahmojen välisen vuorovaikutuksen kertoa tarina, ilman että mukaan täytyy ämpätä liikaa tapahtumia, jotka olisivat yksinkertaisen alleviivaavia teeman esittelemisen suhteen. Holofcener yksinkertaisesti esittelee meille hahmot ja usein heidän ongelmansa, eikä tarjoa meille mitään jumalan ojentavaa kättä niiden ratkaisemiseksi, vaan antaa hahmojen sekä katsojien itse hahmottaa ongelmien syyn ja seurauksen ja miten siihen, elämään tulee suhtautua.

Tästä pääsemmekin siihen edellä mainittuun realismiin. Ei ole epätavallista, että elokuvan hahmoilla ongelmia tai että niihin haetaan ratkaisuja, mutta liian usein elokuvat päätyvät sellaisiin satumaisiin ratkaisuihin, joissa hyvä haltija taikoo prinsessalle hienon iltapuvun ja kurpitsakärryt ja suurin piirtein sysää tämän prinssin syliin. Mutta ei Holofcener. Useasti ongelmat jäävät jopa ratkaisematta ja mikä sen virkistävämpää kuin nähdä valkokankaalla hahmon, joka ei ole täydellinen, jolla ei kaikki asiat suju niin kuin pitäisi, mutta silti hän jatkaa elämistä ja kohtaa uuden päivän - aivan kuten jokainen meistä tekee joka päivä. Tällä tavalla samaistuminen hahmoihin on helppoa ja se, miten Holofcener elokuviaan muovaa on taidetta.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat jotain näyttelijää omaperäiseksi. Mutta kun katson, miten Catherine Keener näyttelee, voin sanoa, että hän on näyttelijänä omaperäinen. Valinnat, joita hän tekee näytellessään ovat kauniita ja henkeäsalpaavia. Miten hän kääntää päätään tai hipaisee hiuksia korvansa taakse tai pitää katseensa maassa, kun toinen hahmo puhuu hänelle - tapa, jolla hän kannattelee itseään, ryhti, äänenkäyttö - kaikki ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja vivahteikkaita.

Jake Gyllenhaal on myös yksi suosikkejani, hän ei ehkä ole omaperäinen näyttelijä, mutta sitäkin omistautuneempi. Hänhän on myöhemmällä urallaan todistanut järkyttävän laajan repertuaarinsa, mutta jo näin aikaisessa tai varhaisessa roolisuorituksessa näkee, miten hän heittäytyy rooliinsa ja tavallaan katoaa näytellessä ja tämä tekee hänestä näyttelijän, jota on ennen kaikkea helppo katsella.

Dermot Mulroney on itselleen tyypillisessä roolissa, rentona, vähän kysymyksiä herättävänä miehenä ja hyvä niin, sillä tämän roolin hän osaa hyvin. Emily Mortimer on roolitettu hyvin, en ehkä henkilökohtaisesti välitä hänestä näyttelijänä, mutta sopii tälläisiin hiirulaisrooleihin. Brenda Blethyn on vaikuttava äitinä, jonka varjo selkeästi on vasten omaa tahtoaan langennut myös tyttäriensä elämään. Nuorta Annieta esittävä Raven Goodvin on joissain kohtauksissa selkeästi pihalla sen suhtene, miten näytteleminen toimii ja hänestä saa teennäisen vaikutelman, mutta eipä lapselta juuri voi paljon vaatia.

Hieman koin häiritseväksi sen, että elokuvaan ja joihinkin kohtauksiin yritettiin hakea syvyyttä, jolloin sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Toisin sanoen kohtauksista, jotka eivät olleet mitenkään merkityksellisiä tai surullisia, yritettiin saada irti liikaa, kun oltaisiin päästy vähemällä, kun oltaisiin keskitytty kohtauksiin, jossa oikeasti olisi ollut enemmän tulkittavaa. En haluaisi valittaa näin tyhmästä asiasta, sillä muuten elokuva on täydellistä Holofceneria ja muutenkin koin elokuvan rytmin ja painotuksen kohtauksien välillä mielenkiintoiseksi.

