Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 

Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin. 

Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu: X-Men: Apocalypse

Professori Xavierin (James McAvoy) kartanossa tapahtuu räjähdys. Kartano, joka toimii yksityisenä oppilaitoksena, on täynnä opiskelijoita - nuoria lapsia ja myös mutantteja. Räjähdys on tuhoamassa heidät kaikki ja koko koulun. Aika pysähtyy juuri kun räjähdys saa sytytyspisteensä. Kamera zoomaa ulos kartanosta ja kuvaa erittäin hitaasti siipiä heiluttavaa mehiläistä. Mehiläisen taakse astuu Quicksilver (Evan Peters), mutantti, joka liikkuu aikaa nopeammin. Hän syö jotain, mikä näyttää leivänkannikalta. Eurythmicsin "Sweet Dreams" lähtee soimaan. Hiljalleen, kun räjähdys leviää pitkin kartanoa, tuhoten kaiken tieltään, Quicksilver juoksee, välillä tanssien moonwalkkia, pitkin kartanon käytäviä keräten kaikki loput turvaan, mukaanlukien pari kultakalaa ja pizzaa syövän koiran. Kun räjähdys viimein saavuttaa kaikki kartanon kolkat, palautuu aika normaaliksi ja kaikki löytyvät turvallisesti hyvän matkan päässä kartanosta täysin ymmällään siitä, mitä juuri tapahtui. Tämä kohtaus on epäilemättä maailman historian siistein kohtaus, mitä on valkokankaalla nähty.

Varoitus juonipaljastuksista, aion niitä tässä arvostelussa viljellä. X-Men: Apocalypse on mielestäni todella onnistunut lisäys X-Men-universumiin, joka muutenkin kuuluu ihan suosikkielokuvasarjoihini. Mutantit ovat vain niin siistejä voiminensa. Yhdeksi parhaista osista tätä elokuvasarjaa tämä mielestäni nousee juuri siksi, että tässä näiden mutanttien on onneksi annettu leikkiä voiminensa ihan vapaasti. Muita X-Men sarjan osia on vaivannut se, että liian monimutkaiset juonikyhäelmät (Days of Future Past) tai liian vakavasti otetut tarinat (First Class, X-Men 1) ovat vähän pilanneet sitä potentiaalia, mikä sarjalla mielestäni on aina ollut. Jotenkin koen vain turhana jonkun Days of Future Pastinkin kaltaisen leffan, jossa on lähdetty liian pitkälle. Jos nämä elokuvat vain pidettäisiin turvallisen yksinkertaisina - ei haettaisi mitään kuuta taivaalta juonenkehityksen kanssa - eikä uhkattaisi koko ajan jollain maailmanlopulla (ongelma, mikä Apocalypsellakin on), niin näitä olisi niin viihdyttävä katsoa.

X-Menin kuuluisikin olla hauskaa, viihdyttävää, jopa humoristista. Apocalypsenkin ehkä suurin virhe oli mennä sille maailmanlopputerritoriolle. Kuinka monta kertaa jaksamme vielä katsoa New Yorkin räjähtävän tuhka tuuliin? Parhaiten Apocalypse toimii juuri silloin, kun mutantit tapaavat toisiaan, ovat toistensa kanssa tekemisissä ja valitsevat puolensa mutanttien ja ihmisten välisessä sodassa. Se on mielenkiintoista ja jopa syvällistä tematiikkaa. Huonoiten Apocalypse toimii, kun Rose Byrne toikkaroi jossain Egyptin hautaholveissa (koska miksi ei?) ja vahingossa pölähtää yhteen mukamas kaikkivoipaisen, ikiaikaisen mutantin (Apocalypse, kuinkas ollakaan) kanssa. Leffan pahiksena Apocalypse on täyttä kuraa. Hän pystyy tuosta noin vain vaihtamaan paikkaa ja muutenkin hänen voimistaan annetaan alkuun todella avokätinen kuva. Sitten elokuvan loppua kohden hän jämähtää yhteen lokaatioon ja voimat häviävät täysin entisestään.

Eikä nyt pilailla - Apocalypse on ihan hemmetin huono elokuva. Käsikirjoittajat eivät ole tienneet, mistä haluavat leffansa kertovan, joten ovat sötköttäneet mukaan vähän kaikkea. Tarinankerronta hyppää milloin Magneton vaiheista pienessä puolalaiskylän tehtaassa, milloin saksalaisessa kehäringissä tappelevaan Quicksilveriin, jonka sieltä pelastaa jostain syystä Jennifer Lawrence. Seuraavassa hetkessä Olivia Munn suuttuu jostain täysin käsittämättömästä syystä ja hynttäytyy yhteen Egyptistä pylähtäneen Apocalypsen kanssa. Samaan aikaan toisaalla Kyklooppi (Tye Sheridan) käy autoajelulla Sansa Starkin kanssa.

