Arvostelu: The Banshees of Inisherin

Martin McDonaghin ohjaama ja käsikirjoittama The Banshees of Inisherin vuodelta 2022 kertoo Colin Farrellin esittämästä Pádraic Súilleabháinista 1920-luvun sisällissodan riivaamassa Irlannissa, jonka paras ystävä Colm (irlantilaisen näyttelytaiteen jättiläinen Brendan Gleeson) yllättäen päättää eristäytyä Pádraicista keskittyäkseen viimeisten elinvuosiensa aikana musiikkiinsa, omiin mietteisiinsä ja hiljaisuuteen. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle pienelle saarelle Irlannin rannikolla, joten Pádraicilla ei ole hirveästi muutakaan seuraa, siskoa (Kerry Condon) tai kylän vähä-älyistä nuorukaista (Barry Keoghan) lukuun ottamatta. Maatilan eläimistä sentään saa seuraa, kunnes ei enää saakaan.

McDonagh on tunnettu mustaa huumoria runsaasti sisältävistä saippuaoopperamaisista draamoistaan, joissa tutkitaan vahvoja tunteita; vihaa, kaunaa, menetystä. Hienovaraisiksi ei McDonaghin elokuvia pääse syyttämään. Mutta tässä, jossa hän työskentelee taas vaihteeksi kotimaassaan Irlannissa, tähän elokuvaan on saatu jonkinlaista autenttisuutta, jota jäin esimerkiksi Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -rainan kanssa kaipaamaan.

Ehkä se on jokin irlantilaisten aksentissa joka sen tekee? Hahmot tuntuvat aidommilta, kun heidän tavassaan puhua ei ole mitään teeskenneltyä - toisin kuin esimerkiksi välillä hyvinkin teennäisiltä kuulostavissa brittipätkissä, joissa puhutaan niin koreaa brittiaksenttia, että vähemmästäkin.

En rakastunut elokuvan kuvaukseen. Irlannin nummia ja valtamereen taittavia jyrkänteitä olisi voinut kuvata rohkeammallakin maalailevuudella. Sen sijaan rakastuin elokuvan rytmiin. Tarinahan on periaatteessa hyvin, hyvin kompakti. Kaksi miestä pienellä saarella, jotka eivät edes puhu toisilleen. Se tarkoitti, että tarinalla oli runsaasti aikaa hengittää, laajentua, tihentyä. Katsojalla oli aikaa viettää aikaa hahmojen kanssa, päästä heidän pään sisälle.

Tätä tietysti edesautti hienon hienot roolisuoritukset. Farrell tuntuu löytäneen jonkinlaisen vaihteen silmään myöhäisemmällä urallaan tällaisissa hieman eksentrisissä rooleissa. Vahvana vertauskohtana muistuu mieleen The Killing of a Sacred Deer, vuodelta 2017, jonka rooli oli vielä härömpi. Ehkä juuri siksi, koska Bansheesin roolin ei ollutkaan määrä olla yhtä utopistinen, jäinkin hänen osaltaan kaipaamaan hieman enemmän sydäntä rooliin tässä. Aitoutta. Tässä ei pelkkä outous riittänyt.

Sen sijaan sydäntä tarjosi senkin edestä aikaisemmin varsin tuntematon Kerry Condon, joka on ehdottomasti läpimurtoroolissaan. Hän varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa kokeneemmilta veteraaneiltaan. Hän vaikuttaa niin teeskentelemättömältä, silti jo elokuvaa katsoessa sitä mykistyy, kuinka vaikuttavasti hän paahtaa menemään. 

En edes lähde vertailemaan Condonia kuitenkaan Keoghaniin, joka on aivan yhtä luonnonvoima. Hän on puolestaan tehnyt jo aikaisemminkin vaikutuksen ja vahvistaa vaan kuvaa uskomattoman ennennäkemättömästä näyttelijästä. Hän tekee jotain aivan omaa juttuaan. En edes lähde analysoimaan mitä. Vielä. Tulen nauttimaan hänen uransa seuraamisesta, toivottavasti pitkään. Hän on nero.

Brendan Gleeson on osassaan varma.