...=)

Nigthcrawler (Nightcrawler)

Katson Los Angelesin öistä maisemaa. Kysessä on Nightcrawler-elokuvan lopputekstit. Ainoa ajatus, joka pyörii päässäni on, että kuinka surkea pomo Dan Gilroylla on täytynyt olla, että hän on päättänyt tehdä hänestä hahmokuvauksen? Jake Gyllenhaal näyttelee uransa hienointa roolia, muuttuen Lou Bloomiksi, joka alkaa kuvata onnettomuuksia öisessä Los Angelesissa, myyden niitä uutiskanaville. Tarkalleen ottaen yhdelle kanavalle, jonka uutistoimitusta johtaa määrätietoinen Nina Romina (Rene Russo).

Olemme nähneet tuhansia ja taas tuhansia elokuvia työttömistä taiteilijoista niin Los Angelesissa kuin ympäri maailmaa yrittäen murtaa tietään huipulle, mutta en ole aikaisemmin nähnyt niin sanottujen nightcrawlerien työkenttää. Kuinka kilpailuhenkistä ja vaativaa se onkaan. Nightcrawler on siis termi, jota käytetään onnettomuuksien perässä juoksevista kuvaajista, yleensä öiseen aikaan, siitä termi:
*Night= yö,
*crawler= varmastikin siksi, koska he vain taltioivat onnettomuuspaikkoja, nostamatta tikkua ristiin auttaakseen uhreja, välillä jopa aiheuttaen lisätuhoa.
...Ihmettelen vain, miksi tästä ei ole tehty elokuvaa aikaisemmin?

Jo heti ensimmäisestä hetkestä, kun näemme Lou Bloomin, tiedämme, että tällä kaverilla eivät ole kaikki mutterit kiristettyinä. Hän on työtön rikollinen, joka on opetellut kaikki mahdolliset mantrat, joita amerikan unelmaa tavoitteleville tarjotaan niissä miljoonissa oppaissa, joita jo miljoonansa tienanneet ovat kirjoittaneet, koska ei tiedä mihin muuhunkaan uskoa. Bloom on yksineläjä. Omien sanojensa mukaan, hän ei vain pidä muista ihmisistä. Hän ei pelkää suorittaa rikosta, jotta se edistäisi hänen omia päämääriään. Päädyttyään uutiskuvaajaksi hän menee uskomattomiin mittoihin saadakseen eläväistä, ensikohtaista materiaalia rikospaikalta ja/tai onnettomuuspaikalta - mitä pahempi, sen parempi. Ehkä elokuva ei olisikaan mitään ilman tätä mielenkiintoista päähenkilöhahmoa. Ohjaaja Dan Gilroy tekee hienon päätöksen jättää hahmon tausta täysin aukinaiseksi. Emme tiedä kuka hän on, mistä hän tulee tai edes mitkä ovat hänen päämääränsä. Tämä pitää meidät täysin lukittuina elokuvaan. Haluamme tietää enemmän hahmosta. Haluamme kurkistaa hänen, selvästi rikkinäisen, kuoren sisään. Rako on jo tehty, haluamme repiä sen avonaiseksi. Kuten todettu, Bloom saavuttaa jopa työnantajan aseman elokuvan edetessä, aloittaen yhdellä alaisella; viattomalla ja epäuskoisella Rickilla (Riz Ahmed), joka kodittomuuden pakottamana hyväksyy työn, vaikka työnantajana olisikin mies, kuten Lou Bloom.

