Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.
Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin.
Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen.
Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu.
Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.
Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti.
Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita.
On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti