Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.

Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 

Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.

Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?

Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 

Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.

Arvostelu: Newness

Huomaan itseni turhautuvan nykyään aina vain enemmän ja enemmän siihen, että elokuvantekijät tarjoavat minulle hahmojensa ääriviivoja. Ja minä olen vain, että "Miksi ajattelet, että minä olen kiinnostunut tikku-ukkojen katsomisesta?", mutta Drake Doremus. Hän aloittaa hahmojensa sisimmästä ja rakentaa elokuvansa sen mukaan. Se on... en ymmärrä, miten hän sen tekee.

Hänen elokuviaan katsoessa tuntuu, että raja katsojan ja elokuvan välillä diffusioituu. Siitä tulee jopa enemmän kuin dokumentti, jota katsoessa on aina välissä ruutu. Drake Doremuksen teoksia katsoessa tulee mieleen oikea elämä. Hänen elokuvansa ja hahmonsa ovat niin lävistävän aitoja. Mikä on hienoa siinä, on että katsojan ei odoteta tuntevan yhtään mitään. Yleensä elokuvat lähtevät hakemaan katsojalta joko ihailua tai sääliä hahmojaan kohtaan. Doremus sanoo, että katsojalla ei ole mitään väliä. Tämä elokuva ei ole tehty katsojaa varten. Vain elokuvan hahmoilla on väliä. Mutta koska katsoja joka tapauksessa löytää osan itseään hahmoista, sitä pakostakin alkaa tuntemaan samoin kuin elokuvan henkilöt. Vaikka et edes haluaisi. Etkä välttämättä tiedä, mitä tunnet - sillä elokuvan hahmotkaan ei tiedä. Elämä, tunteet ja kokemus itsestä on monimutkaisia eikä niistä mitään ole typistetty helposti sulatettavaan muotoon - stereotypioihin, karikatyyreihin tai kliseisiin.

Kun elokuva ei lokeroi itseään, tulee sen ilmaisuvoimasta paljon vapaampaa. Elokuva onnistuu olemaan moniulotteinen tematiikassaan. Ihmissuhteet, läpinäkyvyys, rehellisyys, illuusiot onnesta, rakkaus ja viha sulautuvat kaikki yhdeksi hienoksi tutkielmaksi hetkistä. Hetkistä, jotka määrittävät meidät. Me tunnemme syvästi nämä hahmot, joita elokuva kuvaa. Tuntuu, kuin itsekin rutistuisimme kasaan villinä vyöryvistä tunteista, joita he yrittävät prosessoida.

Liian monet elokuvat yrittävät tekaista itselleen kunniakkaan loppukaneetin, joka jollain tavalla paketoi juuri nähdyn elokuvan helpommin sisäistettävään muotoon. Mutta samalla se typistää elokuvan tarjoaman kokemuksen. Tekee siitä triviaalista - jotain, minkä voi kehystää jääkaappimagneettiin. Paljon voimakkaampana pidän elokuvia, jotka eivät pyri ylianalysoimaan itseään. Jotka antavat katsojan päättää itse tunnereaktiostaan ja analysoida näkemäänsä oman viitekehyksensä sisältä.

Eräs viisas kirjoittamisen opettaja sanoi minulle kerran, että hyvässä tekstissä ei tarvitse käyttää kursiivia eikä huutomerkkejä eikä mitään ylimääräisiä tehokeinoja. Hyvä teksti välittyy kyllä sellaisenaan lukijalle. Saman analyysin voi kyllä laajentaa elokuvankin puolelle. Kaiken ei tarvitse olla niin loppuunpureskeltua. On paljon syvällisempää katsoa elokuva, joka on sielukas.

Newnessin loppu oli kaikessa antiklimaattisuudessaan täydellinen. Heijasti sitä samaa otetta, joka elokuvantekijöillä on ollut koko keston ajan. Näytetään raa'asti kaksi pelkistettyä, kuorittua ja paljasta ihmistä, jotka antavat itsestään kaiken - mukaan lukien virheet - ja annetaan katsojan eläytyä elokuvaan heidän kauttaan. On mielenkiintoista, miksi niin monet elokuvat tuntuvat tyytyvän teeskenneltyjen hahmojen esittämiseen, kun oikeasti haluamme vain oppia tuntemaan toisen ihmisen. Ihmissuhteetkin toimivat vain, jos olet aito toisen kanssa. Niin myös elokuvat toimivat vain, jos ne nappaavat kiinni jostain aidosta.

Newnessista haluaisi pitää kiinni. Siihen haluaisi takertua, jäädä elämään niihin hetkiin, joissa tuntuu, että aika pysähtyy. Kamera löytää valosta aina pehmeimmän kirkkauden ja näyttelijät ovat eläväiset. Laia Costa on hätkähdyttävän raaka ja tekee yhden vuoden parhaista roolisuorituksista, mutta silti Nicholas Hoult näyttelee valovuosia hänen edellään. Täydellisen luonnollinen roolisuoritus, jossa tulee täysin epäselväksi, missä hän itse loppuu ja missä hänen roolihahmonsa alkaa.

Tämä on henkilökohtaisinta elokuvantekemistä, mitä olen nähnyt. Tavallaan haluaisin, että olisin ainut ihminen, joka on nähnyt elokuvan. Se on jotain, mitä et haluaisi välttämättä jakaa kenenkään kanssa, mutta silti olisit valmis vaikka kävelemään maailman loppuun asti, jotta löytäisit jonkun, jolle näyttää tämä taideteos.

 ...=)

A Single Man (A Single Man)

Muotisuunnittelijana leipätyönsä tekevän Tom Fordin esikoisohjaus alkaa fantastisella sisäisellä monologilla, jossa Colin Firthin esittämä George Falconer kuvailee herättyään, millaista on valmistautua alkavaan päivään. Hän tietää, että häneltä odotetaan tietynlaista roolia, millainen hänen täytyy olla, miltä hänen täytyy näyttää ja miten hänen tulee käyttäytyä. Joka aamu hänen täytyy valmistautua tullakseen täydelliseksi. Moni varmasti pystyy samaistumaan tähän, mutta näin puhuu erityisesti mies, joka ei voi olla oma itsensä. A Single Man on intiimi kuvaus tämän miehen elämästä.

Hän on englannin ja kirjallisuuden professori Los Angelesilaisessa yliopistossa. Aiemmin hänen miesystävänsä (Matthew Goode) on kuollut ja se viimeinenkin osa Georgea, joka oli aito, kuoli tämän mukana. Georgen elämässä on yhä ystäviä (Julianne Moore) ja elämään valoon tuovia tekijöitä (Nicholas Hoult, Jon Kortajarena), mutta hän on silti aikeissa toteuttaa itsemurhan.

Meidän päähenkilömme käy elokuvan aikana kaksintaistelua elämän ja kuoleman kanssa. Hän pohtii, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Hänen rakkautensa on kuollut. Hän ei ole koskaan voinut olla oma itsensä. Hän on aina kahlittu piinaavan ajatusten verhon taakse. Hän ei pysty heittäytymään hetkeen eikä niin ollen elämäänsä. Hän ei pysty yksinkertaisesti tuntemaan asioita, koska jokaista hetkeä hänen päivästään varjostaa hänen esittämänsä rooli - hän pelkää. Läpi elokuvan värimaailma kuitenkin muuttuu hetkittäin. Varsin harmaan ja sieluttoman värin sijaan saamme hetkeksi nauttia lämpimista, raikkaista värikkäistä väreistä. Tämä symboloi elämän ohimenevää kauneutta. Hetken verran, pystymme Georgen tavoin irtautumaan itsestämme ja vaan nauttimaan hetkestä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten tämä on Tom Fordin esikoisohjaus.

Ne elokuvalliset elementit, joita hän käyttää, henkivät vuosien kokemuksesta. Hän osoittaa äärimmäistä taituruutta heittäessään meidät päähenkilönsä silmien taakse. En muista koska viimeksi olisin näin imaistu elokuvaan ja yhden henkilön maailmaan. Sen lisäksi, Ford leikittelee elokuvan visuaalisuudella elämän syvempien kysymysten kanssa. Ja niin tehdessään, uskon, että saavuttaa jotain ennennäkemätöntä. Samaistuin enemmän kuin koskaan osaisin uskoa, siihen elämän ahdingon ja kauneuden väliseen kädenvääntöön. Kuinka me emme koskaan tule saamaan mitään vastauksia. Mutta aina välillä, hetkeksi, voimme unohtaa kysymykset.

Colin Firth tekee hienon roolisuorituksen. En halua latistaa sitä paseeksi heittämällä kehiin liudan tyhjiä adjektiivejä. Yksi hetki kuitenkin hänen roolityössään vakuutti minut. Hän saa puhelun, jossa hänelle kerrotaan hänen rakkautensa kuolemasta. Kun hän vastaa puheluun, hän odottaa kuulevansa linjan toisessa päässä henkilön, joka tuntee hänet aidosti. Kun hän tajuaa soittajan olevan joku muu, hänen äänensävynsä muuttuu sekunninsadasosassa kylmäksi ja etäiseksi.