Elokuva on siinä mielessä kuitenkin melko yksinkertainen. Valtaosa elokuvasta kuluu kuvatessa Louta ja Rickiä heidän autossaan rynnäten pitkin L.A:n katuja poliisiradiota kuunnellen, mahdollisen onnettomuuden toivossa. Tämä on ehkä hieman turhauttavaakin, sillä jo puolessa välissä elokuvaa, haluaisimme jo päästä pois tästä autosta ja nähdä minne Loun tarina päättyy. Joka tapauksessa on minusta elokuva varsin hyvä. -Loistava kuvaus hahmosta, jolta puuttuu perusinhimilliset piirteet kuten empatia ja moraalintaju.-

Ihmiset ovat anatomisesti samanlaisia, ellei oteta huomioon mutaatioita. Kaikilla on hiukset, jalat, silmät, suu ja ääni. Sen lisäksi useimmat ihmiset ovat samanalaisia psykologialtaan, mieleltään. Me kaikki toteutamme yleistä ihmisyyden ideaa. Meillä on kyky empatiaan, moraalin tunne, käyttäytymisnormit; mitä sanoa, kenelle ja milloin. Kaikki ihmiset yleensä pyrkivät kohti samaa päämäärää ja meitä ajavat samat motiivit. Siksi näyttelijän on helppo samaistaa rooli itseensä, antaa roolihahmon esimerkiksi tervehtiä samoin kuin itse tervehtisi mahdollista tulevaa työnantajaa, antaa roolihahmonsa nauraa samoille asioille kuin itse nauraisi. Lou Bloom on tästä syystä lähes mahdoton rooli näyttelijälle. Hänessä ei ole mitään yleistä ihmisyyttä, ei mitään yleisiä piirteitä. Suoraan sanottuna hahmo on outo. Gyllenhaal yltää, luodessaan tätä roolia, legendan mittasuhteisiin. Unohtakaa Brando, meillä on Gyllenhaal! On kuin Gyllenhaal muuntuisi Bloomiksi, kuin hän katoaisi tämän miehen taakse, lainaten hänelle vain kehonsa, unohtaen kaiken itsestään. Kehittäen aidon, uskottavan ja realistisen henkilöhahmon, joka on kuitenkin varsin kummajainen. Jos tämä ei ole viime vuosien parhainta näyttelijäntyötä, niin en tiedä mikä on!

Russo todistaa huomattavaa älykkyyttä roolissaan. Hän on kärkevä, voimakas, vaikuttava ja aito, uramotivoituneena uutispäällikkönä. Roolisuoritusten lisäksi, elokuvan käsikirjoitus on hieno, etenkin roolihahmojen luonnissa, myös musiikista vastaava James Newton Howard ja kuvauksesta vastaava Robert Elswit istuvat osiinsa erittäin luontevasti. Kaiken kaikkiaan, erittäin omalaatuinen elokuva omalaatuisista henkilöistä. Mikä on sitä mielenkiintoisempaa?

...=)

Source Code (Source Code)

Duncan Jonesin sci-fi-jännityselokuva tuotti vuonna 2011 yli 147 miljoonaa dollaria. Pääosissa Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan ja Vera Farmiga. Elokuvan käsikirjoitti Ben Ripley. Se sai kriitikoilta myönteiset arviot.

    Source Code kertoo Yhdysvaltain armeijan helikopteripilotista, Kapteeni Coulter Stevensistä (Jake Gyllenhaal), joka muistaa viimeksi olleensa räjähdyksessä Afghanistanissa. Hän havahtuu hereille lähijunassa matkalla Chicagoon. Hänen edessään istuu hänet ilmeisesti tunteva Christina Warren (Michelle Monaghan) ja peilistä hän näkee toisen miehen nimeltä Sean Fentress. Kun hän saavuttaa selväjärkisen tilan juna räjähtää. Seuraavaksi hän herää likaisessa ja hämärässä istuinlaatikossa. Hänen kanssaa kommunikoi videonäytön välityksellä Kapteeni Colleen Goodwin (Vera Farmiga). Nyt Coulter on oma itsensä ja Colleenkin tiedostaa hänet. Coulter palautetaan junan kyytiin aina kahdeksaksi minuutiksi, jotta hän voisi selvittää kuka jätti pommin junaan estääkseen seuraavan räjähdyksen toisaalla. Ohjelma nimi on Source Code. Kokeellinen laite, jonka suunnitteli tri Rutledge.