Jostain syystä myös vuonna 2016, jolloin elokuva on tehty, on ollut huonommat erikoistehosteet käytössä kuin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneessa alkuperäisessä X-Men-trilogiassa. Psylocken miekka oli typerimmän näköinen. Noottia annan myös siitä, että Oscar Isaac roolitettiin leffaan. Olen niin kyllästynyt tässä vaiheessa siihen, että samat näyttelijät risteilee näissä kaikissa leffasarjoissa. Jos se ei ole Johnny Depp sekä Piraateissa sekä Harry Potterissa sekä Monsterit-universumissa, niin sitten se on Oscar Isaac sekä Star Warsissa että X-Menissä tai Jennifer Lawrence sekä Nälkäpelissä että X-Menissä tai Michael Fassbender sekä Assassins' Creedissä että Alienissä että X-Menissä jne. jne.

Kaikkine vikoinensakin, X-Men: Apocalypse on silti ihan hemmetin hyvää viihdettä. Nautin joka sekunnista. Rakastan sitä, että tässä tapahtumat sijoittuvat valoisaan aikaan (toisin kuin jokaikisessä toimintatrillerissä nykypäivänä, joissa tekijät kuvaavat mieluummin leffansa pimeässä säkissä, koska kuka nyt leffasta jotain haluaisi nähdä??) ja ennen kaikkea rakastin sitä, että Hugh Jackman pölähti ruutuun ja seuraavassa sekunnissa hän häippäsikin kohti metsää. Hän ja Wolverine-hahmonsa ovat tosiaan ainoa syy, miksi en ole ollut niin tohkeissani koko X-Men universumista niin paljon kuin olisin halunnut olla. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on keskittyä hahmoon, jolla ei ole käytännössä mitään siistiä supervoimaa. Saman tien voisi pitää niitä kynsiään vain veitsinä käsissään. Ja samaan aikaan kaikki siistit mutantit kuten Storm tai Jean Grey ovat jääneet ihan seinäkoristeiksi, vaikka heidän menoaan seuraisi paljon mieluummin, kun parilla käden liikkeellä tuhoavat kokonaisia kaupunkeja. Pidän myös paljon Quicksilveristä ja Nightcrawlerista - Kodi Smit-McPheen tulkinta etenkin oli loistavaa. Ehkä osittain myös siksi he olivat leffan kohokohta, sillä he eivät ole niin kuluneita näyttelijöitä, joita olisi kierrätetty joka hemmetin rainassa.


Aikaisemmissa leffoissa Kyklooppi on myös ollut täysin turha hahmo, jonka voima on niin geneerinen kuin olla ja voi. Mutta Tye Sheridan toi mielestäni odottamatonta karismaa hahmoonsa, joten odotan innolla tulevia leffoja, joista saadaan toivottavasti enemmän näitä kaikkia kivoja hahmoja, kun Hugh Jackman on kertonut eläköityneensä Wolverinen roolistaan.

 ...=)

Mother! (Mother!)

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.

 ...=)

The Burning Plain (The Burning Plain)

Kirjoittaessani tätä, on kaunis sunnuntai-iltapäivä. Aurinko lämmittää mukavasti ikkunaa. Ulkona puiden lehdet tanssivat kevyessä tuulenvireessä. On huhtikuun alku, joten luonto ei ole vielä täysin herännyt kevääseen, mutta ensimmäiset merkit ovat jo nähtävissä. Avaan ikkunan. Linnun laulu raikaa täysillä korviini.

Aiemmin aamulla nukuin myöhään, söin pitkään aamiaista, nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan ja katsoin elokuvan. The Burning Plain valikoitui Netflixistä. Sitä selaillessani päättelin, että vaikka kuinka haluaisin muuta, täytyy minun hyväksyä, että kaikki elokuvat eivät ole minua varten. Mafiaveljiä, The Big Lebowskia tai Butch Cassidy and the Sundance Kidia on kaikkia suositeltu ja arvostettu erittäin hyviksi elokuviksi. Niissä vain ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Minun on myös erittäin vaikea tarttua vanhempiin elokuviin. Mutta päättelin myös, että ehkä se on ihan okei. Ei minun tarvitse olla jokaisen elokuvan kohdeyleisöä. The Burning Plain nimittäin oli erittäinkin mielenkiintoinen. Nykyajan indie-draamaa loistavien näyttelijättärien pääosilla.

Elokuvan juonesta on oikeastaan mahdotonta kuvailla mitään, antamatta juonipaljastuksia, joten siksi tyydyn toteamaan, että tämä on kolmen sukupolven tarina rakkaudesta, menetyksestä ja katumuksesta. Elokuvan rakenne on erittäin sirpaloitu ja oma aikansa menee yhdistäessä kaikkia tapahtumia ja henkilöitä toisiinsa. Erittäin nopeasti kuitenkin katsoja pääsee kärryille ja ehkä jopa vähän ohittaa elokuvaa sen omassa kerronnassa, sillä selvästi paljastukset, joita säästettiin loppuun, pystyi päättelemään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siksi elokuva ei saanut ihan täysin kunnollista arkkia luotua. Kun ottaa katkonaisen kerrontatyylin pois yhtälöstä, on oikeastaan vaikeakin miettiä, mitä tästä elokuvasta jää käteen. Virheensä siinä oli, esimerkiksi useat sivuhenkilöt jäivät täysin turhiksi ja jopa häiritseviksi elementeiksi tarinassa. Yleinen virhe on tehdä sekundäärisistä hahmoista tyhmiä ja vain päähenkilöt omaavat jonkinlaisen ajatuksen juoksun. Tosi useat elokuvat käyttävät tätä asetelmaa, koska se on helpompaa jättää vähemmän sisäistä maailmaa omaavat henkilöt toissijaisiksi. Jos elokuva joutuisi kuvaamaan jokaisen henkilön tuntemuksia, upottaisiin siinä hyvin nopeasti loppumattomaan suvantoon. Älykkäimmät elokuvantekijät kuitenkin tietävät, miten hyödyntää sivuhahmoja, tekemättä heistä yksiulotteisia.

Olin kuitenkin ihan hyvin sisällä elokuvassa ja se piti otteessaan - liekö siksi, että olen kohdeyleisöä. Sitten taas Taxikuskin kohdalla voisin sanoa, että se leffa ei pitänyt otteessaan sitten lainkaan, vaikka muut pitäisivät sitä maailman mielenkiintoisimpana elokuvana. Syytä on myös mainita, että tämän teoksen tahtipuikoissa on sama mies kuin Amores Perrosin, 21 Gramsin ja Babelin käsikirjoittaja, joten CV näyttää ihan päällisin puolin kohtuulliselta. Lisäksi rakastuin tämän elokuvan tunnelmaan.

Kim Basinger tekee hallitun roolisuorituksen, minulla oli vain vähän vaikeuksia nähdä näin kaunis nainen jumissa kotielämässä jossain Teksasin takamailla. Kohtaus, jossa hän vaelteli yksinänsä, hänen perheensä ollessa töissä ja koulussa, talonsa takapihalla ruokkien kanoja, oli jotenkin erityisen häiritsevä, koska uskottavuus loisti poissaolollaan.

Charlize Theronin parhaimpiin rooleihin tämä ei kuulu, hän jättää roolityönsä jotenkin hirveän laimeaksi ja hänen nuorempaa versiotaan esittävä Jennifer Lawrence näyttelee kepoisesti Theronin vaikka suohon, niin voimakkaan roolityön hän taas vetää. En ymmärrä, miten ihmiset sanovat, että Lawrence olisi yliarvostettu näyttelijä. Yritin ihan tarkkailla tekisikö hän virheen virhettä elokuvassa tai jäisikö roolisuoritus jotenkin, vähän edes vajaaksi, mutta hän silti pääsi yllättämään minut ja sai unohtamaan, että edes näyttelee. Hänessä on vain jokin sisäinen voima, mikä tekee hänestä luontaisesti kykenevän näyttelijän. Lohduttaudun sillä, että Katherine Hepburniakin tituleerattiin uransa alkuaikoinan myrkyksi elokuvan tuotoille - mutta en sen puolen ymmärrä edes, miksi Kim Basingeriä joku sanoisi yliarvostetuksi. Minusta hänkin on erittäin dramaattinen näyttelijä, joka tekee mielenkiintoisia ratkaisuja roolisuorituksissaan.

The Burning Plain ei ole parhaita elokuvia, enkä sitä välttämättä edes suosittelisi katsomaan. En saanut elokuvalta sitä, mitä lähdin etsimään sen päälle pistäessäni. Sen sanottuani kuitenkin, unohdin hetkeksi oman maailmani ja uppouduin näiden, hyvien, Oscar-palkittujen näyttelijöiden hahmojen maailmaan. Enemmän vain tälläistä elokuvantekemistä tähän suuntaan, kiitos! Pidin elokuvan kohtalokkuudesta.

 ...=)

Joy (Joy)

Noin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Jennifer Lawrencen ja David O. Russellin seuraava projekti on elämäkerta mopin keksijästä, tuhahtelin itsekseni. En ymmärtänyt, miten joku pystyy rakentamaan elokuvan mopin ympärille. Mutta jos joku siihen pystyy, niin se on David O. Russell.

Jennifer Lawrence on siis Joy Mangano, oikean elämän keksijä, miljonääri, tv-kasvo, joka on noussut vaikeuksien kautta mopin avulla menestyjäksi. Russellin Joy painottaa nimenomaan Joyn luontaista kykyä keksiä ja luoda asioita hänen menestyksensä attribuutiksi. Mutta ei kunnon vaikeuksista voittoon -tarinaa ole ilman esteitä ja tällä kertaa esteet Joyn eteen muodostuvat jopa ihan omasta perhepiiristä, vaikka Joy niin yrittää heitä kaikkia auttaa.

Olen varmaan jankuttanut Unelmien pelikirjasta ja sen vaikutuksesta omaan elämääni jo ihan kyllästymiseen asti. On niin hienoa, kuinka Russell on ottanut Lawrencen muusakseen ja jatkaa työskentelyä myös Unelmien pelikirjan ja American Hustlen tehotiimin Bradley Cooperin ja Robert De Nironkin kanssa. Tässäkin parhaimmat hetket olivat ehdottomasti Cooperin ja Lawrencen yhteiset kohtaukset. Heillä kahdella... on kemiaa.

Tarina on haasteellinen. Miten esitellä näin suuri ja teatraalinen perhe, tekemättä heistä karikatyyrejä? Miten kuvata Joy kaiken keskellä järkeväksi ja menestysluonteiseksi ihmiseksi, joka on vielä laupias samarialais-tason ystävällinen, mutta kuitenkin mielenkiintoinen? Miten ylipäätänsä pitää moppia elokuvan pääosassa? Miten esitellä tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarinanarkki ja saada siihen jotain uutta? Russellin keinoihin kuuluu hänelle ominainen tyyli kuvata asioita vähän liian irrationaalisesti ja neuroottisesti, jolloin elokuvan tyyli tahallaan vääristyy jo valmiiksi epäsuskottavan ironiseksi. Kun tämä pohjasävy on asetettu, tähän on hyvä peilata Joyn elämän rikkaudesta ja vivahteikkuudesta syntyvää huumoria. Vakavuutta Russell saa elokuvaa Lawrencen avulla, jonka keskittyneitä kasvoja hän kuvaa useaan kertaan lähikuvassa elokuvan aikana ja Lawrence osoittaa kylmäpäisyydellään, luontaisuudellaan ja syvyydellään olevan sen lähikuvan jokaisen sekunnin arvoinen.

Lawrence on niin hyvä, että saa kaikki muutkin ympärillään näyttämään hyvältä ja jopa paremmilta. Virginia Madsenilla ei ole kummoistakaan roolia Joyn pelkistettynä äitihahmona tai Edgar Ramirezilla hänen kilttinä entisenä aviomiehenään, mutta heitä on helppoa katsoa Lawrencen vieressä. Parhaimmat pisteet minun silmissäni sivuosannäyttelijöistä saa Joyn isoäitiä esittävä Diane Ladd, tietenkin Lawrencen rinnalla aina loistava Bradley Cooper sekä Isabella Rossellini, joka loistavasti löytää hahmostaan sen ylitseampuvuuden, mutta samalla merkityksen tarinan kannalta. Rossellinin hahmo on avainasemassa Joyn menestyksen tiellä ja siitä syntyykin ehkä mielenkiintoisin asetelma elokuvassa, sillä samalla kuin Joy tarvitsee häntä, katsojan tekisi mieli lyödä häntä kapulalla päähän. Robert De Niro komppaa myös hyvin Rossellinin rinnalla, aika eksentrisenä isänä.

Elokuvassa on monta hienoa kohtausta, jonka voisi nostaa esiin, mutta mielestäni hienoin on, kun Lawrencen täytyy nostaa puhelimen luuri juuri sen jälkeen kun lulee menettäneensä kaiken ja anelemaan armoa kuin henki hieverissä, vielä noustakseen kerran kehään näyttääkseen nyrkkinsä. Lawrence madaltaa ääntään niin, että on vaikea uskoa puhelimen toisessa päässää kuulevan pihaustakaan, mutta katsoja hengittää jokaisen henkäyksen Lawrencen tahdissa. Täten, taas, Lawrence ja Russell todistavat kykeneväisyytensä katsojan naulitsemiseen sekä vangitsevaan, mielenkiintoiseen sekä erittäin ainutlaatuiseen tarinankerrontaa, oli aineksina sitten kuinka tavallinen lähtöasetelma, tai ei.

#elokuvahaaste2016 (6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana)

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - part 2)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
Katniss (Jennifer Lawrence) ja Peeta (Josh Hutcherson) elävät lähitulevaiuuden kuvitteellisessa yhteiskunnassa, Panemissa, jota johtaa tyranni Presidentti Snow (Donald Sutherland). Panemin yhteiskunta on sorrettu, epätasa-arvoinen maailma, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisia viihteen muodossa vuotuisessa Nälkäpelissä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittui näihin peleihin ja viimeiset elokuvat: Matkijanärhet (osa 1 ja osa 2) kertovat kapinallisten sodasta Snown johtamaan Capitolia vastaan. Kapinnallisia johtaa puolestaan Presidentti Coin (Julianne Moore).

Ensinnäkin: olipa turha päätös venyttää viimeinen osa kahdeksi elokuvaksi. Osa 1 oli lähinnä tapahtumatonta asioiden paikalleen asettelua viimeistä osaa varten ja tämä elokuvaa oli pelkkää taka-ajoa. Olipas tylsää ja mitäänsanomatonta katsoa kaksi tuntia, kun Katniss joukkoineen juoksee jossain hemmetin tunnelissa ja katsotaan yksi toisensa jälkeen uhrataan periaatteessa turhaan. Etenkin siinä vaiheessa meni hermo, kun Katniss ja muut kuulevat, että heidän puolensa on sotaa jo voittamassa, mutta silti he lähtevät omin voiminensa Presidentti Snowia tappamaan kaiken sotatantereen keskelle. Lisäksi, kun katsoja pistetään kaksi tuntia odottamaan, että Katniss saisi kohdattua häntä niin sortaneen Presidentti Snowin ja sitten tämä vain ohitetaan kättä heilauttamalla, kun siinä vaiheessa sitten viimein Katniss saakin kuin saakin iskun ja taju pimenee. Siinä vaiheessa!

Huonot asiat tuli käsiteltyä pois alta, koska voin tästä kaikesta huolimatta sanoa, että olin tyytyväinen tämän uuvuttavan sarjan päätökseen. Eritoten nostan hattua elokuvan lopulle. Hellanlettas, kun oli niin söpö vauveli Katnissin sylissä ja hymyilevä Peeta leikkimässä toisen muksun kanssa siellä aurinkoisella niityllä! Ihanaa, että kerrankin on uskallettu antaa korni, imelä ja siksi niin upea loppu. Olen eräs, joka ei varmaan koskaan tule toipumaan kahden elokuvan antamista arvista. En vain vieläkään pysty kuvittelemaankaan kuinka kamalaa on pelata jotain peliä, jota kutsutaan viihteeksi ja sinun täytyy selvitä areenalla, jossa jokainen kanssaolija on valmis tappamaan sinut oman henkensä säästämiseksi. Siksi oli mukavaa nähdä, että Katniss ja Peeta saivat ansaitsemansa lopun kaiken kokemansa jälkeen.

En ollut Josh Hutchersonin suurin fani ensimmäisten elokuvien kohdalla, mutta nyt kuulun jo ylpeänä Team Peetaan. Aivan loistavasti valittu Hutcherson herkän, kiltin ja lempeän Peetan rooliin ja aivan oikein Katniss valitsi hänet, karskin ja hieman kylmänkin Galen sijaan. Natalie Dormer valloitti jälleen sydämmeni täydellisenä koviksena, joka osaa taistelussa ottaa kylmäpäisen ammattimaisen asenteen ja potkia perseitä! Mites olis hänestä uusi Bondi!? Ei... Hän on liian hyvä siihen rooliin! Naurahdin oikein kun tajusin, että nyt jäi Gwendoline Christien rooli aika pieneksi. Pikkuseltaan vilahti jossain kohtauksessa. Tämä on harmi, sillä hänessä olisi kyllä ollut ainakin Game of Thronesin pohjalta potentiaalia suurempaankin ruutuaikaan. Sam Claflin on taas loistava, olenkin koko ajan pelännyt Finnickin puolesta ja siksi oli katkeransuloista kun hän kuoli vielä niin turhan kuoleman. Loistavasti Claflin saa kaiverrettua hahmostaan sympaattisen, hyvän puolesta taistelevan, ehkä jo vähän liikaakin todistaneen, rakastuneen miehen.

Jennifer Lawrencen olen todennut jo turhaksi arvosteltavaksi, sillä hän on aina niin täydellinen, että se on jo itsestään selvää. Lisäksi hän mielestäni on luonut hienon arkin tälle hahmolle. Hän silti on arka, vaisu, ehkä vähän rajukin Katniss, mutta hän on silti kasvanut ja muuttunut Katniss, jota ajaa aivan eri motiivit kuin ensimmäisessä osassa. En käsitä, miten Lawrence tämän tekee. Erityisen hieno hän on kun hän pääsee näyttämään äärimmäisiä tunteita, kuten surua tai raivoa. Nämä kohtaukset ovat raakoja, aitoja sekä erittäin vaikuttavia. Lawrencen poikkeuksellinen lahjakkuus näyttelijänä ilmenee siinä, että hän on erittäin luonnollinen, raaka sekä aito näyttelijä. Katso, arvostelinpas häntä sitten kuitenkin... Liam Hemsworth ei ole näyttelijänä mitenkään omaan makuun, mutta sopii tuollaiseen vaniljaisen sankarin arkkityyppi rooliin ihan hyvin. Julianne Moorea en vieläkään koe kovin pelottavaksi pahikseksi, mutta kiva nähdä, että häneltä sentään luontuu vähän monipuolisempaakin roolia, kuin mihin yleensä on urallaan tottunut. Oli myös kiva nähdä Mahershala Alin saavan aika paljonkin ruutuaikaa.

Koin elokuvan tasapainon vähän häiritseväksi. Välillä juostiin kuin päättömät kanat henkemme edestä ja sitten tuijotellaan ja seisoskellaan ja istuskellaan minuuttikausia kuin jotkut patsaat, enkä ihan ymmärtänyt miksi. Muutenkin käsikirjoitus ei ole mitään älyn juhlaa, juoni ei oikein koostu mistään muusta kuin taistelukohtauksista ja dialogi on erittäin puista. Ei tässä kenelläkään oikein ollut kahta sanaa enempää sanottavaa kenelläkään. Vähän enemmän olisin toivonut jotain kunnon pohdiskelua ja väittelyä jostain yhteiskunnallisesta teemasta, kun nyt annetaan taas kerran vain nuolen ratkaista kaikki ongelmat. Mutta tämä toimii loistavasti vangitsevasta toimintapätkästä sekä elokuvasarjan ansaitsemasta päätösosasta. Muutenkin elokuvasarjan tunnelma, hahmot ja teemat ovat jo kauan aikaa sitten jo ikuistuneet legendaariseksi elokuvaviihteeksi, joka toivottavasti kertoo ihmiselle syvempääkin saarnaa oikeasta ja väärästä.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.

...=)

X-Men: Days of Future Past (X-Men: Days of Future Past)

Kaikki X-men-elokuvasarjaan kuuluvat tutut elementit ovat paikalla, tällä kertaa yhdistettynä vielä eeppisempään taustaan.

Olen suuri X-men-elokuvien fani. En ole lukenut niitä sarjakuvia, mutta olen nähnyt kaikki alkuperäisen X-men-sarjan kolme elokuvaa ja X-men: First Class-elokuvan. Odotin siis todella kauan, että pääsisin näkemään elokuvan X-Men: Days of Future Past. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin tästä elokuvasta ja kun kuulin, että näiden elokuvien näyttelijäkaartit yhdistettäisiin. Ja voin kertoa sen, että elokuva täyttää kaikki lupaukset.
     Tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutantit ovat saalistettu ja tapettu ahtaalle, vain muutama on jäljellä. Jotta tämä voitaisiin estää tapahtumasta, käytetään Kitty Pryden (Ellen Page) voimia lähettämään Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) ajassa taaksepäin estämään mutanttien tuhoon johtaneet tapahtumat. X-men elokuviin kuuluva sivilisaation pohdinta, olemassaolon tarkoituksen etsiminen kuuluu olennaisesti myös tähän elokuvaan. Ehkä vielä enemmän niin, kun lähes jokaisen hahmon täytyy etsiä itsestään se, mikä on heille yhteistä. Ehkä juuri nämä syvät, olemukselliset teemat tekevät elokuvan massiivisesta eeppisyydestä niin mielenkiintoista. Me kaikki etsimme rajojamme ja pohdimme mihin oikein pystymme, myös kysymystä; miksi. Elokuva jättää tilaa myös tuleville jatko-osille ja voin ylpeänä tässä myös todistaa, että seuraava X-men elokuva on jo viritteillä.

 "...kyseessä on täydellinen elokuva"

    Kuten todettu elokuva toimii, siitä löytyy syvyyttä niille, ketkä sitä kaipaa ja toimintaa ja erikoisefektejä niille, jotka niitä kaipaa ja kokonaisuus toimii myös sujuvasti eli kyseessä on täydellinen elokuva. Se onnistuu sitomaan yhteen aikaisemmat osat, tosin selittämättä, miten Charles Xavier on taas elossa, mutta mitäs yhdestä pienestä ongelmasta... Elokuva on vauhdikas, hauska, eeppinen, viihdyttävä, syvällinen, aito, puhdas; kaikkea mitä sen tuleekin olla ja enemmän. Se myös istuu hyvin aikaansa, sillä ainakin minun mielestäni olemme saavuttaneet jopa toimintaelokuvien puolella tason, jossa myös katsojat haluavat tarkempaa pohdintaa hahmojen puolelta - he haluavat tietää miksi, miksi tämä hahmo tekee mitä tekee, he haluavat samaistua hahmoihin, he haluavat uskoa heihin ja siksi minun mielestäni kliseisten, mustavalkoisten hahmojen aikakausi on lopuillaan.

"Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta"

      En tiedä, ehkä en ole kaikkein suurin X-men fani, sillä en ole koskaan ymmärtänyt Wolverinen viehätystä. Mutta se on vain minun nöyrä mielipiteeni. Minusta hän vain jää Magnetojen, Mystikkojen, Stormien ja muiden varjoon. Hän on vähiten mielenkiintoinen hahmo ja hänellä on tylsimmät voimat. Onneksi X-Men: Days of Future Past onnistuu antamaan valoa muillekin hahmoille, ehkä enemmän juuri Charles Xavierin hahmolle ja Mystikon hahmolle, jota niin upeasti tulkitsee valovoimainen Jennifer Lawrence. Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta. Hänen ilmiömäinen kyky kaataa valkokankaalle niin suuri määrä epätoivoa, tunnetta, raakaa voimaa, joka on oleellista mille tahansa hahmolle ja erityisesti Mystikko on hänen käsittelyssään taidetta. Mystikon hahmo on niin läsnä, hän käsittelee jatkuvasti kysymyksiä ja teemoja ja käy läpi sisäistä kamppailua, mikä on tuttua meille kaikille, jotka joskus kaatuvat ja yrittävät etsiä voimaa nousta taas ylös. Olen myös erittäin otettu miten hyvin James McAvoy täydentää edeltäjänsä Patrick Stewartin saappaita. Kuvittelisin, että on erittäin vaikeaa näytellä hahmo, jota toinen näyttelijä on jo esittänyt, mutta vieläpä samassa elokuvassa; McAvoy suoriutuu paremmin kuin hyvin.
     Vaikka elokuva on erittäin dramaattinen ja dynaaminen, onnistuu se silti säilyttämään sarjalle myös olennaisen hyvän huumorin. Erityisesti kukaan elokuvan nähnyt ei varmasti pysty unohtamaan kohtausta, jossa eräs Peter Maximoff näyttää katsojille täysin mitoin voimiensa mahtavuuden kiertäessään erästä huonetta ympäri ja ympäri. Pelkästään kyseisen kohtauksen takia suosittelen katsomaan elokuvan, mutta myös Jennifer Lawrencen, Halle Berryn, Game of Thrones-suosikin Peter Dinklagen, mutanttien ja heidän siistien voimien, Michael Fassbenderin ja niille, ketkä hänestä pitävät; Hugh Jackmanin takia. Mutta myös siksi, että elokuva on täydellinen osoitus siitä, mitä hyvä fantasia-toimintaelokuva voi olla. Pisteenä iin päälle elokuva myös esittelee ison joukon uusia mutantteja, mahtavine voimineen.

...=)

Like Crazy (Like Crazy)

"You know I'll fight my corner, and that tonight I'll call ya. After my blood is drowning in alcohol. Mmmm. No, I just wanna hold ya. Give a little time to me, I'll burn this out, we'll play hide-and-seek, to turn this 'round" - Give Me Love, Ed Sheeran.