McDonaghin, käsikirjoittajan ja ohjaajan, suurin fani en ole. Näen kyllä elokuviensa viehätyksen, mutta musta komedia ei oikein uppoa minuun, etenkään sötkötettynä muihin genreihin, kuten draamaan. Haluaisin katsojana keskittyä joko nauramaan tai miettimään. En juuri pidä näiden yhdistelmistä. 

Lisäksi jäin kaipaamaan jotain syvyyttä kuitenkin lisää. Vertauskuvallista tasoa ikään kuin jo rapsuteltiin. Sitä kohtaan hapuiltiin hakemalla rinnastusta sisällissodasta. Dialogi ikään kuin kiusoitteli jollain syvemmällä huomiolla ihmisen luonteesta ja sen analyysista, mutta se jäi kiusoittelun asteelle. En ainakaan itse saanut kiinni, mikä se lopullinen havainto olisi ollut. Elokuva jää yksittäisen tarinan asteelle - hyvin kerrotun, mutta laajempaa merkitystä vaille jäävän.

Ja aikaisemminkin olen jäänyt peräänkuuluttamaan McDonaghille hiomapaperia. Tarina kaipasi parempaa työstämistä. Nyt hahmoja vähän tuli ja meni, eikä kaikkia Tšehovin aseita ammuttu. Enkä tiedä kuinka reilu tämä viimeinen pointtini on, siksi jätin sen viimeiseksi, mutta yksinkertaisista ihmisistä kertovassa elokuvassa on aina vaara jäädä... yksinkertaiseksi.

Mutta kuten todettua, Banshees pysyy pinnalla jonkunlaisen rouheutensa ansiosta. 

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.

Arvostelu: The Lobster

En pitänyt tästä yhtä paljon kuin The Killing of A Sacred Deerista. Minua alkaa huolestuttaa, että ohjaaja Yorgos Lanthimoksella on vain tämä yksi kortti hihassaan. Nimittäin The Lobster ja The Killing of A Sacred Deer ovat melko samanlaisia elokuvia ja liekö jos olisin nähnyt The Lobsterin ensiksi, olisin ihan sen pauloissa ja The Killing of A Sacred Deer tuntuisi vain sen jatkeelta. Lanthimoksen fiktiivinen maailma on mielenkiintoinen. Se on kuin autistien valloittama maailma, joka on samalla satiiri meidän nyky-yhteiskunnastamme, mutta tavalla, joka ei täysin aukea. Musta huumori on pääosassa ja näyttelijöistä ei voi juuri sanoa kahta sanaa enempää, sillä joko heidän tyylinsä on täysin puista tai täysin nerokasta. En pysty nyt puhumaan koko Lanthimoksen elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, sillä kaksi elokuvaa on kuitenkin vielä liian kattamaton otos, mutta jos puhun vain The Lobsterista, niin minulle se hajosi siihen, että en välittänyt yhdestäkään hahmosta. Siinä missä Sacred Deer oli tarkoituksella häiriintyneen psykologinen kauhutrilleri, The Lobster kuitenkin yrittää ainakin ajoittain leikkiä jonkinlaista romanttista elokuvaa. Ja silloin se tarkoittaa sitä, että katsojan tulisi välittää edes yhdestä hahmosta, jotta voisi kiinnostua elokuvastakin.

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer

Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.

Steven (Colin Farrell) on kirurgi, jonka kuolettava virhe tappaa teini-ikäisen Martinin (Barry Keoghan) isän. Steven säälii ongelmaista ja omituista poikaa ja alkaa viettämään aikaa tämän kanssa. Martin haluaisi Stevenista tulevan isäpuolensa ja aviomiehen äidilleen (Alicia Silverstone), mutta Steven on naimisissa Annan (Nicole Kidman) kanssa ja heillä on kaksi lasta (Raffey Cassidy, Sunny Suljic). Alla makaa kuitenkin jännite, että Martin janoaisikin kostoa.

Sitten puolestaan elokuvaa katsoessa tunnelma, äänimaailma, visuaalisuus, rytmi kaikki tunkevat mitä väkevimmällä voimalla ihosi alle, vaikka se rypistyisi ja hajoaisi. Yorgos Lanthimos on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka muistuttaa visionäärisellä voimallaan esimerkiksi Xavier Dolania, Darren Aronofskya tai Michael Hanekea siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat ilman epäilykseen häivää, hänen. Ne ovat hänen kynästään, hänen mielestään, hänen sydämestään. Jokainen solu elokuvassa muistuttaa hänestä.

Täten elokuvan analysoimisesta paperille tulee toissijaista, sillä elokuvan yksittäiset osatekijät tuntuvat vain ohjaajan jatkeelta. Jopa näyttelijäsuoritukset. Ne ovat kaikki loistavia, mutta niitä on vaikea arvostaa erillisenä osa-alueena elokuvasta. Ne ovat symbioosi. Jokin skitsofreninen yhdistelmä kliinistä symbolismia, fanaattista surrealismia ja abstraktia absurdismia. Tässä ei kuulukaan tietää, mitä tapahtuu, vaan vain elää mukana. Heittäytyä elokuvan uhriksi. Haastaa itseään taiteen avulla.

Siksi haluankin puhua kokemuksesta elokuvan katsomisesta. Se on nimittäin jotain täysin poikkeuksellista. Taisin itse istua suu auki koko elokuvan keston ajan ja se jo itsessään oikeuttaa kutsumaan teosta aivan huipuksi. Jo niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että ohjaaja osaa pidellä käsissään kameraa. Elokuvalla on kuvaaja, mutta en usko, että yhtäkään elokuvan otosta päätettiin ilman Lanthimoksen hyväksyntää. Hän nimittäin hallitsee katsojan haltuunoton. On niin taivaallisen poikkeuksellista, että ohjaaja tietää, mitä tekee; ottaa tilanteen ja katsojan haltuun. Elokuvan jokainen kuvakulma on poikkeuksellinen ja herättää miljoona lisäkysymystä - miksi tämä kohtaus kuvattiin näin, mitä tällä otoksella haluttaan viestittää, miksi kamera liikkuu noin...?

Koska elokuva ei ole kuvattu geneerisesti, syntyy siitä aidosti hengittävää, sielukasta taidetta. Sen lisäksi kohtausten omintakeisuus on jotain, mihin takerruin kiinni kuin Titanicin matkustaja pelastusrenkaaseen. Kohtausten tunnelma, mikä syntyy jostain oudosta yhdistelmästä äänimaailmaa, visuaalisia kamerakulmia ja käsikirjoituksen eksentrisyyttä, muistuttaa katsojaa millaista on olla hyvän elokuvan uhri. Kerrankin jotain, mikä on taiteellista, rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Tässsä on Lanthimoksella ollut visio ja se on tehty. Yhtäkään katsojaa ei holhota eikä pidetä kädestä kiinni. Lanthimokselle on varmasti ihan se ja sama miten katsoja reagoi elokuvaan, kunhan saa viestinsä vältettyä.

Perinteiseksi elokuvaa nimittäin ei voi kutsua. Katsoja ei tiedä, miten reagoida kohtauksiin. Ne ovat toinen toistaan oudompia ja jättää katsojan täysin rannalle raapimaan päätään. Ja rakastin niistä jokaista. Pidän ihan mahdottomasti siitä, että uskalletaan kääntää nupit kaakkoon ja leikitellä sillä, mitä elokuva voi tehdä ja mitä se voi saada aikaan. Todella lähellä täydellistä psykologista kauhua, mitä se olisi, jos se olisi sitä pelkästään, mutta kun ei ole. Elokuvan ahdistavuus leikittelee myös syvällisellä draamalla - erityisen painopisteen tematiikassa saa karma, mikä jo itsessään on poikkeuksellisen virkistävä aihealue, sillä tässä leffassa pysytellään oikeussalin, poliisin ja tavallisen yhteiskunnan kankeiden raamien ulkopuolella ja täten tulkinta saa ihan uudet sfäärit. Mielenkiintoista porautua niin syvälle ihmisen eläimellisyyteen, luonnonvaraisuuteen ja villiyteen. Jopa siihen pisteeseen asti, että elokuva tunkeutuu sinun mieleesi ja uniisi eikä päästä otteestaan irti pitkän aikaa elokuvan katsottuasi. Loppua kohden kohtaukset vain porautuvat syvemmälle ja syvemmälle ihmisyyden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, selviytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisyydestä.

Niin hyytävän täydellistä elokuvaa, että etsiä saisi vastaavaa vaikka ajan loppuun asti. Yorgos Lanthimos on yksi aikamme parhaista, omalaatuisimmista ja luovimmista ohjaajaneroista. Harvaanpa elokuvataitelijaan voi yhtäkään näistä kuvauksista soveltaa. Voisin jatkaa elokuvasta puhumista monen tunnin ajan, mutta pikkuhiljaa ehkä lopetan selostukseni tähän. Sen vain haluan jättää ilmoille, että toivoisin, että tämä inspiroisi minun lisäkseni jotain muuta. Ja kirjoittamisen sijaan esimerkiksi tarttumaan elokuvakameraan samalla vimmalla, mitä tässä. Ja studiot rahoittakaa näitä elokuvia, minä kaipaan niitä kuollakseni.

...=)

Total Recall (Total Recall)

Total Recall on oppikirjatapaus toimintajännärin luomisesta. Elokuva alkaa kun miespäähenkilö (Colin Farrell) herää pahasta unesta. Kaunis vaimo (Kate Beckinsale) huolestuu. Käy ilmi, että päähenkilömme on tyytymätön elämäänsä kohtaan ja kuin janoaa vähän toimintaa. Vähän aikaa katsomme kun hän kärvistelee arkisen tylsässä elämässään ja pim, pam, pum, toiminta alkaa. Kuvioihin astuu kaunis mysteerinainen (Jessica Biel) ja miespäähenkilö oppii paljon uutta itsestään ja hänen täytyy tehdä klassinen valinta hyvän (Bill Nighy) ja pahan (Bryan Cranston) väliltä. Kliimaksia kohden miespäähenkilö jätetään pahiksen toimesta "kuolemaan", kun damsel in distress (edelleen Biel) jätetään hänen pelastettavaksi tyyliin kielekkeelle, kun pahis lähtee tuhoamaan maailmaa, jota päähenkilö elokuvan alussa vielä niin inhosi.

Ensimmäisistä sekunneista asti tiesin tarkalleen, miten elokuva tulisi päättymään. Tässä juonenkehitys on olematonta, sillä se noudattaa tuhat ja yksi kertaa nähtyä kaavaa. Elokuva lisäksi on armottoman kömpelö ja lukuisat aukot juonessa tekevät elokuvan rakenteesta lähinnä naurettavan. Tyhmintä on elokuvan roolitus. En missään vaiheessa usko näyttelijöiden olevan rooleissaan, vaan katson koko ajan elokuvatähti Colin Farrellin ja elokuvatähti Kate Beckinsalen taistelevan tuulikoneiden huristessa, heidän koko ajan näyttäessä tyylikkäämmiltä kuin tavallinen ihminen näyttäisi kymmenen tunnin meikkaussession jälkeen.

Sen sanottuani, pidän elokuvatähti Colin Farrellista ja eritoten pidän Jessica Bielistä, jonka toivon vielä tulevaisuudessa saavan jotain edes enemmän työstettävämpiä rooleja kuin nämä tälläiset tusinatuoteprojektit. Kate Beckinsalea vihaan näyttelijänä. Hänellä on aina sama puinen ilme ja hän on aina jonkun vaimo. Bryan Cranstonia ei saa huonoksi tekemälläkään. Jotain hyvää, jos jotain pahaakin. Kaikkein inhottavimmaksi koin elokuvan typerät välkkyvalot, jotka eivät noudattaneet mitään tarkoitusta. Jos et ole tätä elokuvaa nähnyt, et tiedä minkälaisiin strobovaloihin oikein viittaan ja voi olla, että vaikka näitkin elokuvan, et kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta lähes joka kohtauksessa jonkinlaiset hälytysvalot tai vastaavat välkkyivät - enkä tiedä miksi, mutta päänsärkyhän siitä tuli.

#elokuvahaaste2016

Saving Mr. Banks (Saving Mr. Banks)

Elokuva kuin vuoden 2011 Piiat, tarina vain eri. Joillekin se iskee, toiset haluavat edes sen  vaikuttavan.

