McDonagh on tunnettu mustaa huumoria runsaasti sisältävistä saippuaoopperamaisista draamoistaan, joissa tutkitaan vahvoja tunteita; vihaa, kaunaa, menetystä. Hienovaraisiksi ei McDonaghin elokuvia pääse syyttämään. Mutta tässä, jossa hän työskentelee taas vaihteeksi kotimaassaan Irlannissa, tähän elokuvaan on saatu jonkinlaista autenttisuutta, jota jäin esimerkiksi Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -rainan kanssa kaipaamaan.
Ehkä se on jokin irlantilaisten aksentissa joka sen tekee? Hahmot tuntuvat aidommilta, kun heidän tavassaan puhua ei ole mitään teeskenneltyä - toisin kuin esimerkiksi välillä hyvinkin teennäisiltä kuulostavissa brittipätkissä, joissa puhutaan niin koreaa brittiaksenttia, että vähemmästäkin.
En rakastunut elokuvan kuvaukseen. Irlannin nummia ja valtamereen taittavia jyrkänteitä olisi voinut kuvata rohkeammallakin maalailevuudella. Sen sijaan rakastuin elokuvan rytmiin. Tarinahan on periaatteessa hyvin, hyvin kompakti. Kaksi miestä pienellä saarella, jotka eivät edes puhu toisilleen. Se tarkoitti, että tarinalla oli runsaasti aikaa hengittää, laajentua, tihentyä. Katsojalla oli aikaa viettää aikaa hahmojen kanssa, päästä heidän pään sisälle.
Tätä tietysti edesautti hienon hienot roolisuoritukset. Farrell tuntuu löytäneen jonkinlaisen vaihteen silmään myöhäisemmällä urallaan tällaisissa hieman eksentrisissä rooleissa. Vahvana vertauskohtana muistuu mieleen The Killing of a Sacred Deer, vuodelta 2017, jonka rooli oli vielä härömpi. Ehkä juuri siksi, koska Bansheesin roolin ei ollutkaan määrä olla yhtä utopistinen, jäinkin hänen osaltaan kaipaamaan hieman enemmän sydäntä rooliin tässä. Aitoutta. Tässä ei pelkkä outous riittänyt.
Sen sijaan sydäntä tarjosi senkin edestä aikaisemmin varsin tuntematon Kerry Condon, joka on ehdottomasti läpimurtoroolissaan. Hän varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa kokeneemmilta veteraaneiltaan. Hän vaikuttaa niin teeskentelemättömältä, silti jo elokuvaa katsoessa sitä mykistyy, kuinka vaikuttavasti hän paahtaa menemään.
En edes lähde vertailemaan Condonia kuitenkaan Keoghaniin, joka on aivan yhtä luonnonvoima. Hän on puolestaan tehnyt jo aikaisemminkin vaikutuksen ja vahvistaa vaan kuvaa uskomattoman ennennäkemättömästä näyttelijästä. Hän tekee jotain aivan omaa juttuaan. En edes lähde analysoimaan mitä. Vielä. Tulen nauttimaan hänen uransa seuraamisesta, toivottavasti pitkään. Hän on nero.
Brendan Gleeson on osassaan varma.
McDonaghin, käsikirjoittajan ja ohjaajan, suurin fani en ole. Näen kyllä elokuviensa viehätyksen, mutta musta komedia ei oikein uppoa minuun, etenkään sötkötettynä muihin genreihin, kuten draamaan. Haluaisin katsojana keskittyä joko nauramaan tai miettimään. En juuri pidä näiden yhdistelmistä.
Lisäksi jäin kaipaamaan jotain syvyyttä kuitenkin lisää. Vertauskuvallista tasoa ikään kuin jo rapsuteltiin. Sitä kohtaan hapuiltiin hakemalla rinnastusta sisällissodasta. Dialogi ikään kuin kiusoitteli jollain syvemmällä huomiolla ihmisen luonteesta ja sen analyysista, mutta se jäi kiusoittelun asteelle. En ainakaan itse saanut kiinni, mikä se lopullinen havainto olisi ollut. Elokuva jää yksittäisen tarinan asteelle - hyvin kerrotun, mutta laajempaa merkitystä vaille jäävän.
Ja aikaisemminkin olen jäänyt peräänkuuluttamaan McDonaghille hiomapaperia. Tarina kaipasi parempaa työstämistä. Nyt hahmoja vähän tuli ja meni, eikä kaikkia Tšehovin aseita ammuttu. Enkä tiedä kuinka reilu tämä viimeinen pointtini on, siksi jätin sen viimeiseksi, mutta yksinkertaisista ihmisistä kertovassa elokuvassa on aina vaara jäädä... yksinkertaiseksi.
Mutta kuten todettua, Banshees pysyy pinnalla jonkunlaisen rouheutensa ansiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti