Table 19 (Table 19)

Vannoutuneena Frendit-fanina - aloitin hiljattain vuoden tauon jälkeen katsomaan Frendejä uudelleen varmasti ainakin kahdettakymmenettä kertaa - olin järkyttynyt kuullessani vähän aikaa sitten, kuinka kaksi nimeltä mainitsematonta (omalle henkilökohtaiselle mustalle "listalleni" päätynyttä) muukalaista keskusteli, että heidän inhokkihahmonsa on Phoebe, "välillä hän on vähän ärsyttävä". Mitä itse tein viattomana ohikulkijana kun ohimennen kuulin nämä kommentit? Vetäisin avarilla naamaan ja kävelin pois sanomatta sanaakaan. (lue: ironiaa.)

Phoebe on aina ollut ihan fiktiivinen esikuva. Kuinka elämää ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Lisäksi hän on sarjan hahmoista eittämättä hauskin. Puolet hahmon elosta tuo näyttelijä Lisa Kudrow, jonka uraa seuraan armottomalla mielenkiinnolla. Olen jopa nähnyt sellaisen elokuvan kuin Marcy X ja viihtynyt sen parissa, vaikka itse elokuvassa ei liiemmin kehuttavaa ole. En voi siis väittää itseäni objektiiviseksi arvostelijaksi.

Toinen heikko kohta on Table 19:n kaltaiset elokuvat. Jokin niissä vetoaa syvemmällä tasolla. Tiedän kyllä, ettei ne mitään Oscar-sampoja ole tai seuraavia Citizen Kaneja. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi olen niin kiehtoutunut tästä tyylilajista, jolle en osaa edes asettaa oikein nimeä. Wikipedia määrittäisi tyylilajin komediaksi, mutta sitä se ei ole. Tämä on kuitenkin hyvin spesifi komedian alatyylilaji. Jotain romanttisen komedian ja elämänmyönteisen sentimentaalisen draaman välimaastosta.

Parhaiten elokuvaa näkemätön saa käsityksen elokuvan tyylistä trailerista. Elokuva ei oikeastaan tarjoa mitään sen päälle. Siinä määritetään jo elokuvan sävy ja tunnelma. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu yhteen ja löytävät itsestään jotain uutta. Elämä muuttuu pysyvästi ja saa uuden suunnan päivänä, jolloin sitä vähiten odottaa. Olen myyty. Enempää en tarvitse.

Samanlaisia kiksejä muut saavat varmasti katsoessaan vaikka kauhuelokuvia. He tietävät, että iso paha mörkö lymyilee varjoissa ja jossain vaiheessa viattomalle (tai ei niin viattomalle) päähenkilölle käy kalpaten ja vaikka osaavat ennustaa tämän tapahtuvan, katsovat ihan sormet suussa tämän kaiken avautumista silmien edessä. Samaa minä rakastan Table 19:stä - vaikka rinnastus kauhuelokuvaan on niin kaukainen kuin vain pystyy olemaan. Tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvalta saan, ennen kuin pistän sen päälle, mutta siitä huolimatta - tai oikeastaan juuri siksi - tiedän voivani nauttia elokuvasta täysin rinnoin. Objektiivisesta näkökulmastahan tämä on pahinta mahdollista elokuvantekemistä - ennalta-arvattavaa, kliseistä ja melodramaattista - mutta siksipä kai tälläisä elokuvia tehdäänkin - koska aina on olemassa se yksi katsojakunta, joka on ihan pähkinöinä sellaisiin elokuviin.

Pitkä musta lista arkkivihollisistani
(päivitetty 1.11.)

...=)