John Lee Hancock on upean vuoden 2009 Elämä pelissä-elokuvan ohjaaja. Miksi nämä elokuvat ovat siis, minun mielestäni paremmuusasteikolla aivan eri tasoilla? Siinä, missä Elämä pelissä kosketti, antoi voimaa, ja syvää draamaa, Saving Mr. Banks jättää kylmäksi. Emma Thompson on elokuvan pääosassa esittäen Maija Poppasen kirjalijaa P.L. Traversia, joka joutuu myymään kirjansa elokuvaoikeudet Walt Disneylle (Tom Hanks), koska on talousvaikeuksissa ja ei pysty maksamaan taloaan. Hän kuitenkin haluaa luovan päätäntävallan elokuvaan ja siitä alkaa synkkä kamppailu elokuvantekijöiden ja Traversin välillä. He haluaisivat tästä iloisen musikaalin, kun taas kirjailijalla itse on panoksena hänen oma tarinansa.

       Minulla oli kovat odotukset tämän elokuvan suhteen. Juuri edellä mainitun ohjaajan vuoksi, mutta myös, koska yleensä pidän tälläisistä keyvistä Hollywoodin taustakuvio-elokuvista kuten vuoden 2011 My Week With Marilyn. Pidän Traversin hahmosta. Hänet on hyvin käsikirjoitettu. Mutta siihen sitten jääkin elokuvan positiivisuudet. Edes Emma Thompson ei saa elokuvaan henkeä vaan turvautuu suoraan sanottuna outoihin näyttelijäratkaisuihin, kuten, että tärkeissä kohtauksissa tuo "syvyyttä" elokuvaan katsomalla pitkään ja hartaasti tyhjyyteen. Thompson myös luottaa liikaa hyvin käsikirjoitettuun hahmoon ja hyvin niitä kärkeviä sutkautuksia lateleekin, mutta jättää hahmon siihen. Olin pettynyt.
      En ymmärrä elokuvia, joissa on takaumia. En ole koskaan pitänyt niistä ja en varmaan koskaan tulekaan pitämään niistä, tietenkin on niitä elokuvia, jotka niissä on onnistunut kuten Woody Allenin Blue Jasmine (2013), mutta nämä onnistumiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja valitettavasti Saving Mr. Banks vahvistaa sääntöä. Takaumat on todella vaikea tehdä onnistuneesti. Ne ovat usein kliseisiä ja teeennäisiä ja jopa turhia. Kuten sanottu elokuvan voimavara on upeasti kirjoitettu Traversin hahmo, mutta sen sijaan, että Hancock keskittyisi tähän, hän päättää viedä katsojat takaumin 1900-luvun alun Australiaan, joka kyllä näyttää todella kuorrutteiselta minun silmääni. Luonnollisesti tekstit kuten "Australia, 1900-luvun alku" ovat takaumissa matkassa mukana, toinen asia, mikä ne minulle vesittää. Sen sijaan, että käsikirjoittaja olisi tuonut syvyyttä elokuvaan, tuomalla Traversin historian mukaan dialogiin, hän on päättänyt luoda, anteeksi nyt taas, mutta kliseiset takaumat, tekemään elokuvasta Hollywood-höhhöä, ja tarkoitan nyt sitä pahassa. Jatkaakseni nyt vielä vähän takaumista valittamisen, myös niissä esiintyvät näyttelijät epäonnistuvat. Nuorta Traversia esittävä Annie Rose Buckley on nimeonmaan lapsinäyttelijä. Hän tarvitsisi enemmän koulutusta, enemmän kaikkea, ja valitettavasti omalta osaltaan vahvistaa sitä sääntöä, että lapsinäyttelijät eivät ole niin hyviä kuin kokeneemmat kollegansa.

     Elokuvassa on hyvääkin. Nimittäin Thompson työskentelee loistavasti yhteen Traversin kuskia esittävän Paul Giamattin kanssa. Heidän yhteiset hetket ovatkin elokuvan parhaimmistoa ja erityisesti kohtaus lento-asemalla, jossa Travers on lähdössä takaisin Englantiin Hollywoodista on upea! Silti en ymmärrä, mistä kaikki kehut Thompsonia, joka on ollut aikaisemmin todella hyvä näyttelijä (niille, jotka haluavat katsoa häneltä hyviä elokuvia, suosittelen Rakkautta vain, Last Chance Harvey ja tietenkin Sense & Sensibility) ja kehut elokuvaa kohtaan, sillä minulle tämä ei ollut enempää kuin se lauantai-iltapäivän kevytdraama elokuvan tv-kanava 25:ltä.

Kaameat pomot (Horrible Bosses)

Kaameat pomot on vuonna 2011 ensi-iltansa saanut mustakomedia. Sen ohjasi Seth Gordon ja pääosissa on Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis. Sivuosissa on Golden Globe ja Emmy-voittaja Jennifer Aniston, Oscar-voittaja Kevin Spacey, Golden Globe-voittaja Colin Farrell, Golden Globe-voittaja Donald Sutherland, Emmy-voittaja Julie Bowen ja Oscar-voittaja Jamie Foxx. Elokuva tuotti yli 209 miljoonaa dollaria.

     Kaameat pomot kertoo Nickista (Jason Bateman), Dalesta (Charlie Day) ja Kurtista (Jason Sudeikis), jotka vihaavat pomojaan. Nickin pomo on David Harken (Kevin Spacey), joka on pistänyt Nickin uurastamaan monta kuukautta ylennystä varten ja lopulta Nick ei saa sitä. Dalen pomo on Julia Harris (Jennifer Aniston), hammaslääkäri, joka vaatii Dalea pettämään vaimoaan ja Kurtin pomo on Bobby Pellitt (Colin Farrell), joka haluaa erottaa läskit ja kaataa vaarallista ympäristöjätettä luontoon. Yhdessä he päättävät murhata toistensa pomot. He palkkaavat (*kröhöm) Dean Jonesin (Jamie Foxx) murhakonsultikseen.
      Kaameat pomot on yksinkertaisesti hauska elokuva. Se on kevyt ja viihdyttävä. Pidän elokuvasta paljon, koska nauroin vedet silmissä. Se on harvinaista komedialle, sillä on niin paljon huonoja komedioita. Kaameat pomot on kuitenkin yksi parhaista ja suosittelen ehdottomasti katsomaan sen jos vain tykkää nauraa. Ohjaus on melko tavallinen, ei mitenkään huono tai hyvä vaan tavallinen. Käsikirjoitus on ihan nokkela ja hauska, mutta elokuvan komedia vain toimii. Niin yksinkertaista. Malliesimerkki siitä, kuinka vähän siihen oikeasti tarvitaan; vain lahjakkaita ihmisiä.
      Jason Bateman on lahjakas koomikko. Monien muiden komedianäyttelijöiden tavoin hänellä oma koomikkopersoonansa, vähän maailmaan kyllästynyt apaattinen "normaali" henkilö, joka joutuu keskelle kreisejä tapahtumia tai ihmisiä. Hän esittää roolin hyvin ja olisi ihme, jos ei esittäisi.
     Charlie Day on hauska. Hän on hysteerinen, neuroottinen ja äänekäs. Hänen tilannetajunsa on vertaansa vailla ja hän luo elokuvaan paljon hauskuutta.
     Jason Sudeikis on luontaisesti hauska. Hänessä on tiettyä karismaa ja vetovoimaa, jota käyttää häikäilemättömästi hyväkseen. Hän sopii hyvin ensemble-elokuvaan, koska osa hauskuudesta tulee siitä, että hän vetää täysin omaa showtaan.
     Jennifer Aniston on vakiinnuttanut itsensä kaikkien suosikki komediennena. Hänen mittava uransa romanttisten komedioiden päätähtenä on hionut hänen koomiset taidot huippuunsa ja hänellä poikkeuksellinen kyky nauraa itselleen ja saada katsojien sympatiat puolelleen.
     Kevin Spacey vetää rooliaan antaumuksella. Hän nauttii ja vetää vain vaihteen vapaalle. Hän luo täysin ärsyttävän, siksi hauskan hahmon, jota katsoja ei voi olla vihaamatta.
     Colin Farrell selvästi nauttii myös roolista, mutta rooli ei ehkä ole kaikkein hauskin. Hän esittää sen ihan hyvin ja uskottavasti ja yrittää tuoda siihen niin paljon huumoria kuin vain pystyy.
     Kaamea pomot on yksi niistä hyvistä elokuvista, joista ihmiset valittavat aina oleva pulaa. Kohdeyleisö on kaikki muut paitsi taide-elokuvien ystävät. Se on onnistuu tavoitteessaan eli saa ihmiset nauramaan. Se on hyvänmielen komedia ja oiva piriste vaikkapa sadepäivälle.

8

...=)