Koko sivuosakaarti kaikki antavat parastaan, Nicholas Hoult, Matthew Goode ja Julianne Moore. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin kuvaus yhdestä miehestä, hänen elämästään ja hänen kuolemastaan. "You know that only thing that has made the whole thing worthwhile has been those few times that I was able to truly connect with another person." Ainakin yhden elokuvan verran, elämämme on ollut aikamme arvoista.

...=)

Mad Max: Fury Road (Mad Max: Fury Road)

Forbes-lehden elokuvakriitikko Scott Mendelson sanoi: "Fury Road on merkittävä ja loistava elokuva, ei vain yksi aikamme parhaista toimintaelokuvista, vaan myös upea ja ajankohtainen filmi. Piste". "Miller [elokuvan ohjaaja] on muistuttanut meitä, että blockbustereilla (suuren budjetin elokuvat) on mahdollisuus olla taidetta", New York Times -lehti julisti. The Daily Telegraph antoi elokuvalle täydet viisi tähteä. Sekä Metacritic, että Rotten Tomatoes elokuva-arvostelusivustot listaavat tämän yhdeksi parhaimmista toimintaelokuvista, joita on koskaan tehty. Joku jopa ehdottaa tätä parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Ja minä hölmö menin tähän lankaan. Luulin, että saisin jotain muuta silmieni eteen, kuin kaksi tuntia takaa-ajoa pölyisellä aavikolla.

Oikeasti. Elouva on vain yksi, pitkä, hemmetin takaa-ajo. Siinä vaiheessa kun puolivälissä käännytäänkin takaisin sinne, mistä oli niin pirun kiire pois, menetti tämä katsoja kärsivällisyytensä. Elouva on aivan liian kliimaksinen, kun koko ajan pitäisi olla jännittämässä, että nyttekö takaa-ajo päättyy ja sankarit saadaan kiinni. Lisäksi ohjaaja George Millerin ilmeisesti tavaramerkki tyyli, jossa hänen luoma elokuvallinen maailmansa on eksentrinen, hullu ja ylitseampuva, on mielestäni lapsellista ja katsottavana liian vaivaannuttavaa, kun koko ajan täytyy miettiä, että mikäs juttu tämä nyt on? Ilmeisesti elokuvan hahmot haluavat kuolla kromin päällysteisinä ja päästä valhallaan?? What?

Charlize Theron oli ihan hyvä (ja kyllä, "ihan hyvä" on suurin kehu, jonka pystyn hälle tällä kertaa antamaan, sillä muuta hän ei ole) valinta kovaksi ja vahvaksi sotajohtajaksi, vaikka en erityisemmin hänen hahmostaan pitänytkään. Elokuvan pahis, Immortan Joe on hyvä pahis. Hän on pelottava ja hieman hullu eli saa aikaa juuri oikean vaikutelman. Muuten elokuvan hahmot ovat täysin jostain 101 tapaa olla idiotti-kirjasta eikä elokuvan päähenkilö Tom Hardykaan avaa suutansa kuin tyyliin vasta miltei elokuvan lopussa!

Olen suuttunut. Tämän on huono elokuva. Ei siinä mitään, että elokuva on huono, mutta tämä on myös ihan kamalaa toimintaviihdettä. Yleensä toimintapläjäykset ovat huonoja ja tyhmiä, älyvapaita elokuvia, mutta tämä ei käy edes sellaisesta. Olisi pitänyt kuunnella vaistoani ja pysyä kaukana tästä tekopyhästä "hyvästä elokuvasta". Murr....

...=)

X-Men: Days of Future Past (X-Men: Days of Future Past)

Kaikki X-men-elokuvasarjaan kuuluvat tutut elementit ovat paikalla, tällä kertaa yhdistettynä vielä eeppisempään taustaan.

Olen suuri X-men-elokuvien fani. En ole lukenut niitä sarjakuvia, mutta olen nähnyt kaikki alkuperäisen X-men-sarjan kolme elokuvaa ja X-men: First Class-elokuvan. Odotin siis todella kauan, että pääsisin näkemään elokuvan X-Men: Days of Future Past. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin tästä elokuvasta ja kun kuulin, että näiden elokuvien näyttelijäkaartit yhdistettäisiin. Ja voin kertoa sen, että elokuva täyttää kaikki lupaukset.
     Tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutantit ovat saalistettu ja tapettu ahtaalle, vain muutama on jäljellä. Jotta tämä voitaisiin estää tapahtumasta, käytetään Kitty Pryden (Ellen Page) voimia lähettämään Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) ajassa taaksepäin estämään mutanttien tuhoon johtaneet tapahtumat. X-men elokuviin kuuluva sivilisaation pohdinta, olemassaolon tarkoituksen etsiminen kuuluu olennaisesti myös tähän elokuvaan. Ehkä vielä enemmän niin, kun lähes jokaisen hahmon täytyy etsiä itsestään se, mikä on heille yhteistä. Ehkä juuri nämä syvät, olemukselliset teemat tekevät elokuvan massiivisesta eeppisyydestä niin mielenkiintoista. Me kaikki etsimme rajojamme ja pohdimme mihin oikein pystymme, myös kysymystä; miksi. Elokuva jättää tilaa myös tuleville jatko-osille ja voin ylpeänä tässä myös todistaa, että seuraava X-men elokuva on jo viritteillä.