     Source Code on vaikeaselkoinen elokuva. Pelkkä juonenkuvaus on jo miltei mahdotonta. Saati sen täydellinen ymmärtäminen. Minusta elokuva tuntuu hieman mukamas nokkelalta ja vaikeaselkoiselta ja siihen se lopulta kaatuukiin, omaan nokkeluuteensa. Mielenkiintoinen lähtöasetelma ja mahdollisuudet suureen tragediaan, henkilökohtaisesti elokuvan loppu ei enää puhutellut minua yhtä paljon kuin alku. Hollywoodin pakko saada onnellinen loppu johtaa siihen, että juonesta tulee paradoksinen, monimutkainen ja liian kiemuroinen ja fantasian oloinen. Elokuvan jännitys on kuitenkin käsinkosketeltavaa ja ensimmäinen puolisko kuluu todella nopeasti ihmetellessä, että mitä tapahtuu. Elokuva on rakennettu hienosti tässä suhteessa ja näyttelijät pärjäävät upeasti näytellessään aina samaa kahdeksaa minuuttia. Elokuva on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja henkeä salpaava, harmi vain, että se kompastuu yrittäessään olla liian nokkela loppua kohti.
    Jake Gyllenhaal on tulessa. Hän omaksuu täydellisesti koulutetun armeijakapteenin maneerit ja samalla antaa hahmon tunteiden vyöryä valkokankaan läpi. Käsinkosketeltava tunnelma ja hahmon mysteeri ovat Jake Gyllenhaalin näyttelemisessä avainasemassa ja se tekee koko elokuvasta onnistuneemman. Loppua kohti hahmolla on täysin katsojan sympatiat ja Gyllenhaal on virheetön.
     Michelle Monaghanilla on suuri työ näytellä kohtausta, jota kukaan ihminen ei koskaan ennen ole kokenut. Miten hahmo reagoisi niin eriskummallisee tapahtumaan kuin että hänelle tuttu ihminen luulee olevansa joku muu. Luulee ja luulee, mutta niin Christina luulee. Monaghan on aito, lämmin, uskottava ja sympaattinen, kaikkea mitä hänen tuliskin olla. Hän onnistuu loistavasti. Hänen kemiansa Jake Gyllenhaalin kanssa kohtaan poikkeuksetta ja he luovat upean parin valkokankaalle viemättä huomiota elokuvan sci-fi-painotteisuudesta.
    Source Code on mielenkiintoinen elokuva. Se on puhdasta sci-fi-nerokkuutta ja monimutkaisuudessaan vain ihailtavaa. Kuitenkin lopussa juoni lässähtää armottomasti ja elokuva kaatuu omaan näppäryyteensä. Siitä huolimatta elokuvan käsinkosketeltava jännitys ja upeasti luotu tieteisfiktiotunnelma tekevät siitä viihdyttävän, miellyttävän elokuvan.

8+

...=)

Love and Other Drugs (Love and Other Drugs)

Love and Other Drugs on Oscar-voittaja Anne Hathawayn ja Oscar-ehdokas Jake Gyllenhaalin tähdittämä draamakomedia vuodelta 2010. Sen ohjasi Edward Zwick ja tuotti yli 100 miljoonaa dollaria.