Elokuvan ohjaaja  Drake Doremus on ehkä ainoa, joka on pystynyt siirtämään ranskankielisen draaman, sen tyylilajin englanninkieleen. Anton Yelchin esittää elokuvan pääosassa Jacob Helmia, huonekalusuunnitteluun rakastunutta nuorta miestä, joka rakastuu opiskelijatuttavaansa Anna Gardneriin (Felicity Jones). Anna on Englannista ja on Los Angelesissa opiskelemassa kirjoittamista. Kun Anna rakkaudentuskissaan ei henno jättää poikaystäväänsä Yhdysvaltoihin yksin, hän rikkoo viisuminsa määräaikaa ja jääkin Los Angelesiin. Tästä seuraa se, että Anna ei pääse takaisin kun joutuu lopulta lähtemään. Tämän luo heidän suhteeseen ison välin ja heidän suhteensa kyseenalaistettavuus kasvaa.

     Liiasta elokuvallisuudesta ei Doremuksen opusta voi syyttää. Rohkenen väittää, että tämä on yksi niitä harvoja elokuvia, joka on nimenomaan pystynyt tuomaan elokuvaan juuri oikean määrän realistisuutta ja aitoutta, tekemättä siitä tylsää, paatoksellista. Elokuvan leikkaus on siinä mielessä onnistunut, että se antaa katsojan mielikuvitukselle valtaa, jolloin tarinasta ei tule liian puinen, tylsä, arkinen. Tasapaino on täysin hallussa ja siitä ei voi kuin nostaa hattua.

"Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista"

    Sitten taas toisaalta, elokuva saattaa olla liaankin vaikeasti tulkittava. Sitä tarvitaan ymmärtämään ohjaajan visio siitä, että hän halusi vangita suhteen monimutkaisuuden aidosti. Koska hänen mielestään rakkaus ei vain ala ja lopu vaan siinä harmaan eri sävyjä. Olen itse sitä mieltä, että elokuva saa ja sen tuleekin olla elokuvallinen. Siinä kuuluu olla hieman taikaa, hieman fantasiaa, jotain mitä ihailla. Se tämän elokuvan kaltaisesta asetelmasta ehkä jääkin ongelmaksi, että se jää niin paljon peliksi. Koska palaset ovat niin syvällisesti tulkittuja, ne eivät loksahda paikalleen ja se, tietenkin tekee realistisuutta, mutta jättää myös katsojan hakoteille ja irtonaiseksi elokuvasta. Elokuvan hyvyyteen liittyy se, että tietyt asiat ovat niin mustavalkoisia kuin vain voi olla. Koska usein arki on pelaamista, en tiedä kuinka moni ihminen jaksaa seurata sitä vielä elokuvissakin? Elokuvassa on monia henkeä salpaavia kohtauksia, mutta ne on jätetty liikaa nojaamaan itseensä, esimerkiksi eräs iso asia, joka kuuluisi kaikkiin elokuviin; musiikki on ehkä hieman laiminlyöty monissa keskeisissä kohtauksissa ja jos joku sopiva, koskettava kappale niihin olisi löydetty, elokuvan taso olisi noussut päätä huimaavalle tasolle.
     Mutta mistä pidin äärettömän paljon oli henkilöhahmot. Ei siis se, miten heidät laitettiin toimimaan, miten heidän motiivit toimivat, vaan heidän äärettömän hienovaraisesti luotuja persoonia. Felicity Jones, Jennifer Lawrence, Anton Yelchin, Charlie Bewley, Oliver Muirhead ja Alex Kingston työskentelevät kaikki täydellisessä symbioosissa ohjaajan, käsikirjoituksen ja toistensa kanssa. Tätä on näytteleminen. En edes ala purkaa sitä osiin, en halua alentaa heidän saavutustaan, sillä en usko, että olen kauhean monta näin hyvin näyteltyä elokuvaa nähnyt, niin, että joka ikinen rooli hahmo kuuluu elokuvaan, yhtäkään väärä liikettä ei tapahdu. Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista ja siihen on käsikirjoitettu yhdet kaikkien aikojen parhaimmista roolihahmoista. Pidin erityisesti siitä, miten Annan ja Jacobin suhde on niin hellä. Kerrankin kaksi henkilöä kuvattu aidosti toistensa kanssa, ilman turhaa koristelua tai kuorrutetta. Ehdottomasti suosittelen elokuvaa kenelle tahansa ketä tämän haluaa todistaa.