Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

A Bigger Splash (A Bigger Splash)

Olin hirveän innoissani, kun leffateatterissa oli Kung Fu Panda-teemalla kuvioituja mukeja! Kassalla maksaessa myyjä tyrkytti vielä tuollaista figuuria kaupan päälle ja minä tartuin laatikosta vain johonkin. Myyjä hermostui ja yritti tarjota tuon valitsemani sijaan Kung Fu Pandaa itseään, sanoilla: "Älä tota ota, se on naikkonen!"

Itse elokuva oli nimeltään A Bigger Splash. Nyt viimeistään tunnustan itseni Matthias Schoenaertsin faniksi. Tällä miehellä on uskomattoman laaja repertuaari jonka lisäksi hän on vielä todella varma pääosanesittäjä, joka osaa kantaa elokuvaa. Tämä on ehkä vähän tylsästi sanottu, mutta se on oikeasti harvinaista, että joku näyttelijätähti pystyy kantamaan elokuvan. 

A Bigger Splash on eurooppalainen tekotaiteellinen sekamelska. Sinänsä elokuvan tyyli ja aihealue on todella mielenkiintoinen - joukko ihmisiä räjähdysherkässä tilassa viettämässä aikaa keskenään ja pinnan alla kytee tunteita, paljon. Mutta missään vaiheessa ei oikein päästä pinnan alle. Elokuva on liian passiivinen. Sinänsä harmi, että käsikirjoitus ei loppujen lopuksi kertonutkaan mistään sen empää eikä dialogi missään vaiheessa kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisi pitänyt vaan katsoa se Kung Fu Panda sittenkin...

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.

Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener)

Rachel Weisz ja Ralph Fiennes uhmaavat perinteisiä elokuvallisia rakkaustarinoita tässä hidastempoisessa trillerissä.

Justin Quayle (Fiennes) on brittiläinen diplomaatti Nairobissa, Keniassa. Hänen vaimonsa Tessa Quayle (Weisz) on aktivisti ja hyväntekijä ja vaikka heidän agendansa ovat tyystin erilaisia; Justin on rauhallinen, puutarhassa viihtyvä diplomatiaa harrastava politiikko, kun taas Tessa on intohimoinen ja toisista ihmisistä välittävä ja itsensä heille uhraava aktivisti - he silti rakastavat toisiaan. Ja tämä rakkaus on, mikä saa palaset tässä trillerissä liikkeelle. Tessa kuolee. Tämä avaa Justinin silmät kokonaiselle salaliitolle ja siihen, mitä vastaan Tessa taisteli ja mistä hän ei tiennyt, vain koska tämä suojeli häntä.
    Ohjaaja Fernando Meirelles on älykäs, ei voi kieltää. Hän herättää eloon elokuvan kielen ja rytmin. Trillerinä Uskollinen puutarhuri on erittäin hidas, jopa. Sitä voi olla raskas seurata, sillä juoni liikkuu takaumissa ja sitä kautta katsojan täytyy hahmottaa elokuvan kokonaisuus, hahmojen motiivit ja päämäärät. Justin haluaa selvittää, miksi Tessa kuoli ja lopulta hän ymmärtää, että kysymys onkin siitä, että minkä vuoksi Tessa kuoli.

"Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä"

      Elokuva on korkeimmillaan vain keskiluokkainen trilleri. Mutta elokuvan hyveet löytyvät muualta. Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä. Hän on syy, miksi elokuva pitää otteessaan. Hän valaisee valkokankaan ja käyttää hyväkseen syvällisyyttä, valloitaakseen roolissaan ja saadakseen katsojat puolelleen. Rooli on vaikea. Ajoittain repliikit ovat niin itsestäänselviä ja välillä monimutkaisia, mutta Weisz pysyy loitolla stereotypiasta ja tekee hahmostaan elävän ja vapaan sekä liikkuu upealla kauneudella tehden hahmosta uskottavan. Hän saa katsojan ymmärtämään Tessaa ja tekee elokuvasta magneettisen, hengittävän kokonaisuuden. Weisz todistaa jokaiselle katsojalle aidon näyttelemisen voiman, sen henkevyyden ja vapauden. Hän yhdistää roolityöhönsä niin paljon tunnetta ja niin paljon maanläheisyyttä, että kokonaisuus on uskomaton. Hänen naurunsa ja välitön läsnäolevuus saa katsojan hänen valtaansa ja täten hänen työstään ja näyttelemisestään ei ole mitään kritisoitavaa. Kohtaukset, jossa hän häikäilemättömästi vaikuttaa vastanäyttelijäänsä ja heidän kemiaansa, ovat valovoimaisia, aitoja, upeita, näissä kohtauksissa Fiennesin kanssa, Weiszin todelliset voimavarat nousevat pintaan, hän saa näihin läheisiin kohtauksiin niin syvällistä omistautumista, että sitä ei edes tunnista näyttelemiseksi ja se jos mikä on täydellisen roolisuorituksen tunnusmerkki. Hänen roolityöstä voidaan löytää niin monta kerrosta, hän antaa katsojan tulla todella lähelle, mihin kuka tahansa ei pysty.
     Uskollinen puutarhuri on tarina rakkaudesta ja sen merkityksestä. Mikä on täysin poikkeuksellista tyypillisille rakkaustarinoille, sillä Uskollinen puutarhuri uskaltaa kyseenalaistaa sen. Myös muut erinäiset teemat ovat käsitelty uskomattomalla tyylillä ja mikä on ohjaajan vahvuus, että hän pystyy herättämään köyhyyden, kurjuuden ja Afrikan slummit niin näkyväksi, hän saa niihin mielenkiintoa ja herättää katsojan niihin samoihin kysymyksiin, mitä Tessa ja Justin. Tärkein kysymys kuitenkin on erittäin filosofinen, koska Tessan anarkia ei toimi ja Justinin diplomatia ei toimi, mikä on oikea vastaus?