     On vuosi 1996. Jamie Randall (Jake Gyllenhaal) saa potkut elektroniikkaliikkeestä mentyään sänkyyn esimiehensä tyttären kanssa. Illallispöydässä Jamien veli, menestynyt miljonääri Josh ilmoittaa, että on löytänyt veljelleen työpaikan lääkefirmojen edustajana. Käytyään koulutuksen, hän yrittää saada lääkärit määräämään potilailleen Zoloftia ja Zithromaxia. Hänen esimiehensä näkee hänet "kultaisena lippuna", niin hyvänä myyjänä, että he pääsisivät suurempiin ympyröihin Chicagoon. Jamien esimies sanoo, että jos hän saa tri. Knightin määräämään Zoloftia potilailleen Prozacin sijaan, muut lääkärit seuraisivat esimerkkiä. Jamiellä on kyllä kilpailija, joka yrittää myydä puolestaan Prozacia. Lopulta Jamie pääsee Knigtin suosioon ja hän antaa tämän tulla seuraamaan potilastarkastustaan nuoresta Parkinsonin tautia sairastavasta naisesta nimeltä Maggie Murdoch (Anne Hathaway). Toisin kuin muut naiset, Maggie ei heti alistu Jamien pauloihin ja he päätyvät vain pitämään hauskaa. He kuitenkin tajuavat rakastavansa toisiaan. Samaan aikaan markkinoille on tulossa uusi lääke, Viagra, jota Jamie ryhtyy iloissaan myymään. Jamien ja Maggien täytyy miettiä mitä tekevät tulevaisuuden suhteen ja onko suhteella tulevaisuutta, jos Maggien sairaus pahenee.
      Love and Other Drugs on kuin keitto johon on yritetty heittää mukaan liian monta ainesta. Kyseessä on draamakomedia, mutta katsoja ei pääse missään vaiheessa selville pitäisikö hänen suhtautua elokuvaan vakavasti vai ei? Alkuun leppoisalta tuntuva elokuva muuttuu lopussa surulliseksi ja pistää miettimään itse elämää. Love and Other Drugs on kuitenkin varsin kelpo Hollywood-elokuva. Hyvät näyttelijät pelastavat paljon, mutta monen aiheen päällikkäinen käsittely aiheuttaa turhamaisuutta. Pohjalla on kuitenkin siirappinen suhde, kaikkine kliseineen. Ja elokuva ei ole uskottavin.
     Anne Hathaway tulkitsee Maggien sellaisella syvyydellä, että siitä on komedia kaukana. Hän saa hienosti elokuvan hallintaan ja hänen viehättävä valkokangaskarismansa toimii hyvin yhteen Gyllenhaalin kanssa. Hathawayn kyky yhdistää koko elokuva ja tuoda valoa valkokankaalle on poikkeuksellinen. Hänellä on intohimoa ja paloa sekä osaa käyttää omia voimavarojaan hyvin selkeästi. Hän on omistautunut ja hänellä on positiivinen energia. Hän osaa luoda hahmoista persoonallisia ja sympaattisia. Jake Gyllenhaal on loistava valinta Hathawayn vastanäyttelijäksi. He pelaavat tosi hyvin yhteen ja heidän kemiansa on käsin kosketeltavaa. Gyllenhaal ottaa hahmonsa reippaaseen käsittelyyn ja hänen energiansa on ihailtavaa. Hän toimii kuten näkee parhaaksi ja saa katsojat puolelleen. Gyllenhaal on tosi monipuolinen näyttelijä ja hän saa sen näyttämään helpolta. Vaivaton karisma ja leppoisa asenne tekevät hänetstä upean näyttelijän ja hän on kuin kotonaan valkokankaalla.

     Kaikista virheistään huolimatta, nautin suunnattomasti elokuvasta Love and Other Drugs. Se on hieno elokuva ja se pistää ajattelemaan asioita, joita ehkä haluaisikin ajatella. Sinulle tulee positiivinen asenne elämään ja loppujen lopuksi hyvä mieli. Joskus harvoin onneksi käykin elokuvia katselllessa niin, että elokuvan tunnelma ja kokonaisuus syrjäyttää kaikki pienet virheet ja niin käy elokuvan Love and Other Drugs kanssa. Se on yksinkertaisesti hyvä elokuva, aika kuluu kuin siivillä sitä katsoessa ja sen jälkeen elämä tuntuu erilaiselta, positiiviselta. Elokuvan vaikutus on niin iso, että se on huomioitavaa.

9 1/2

...=)