 "...kyseessä on täydellinen elokuva"

    Kuten todettu elokuva toimii, siitä löytyy syvyyttä niille, ketkä sitä kaipaa ja toimintaa ja erikoisefektejä niille, jotka niitä kaipaa ja kokonaisuus toimii myös sujuvasti eli kyseessä on täydellinen elokuva. Se onnistuu sitomaan yhteen aikaisemmat osat, tosin selittämättä, miten Charles Xavier on taas elossa, mutta mitäs yhdestä pienestä ongelmasta... Elokuva on vauhdikas, hauska, eeppinen, viihdyttävä, syvällinen, aito, puhdas; kaikkea mitä sen tuleekin olla ja enemmän. Se myös istuu hyvin aikaansa, sillä ainakin minun mielestäni olemme saavuttaneet jopa toimintaelokuvien puolella tason, jossa myös katsojat haluavat tarkempaa pohdintaa hahmojen puolelta - he haluavat tietää miksi, miksi tämä hahmo tekee mitä tekee, he haluavat samaistua hahmoihin, he haluavat uskoa heihin ja siksi minun mielestäni kliseisten, mustavalkoisten hahmojen aikakausi on lopuillaan.

"Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta"

      En tiedä, ehkä en ole kaikkein suurin X-men fani, sillä en ole koskaan ymmärtänyt Wolverinen viehätystä. Mutta se on vain minun nöyrä mielipiteeni. Minusta hän vain jää Magnetojen, Mystikkojen, Stormien ja muiden varjoon. Hän on vähiten mielenkiintoinen hahmo ja hänellä on tylsimmät voimat. Onneksi X-Men: Days of Future Past onnistuu antamaan valoa muillekin hahmoille, ehkä enemmän juuri Charles Xavierin hahmolle ja Mystikon hahmolle, jota niin upeasti tulkitsee valovoimainen Jennifer Lawrence. Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta. Hänen ilmiömäinen kyky kaataa valkokankaalle niin suuri määrä epätoivoa, tunnetta, raakaa voimaa, joka on oleellista mille tahansa hahmolle ja erityisesti Mystikko on hänen käsittelyssään taidetta. Mystikon hahmo on niin läsnä, hän käsittelee jatkuvasti kysymyksiä ja teemoja ja käy läpi sisäistä kamppailua, mikä on tuttua meille kaikille, jotka joskus kaatuvat ja yrittävät etsiä voimaa nousta taas ylös. Olen myös erittäin otettu miten hyvin James McAvoy täydentää edeltäjänsä Patrick Stewartin saappaita. Kuvittelisin, että on erittäin vaikeaa näytellä hahmo, jota toinen näyttelijä on jo esittänyt, mutta vieläpä samassa elokuvassa; McAvoy suoriutuu paremmin kuin hyvin.
     Vaikka elokuva on erittäin dramaattinen ja dynaaminen, onnistuu se silti säilyttämään sarjalle myös olennaisen hyvän huumorin. Erityisesti kukaan elokuvan nähnyt ei varmasti pysty unohtamaan kohtausta, jossa eräs Peter Maximoff näyttää katsojille täysin mitoin voimiensa mahtavuuden kiertäessään erästä huonetta ympäri ja ympäri. Pelkästään kyseisen kohtauksen takia suosittelen katsomaan elokuvan, mutta myös Jennifer Lawrencen, Halle Berryn, Game of Thrones-suosikin Peter Dinklagen, mutanttien ja heidän siistien voimien, Michael Fassbenderin ja niille, ketkä hänestä pitävät; Hugh Jackmanin takia. Mutta myös siksi, että elokuva on täydellinen osoitus siitä, mitä hyvä fantasia-toimintaelokuva voi olla. Pisteenä iin päälle elokuva myös esittelee ison joukon uusia mutantteja, mahtavine voimineen.

...=)