Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)

Ihmiset etsivät elokuvista eri asioita. Universaalin taidemuodon siitä tekee, että jokainen haluaa samaistua tarinoihin, joita ne välittää. Yksikään elokuvamaku ei varmasti menee yksi yhteen. Mutta se juuri tekee tarinoista niin rikkaita ja elokuvista niin tärkeitä. Jokainen ottaa jokaisesta leffasta eri asioita irti. Elokuvat voivat olla yllättävän henkilökohtaisia.

Louisa Clark (Emilie Clarke) on nuori tarjoilija paikallisessa kahvilassa. Will Traynor (Sam Claflin) on menestyksekäs, rikas maailmanmies. Louisa saa potkut. Will joutuu moottoripyöräonnettomuuteen ja halvaantuu. Heidän tiet kohtaavat, kun Willin äiti Camilla (Janet McTeer) palkkaa Louisan pitämään huolta Willistä. He löytävät toisistaan jotain uutta ja kumpainenkin omalla tahollaan auttaa löytämään toisilleen uuden suunnan.

Meidän maailmamme on hyvin synkkä, täynnä sotaa, väkivaltaa, köyhyyttä, kuolemaa, nälänhätää, kurjuutta ja usein tuntuu siltä, että se on niin rikki, ettei sitä enää korjaamaan pysty. Silti haaveilemme maailmasta, joka on hyvä. ...miksi? Miksi, jos se on niin vaikeaa, ongelmia muodostuu aina uusia, miksi jatkamme taistelua paremman huomisen eteen? Samalla lailla voisi kysyä, että miksi ihmisen, joka haluaa kuolla, täytyisi taistella elääkseen?

Minäpä kerron pienen salaisuuden. Kuoleman jälkeen ei ole elämää. Kun kuolemme se on siinä. Emme tule muistamaan mitään elämästämme tai itsestämme. Kaikki muistot, kaikki hetket, kaikki mikä on joskus merkinnyt, tulee olemaan epäoleellista. Kaikki menettää merkityksensä. Se on synkkä ajatus, mutta tarpeellinen. Koska sitä seuraa jatkokysymys. Miksi elää nyt? Miksi elää nyt, kun huomenna kaikki on poissa? On loogista, että haluamme taistella paremman huomisen puolesta, mutta emme voi luottaa siihen. Loppujen lopuksi se on jopa turhaa. Emme pysty vaikuttamaan siihen sen enempää kuin menneeseenkään. Ja millään ei kuitenkaan tule olemaan sen enempää tarkoitusta. Elokuvassa on kohtaus, jossa Louisa & Will ovat rannalla, on ilta, he ovat yksin. Will sanoo: "This, tonight. Being with you, is the most wonderful thing you could've ever done for me. But I need it to end here" ja näissä sanoissa on enemmän viisautta, kuin voisi kuvitellakaan.

Kuinka erilainen voi Emilia Clarke ollakaan hänen mahtavasta Game of Thrones-roolistaan? Kumarran aina nerokkuuden edessä ja sen joutuu kyllä Clarken laajalle repertuaarille tekemään. Thronesissa hänen hahmonsa on kylmäpäinen, sortumaton, vahva jopa kliinisyyteen asti, vaikkakin omaa hienoisen särön ihmisyyttä. Tässä hän on kuin toinen ihminen. Lämmin, kutsuva, jalat maassa-tyyppinen, rento. Häntä ei tarvitse kuin seurata ja sinunkin olosi on rentoutunut. Hänessä on harvinaista karismaa, jonka ansiosta katsojat voivat samaistua häneen ja tuntea kuin olisivat tunteet hänet aina. Sam Claflinin näyttelijäntaitoja olen ylistänyt ennenkin. Hänen monologinsa Nälkäpelin kolmannesta elokuvasta on sykähdyttävä. Kun hän hymyilee, on miltei mahdotonta olla luottamatta häneen. Siksi hän sopii loistavasti Clarken kanssa yhteen - he omaavat harvinaista kemiaa. Erityisesti pidin hänen hiotusta rytmistään, kun hän osoittaa hahmon tunnetiloja aina närkästymisestä rakastumiseen pelkästään vuorosanojensa välisillä tauoilla.

Charles Dance on yksi vaikuttavimmista valkokangasläsnäoloista. Hän omaa tyyntä karismaa ja auktoritääristä voimaa. Siksi oli kiva nähdä, että hän pystyy muuntamaan vaikuttavuutensa myös lämmöksi ja rakkaudeksi esittäessään pojalleen parasta haluavaa isää. Janet McTeer rakentaa hienon roolisuorituksen, jossa demonstroi päättäväisen äidin voimaa ja jonka rikkoo eräässä kohtauksessa, jossa epätoivo valtaa pelon täyttämän äidin. Pidin myös Stephen Peacocken esittämästä rennon arkisesta sivuhahmosta, jota vasten on hyvä peilata tunteikasta suhdetta Louisan ja Willin välillä, vaikka Peacocke kolmannen pyörän rooliin onkin vähän laitettu.

En tiedä muista, mutta itse haluaisin vähän murtaa sanan "sentimentaalinen" konnotaatiota. Olen kyllästynyt siihen, että elokuvalle voi heilauttaa kättään vain tituleeraamalla sitä sentimentaaliseksi, ihan kuin se olisi niin huono asia. Itse olen täysin tämän leffan kohdeyleisö ja se on minun oikeuteni.  Minä samaistun tähän elokuvaan ja se on suurin kehu, jonka sille voin antaa.