Lukija (The Reader)

Kun katsoin Lukijan, minulla kesti jopa 24 tuntia palautua siitä tunnetilasta, joka minulle aiheutui sitä katsoessani. Niin voimakas on Kate Winsletin roolisuoritus...
   Lukija on vuonna 2008 valmistunut draamaelokuva. Sen pääosassa on Kate Winslet, David Kross ja Ralph Fiennes. Sen ohjasi Stephen Daldry ja käsikirjoitti David Hare. Elokuva, ohjaaja ja käsikirjoittaja olivat kaikki ehdolla Oscarin saajiksi ja Kate Winslet voitti Oscarin parhaasta naispääosasta.

  Lukija kertoo Michael Bergista, 16-vuotiaasta saksaisesta koulupojasta 1950-luvulla. Hän sairastuu kesken koulumatkan, jolloin hän törmää auttajaansa, Hannaan. Kun Michael paranee kolmen kuukauden päästä, hän haluaa kiittää Hannaa, siitä, että vei Michaelin kotiin. He aloittavat suhteen ja rakastuvat. Michael aloittaa lukemaan Hannalle, huomatessaan hänen pitävän siitä. Hanna on kuitenkin etäinen ja on haluton kertomaan paljon itsestään. Eräänä päivänä Hanna katoaa. 8 vuotta myöhemmin Michael on lakiopiskelija ja pääsee seuraamaan natsioikeudenkäyntejä, jossa huomaa Hannan syytettynä ja myöhemmin tuomittuna (ehkä hieman virheellisesti) kolmensadan juutalaisnaisen murhasta. Hanna on entinen keskitysleirin vartija. Hän tunnustaa murhat, koska ei halua paljastaa lukutaidottomuuttaan.
    Lukija on koskettava elokuva. Joku ketä olisi nähnyt Titanicin, Revolutionary Roadin ja Lukijan Winsletin elokuvista, saattaisi luulla, ettei hän muita elokuvia teekkään kuin surullisia. Lukija on kuitenkin hieman poikkeuksellisempi näihin kahteen muuhun elokuvaan. Titanic ja Revolutionary Road ovat huomattavasti parempia elokuvia, kun taas Winsletin roolisuoritus Lukijassa on vahvempi.
   Lukija on hyvä elokuva 2. maailmansodan jälkeisestä Saksasta, mutta ilman Winsletiä koko elokuva olisi 90 prosenttia huonompi. Winslet tekee elokuvassa elämänsä parhaan roolisuorituksen. Harva näyttelijä pystyy koskettamaan katsojaa pelkällä roolisuorituksellaan niin syvästi kuin Winslet. Elokuvan käsikirjoitus on keskivertoa parempi, pienine virheineen, mutta David Haren nimi jo pelkästään takaa hyvän käsikirjoituksen. Elokuvan ohjaus on melko heikkoa ja haparaa. Ralph Fiennesin roolisuoritus on todella heikko ja kyvytön. David Kross on puolestaan täysin Winsletin vastus.
   Kate Winslet on yksi aikansa arvostetuimmista näyttelijöistä ja syystä. Hänen näyttelijänlahjat ovat erittäin ainutlaatuiset. Hanna Schmidt on hänen paras roolisuorituksensa. Roolisuoritus on itse täydellisyys aina kävelytyylistä ja ryhdistä silmiin ja kasvonilmeisiin ja ajoitukseen. Hän luo Hannaan sympatiaa ja epätoivoa, mikä yhdistelmänä kuulostaa jo mahdottomalta. Winslet ottaa elokuvan omakseen ja luo legendaarisen roolisuorituksen, jota katsojat ihailevat vedet silmissä. Täysin sanoin kuvaamatonta!!!
   Lukija on Winsletin taidonnäyte. Hän antaa meille kaikille oppitunnin näyttelemisestä. Hän luo hahmoonsa ja elokuvaan niin paljon syvyyttä. David Krossin ja Kate Winsletin keskinäinen kemia toimii ja onkin avainasemassa elokuvassa. Elokuva on koskettava ja yksinkertaisesti hieno.




8

...=)