Arvostelu: A Simple Favor

Stephanie (Anna Kendrick) on connecticutilainen esikaupunkikotiäiti, jonka ala-asteikäinen poika käy koulua, jonka vanhempainyhdistyksessä Stephanie on aktiivinen. Kun Stephanien poika ystävystyy toisen pojan kanssa, tutustuu Stephanie tämän poissaolevaan, uraäitiin Emilyyn (Blake Lively). Ystävystyttään Emilyn kanssa, Stephanie järkyttyy kun tämä katoaa. Yhdessä Emilyn aviomiehen Seanin (Henry Golding) kanssa, Stephanie yrittää löytää Emilyn.

Paul Feig tunnetaan pääasiassa komediaelokuvistaan. 2010-luvun alussa hän saavutti läpimurtonsa ylistetyllä komedialla Bridesmaids (2011). Tästä hän jatkoi suosittujen komedioiden ohjaamista, kuten The Heat (2013) ja Spy (2015). Pahamaineisemmin hänet muistetaan maailmaa kohahduttaneen Ghostbusters (2016) uudelleenfilmatisoinnin ohjaajana.

A Simple Favor olikin pienimuotoinen menestys. Pienibudjettinen elokuva tienasi lähemmäs 100 miljoonaa dollaria lippuluukulla. Seuraavaksi Feig on ilmeisesti siirtymässä romanttisten elokuvien luo, hän on kuvaamassa elokuvaa Last Christmas muun muassa Game of Thrones-sarjasta muistettavan Emilia Clarken ja A Simple Favorissa jo yhdessä työskennelleen Goldingin kanssa.

Tämä oli Feigiltä selvästi askel eri suuntaan, pois komedioiden parista. Tähän on yhdistettynä niin mustaa huumoria, kuin jännitysnäytelmää, kuin trilleriä, kuin mysteeriäkin. Lopputulos on vähintäänkin camp-henkinen ja sinänsä arvostan yritystä lähteä kokeilemaan jotain uutta.

Mikä on myös ilahduttavaa, että kaikki tuntuvat sitoutuneen elokuvan ylitseampuvaan tyyliin. Elokuva on herkullinen, leikkisä, seksikäs, hauska, mielenkiintoinen, viihdyttävä ja erittäin elokuvallinen. Itse pidän tällaisista kissa-hiiri-leikeistä, joissa katsojaa yritetään hämätä mahdollisimman paljon. Erityisesti pidän siitä, että se uskalletaan tehdä kieli poskessa.

Etenkin Henry Golding ja Blake Lively omasivat sähinöivää kemiaa keskenään. Ja miksi eivät omaisi? Kaksi maailman parhaimman näköistä ihmistä yhdessä. He ovat niin syötävän hyvännäköisiä, ettei edes se haittaa yhtään, että kumpikaan ei osaa oikeasti näytellä.

Valitettavasti loppua kohden juoni muuttuu aavistuksen verran paksuksi. Tiedän, että tällaista elokuvaa ei tulisi ottaa liian tosissaan, mutta olisin kaivannut hitusen verran lisää uskottavuutta ja sitä, että loppuratkaisua olisi verhottu vielä enemmän usvaan, jotta katsoja olisi ollut jännittyneemmässä tilassa. Oikeaa vaaran tuntua tässä ei oikein syntynyt. Ja sitä jäin kaipaamaan. Mutta viihdytetyksi tulin. Harvoin sitä elokuva ohitse välähtää yhtä salamannopeasti.

Table 19 (Table 19)

Vannoutuneena Frendit-fanina - aloitin hiljattain vuoden tauon jälkeen katsomaan Frendejä uudelleen varmasti ainakin kahdettakymmenettä kertaa - olin järkyttynyt kuullessani vähän aikaa sitten, kuinka kaksi nimeltä mainitsematonta (omalle henkilökohtaiselle mustalle "listalleni" päätynyttä) muukalaista keskusteli, että heidän inhokkihahmonsa on Phoebe, "välillä hän on vähän ärsyttävä". Mitä itse tein viattomana ohikulkijana kun ohimennen kuulin nämä kommentit? Vetäisin avarilla naamaan ja kävelin pois sanomatta sanaakaan. (lue: ironiaa.)

Phoebe on aina ollut ihan fiktiivinen esikuva. Kuinka elämää ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Lisäksi hän on sarjan hahmoista eittämättä hauskin. Puolet hahmon elosta tuo näyttelijä Lisa Kudrow, jonka uraa seuraan armottomalla mielenkiinnolla. Olen jopa nähnyt sellaisen elokuvan kuin Marcy X ja viihtynyt sen parissa, vaikka itse elokuvassa ei liiemmin kehuttavaa ole. En voi siis väittää itseäni objektiiviseksi arvostelijaksi.

Toinen heikko kohta on Table 19:n kaltaiset elokuvat. Jokin niissä vetoaa syvemmällä tasolla. Tiedän kyllä, ettei ne mitään Oscar-sampoja ole tai seuraavia Citizen Kaneja. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi olen niin kiehtoutunut tästä tyylilajista, jolle en osaa edes asettaa oikein nimeä. Wikipedia määrittäisi tyylilajin komediaksi, mutta sitä se ei ole. Tämä on kuitenkin hyvin spesifi komedian alatyylilaji. Jotain romanttisen komedian ja elämänmyönteisen sentimentaalisen draaman välimaastosta.

Parhaiten elokuvaa näkemätön saa käsityksen elokuvan tyylistä trailerista. Elokuva ei oikeastaan tarjoa mitään sen päälle. Siinä määritetään jo elokuvan sävy ja tunnelma. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu yhteen ja löytävät itsestään jotain uutta. Elämä muuttuu pysyvästi ja saa uuden suunnan päivänä, jolloin sitä vähiten odottaa. Olen myyty. Enempää en tarvitse.

Samanlaisia kiksejä muut saavat varmasti katsoessaan vaikka kauhuelokuvia. He tietävät, että iso paha mörkö lymyilee varjoissa ja jossain vaiheessa viattomalle (tai ei niin viattomalle) päähenkilölle käy kalpaten ja vaikka osaavat ennustaa tämän tapahtuvan, katsovat ihan sormet suussa tämän kaiken avautumista silmien edessä. Samaa minä rakastan Table 19:stä - vaikka rinnastus kauhuelokuvaan on niin kaukainen kuin vain pystyy olemaan. Tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvalta saan, ennen kuin pistän sen päälle, mutta siitä huolimatta - tai oikeastaan juuri siksi - tiedän voivani nauttia elokuvasta täysin rinnoin. Objektiivisesta näkökulmastahan tämä on pahinta mahdollista elokuvantekemistä - ennalta-arvattavaa, kliseistä ja melodramaattista - mutta siksipä kai tälläisä elokuvia tehdäänkin - koska aina on olemassa se yksi katsojakunta, joka on ihan pähkinöinä sellaisiin elokuviin.

Pitkä musta lista arkkivihollisistani
(päivitetty 1.11.)

...=)

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 

Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 

 ...=)

Pitch Perfect 2 (Pitch Perfect 2)

Mikä on vallankumouksellista Pitch Perfect 2 -elokuvassa on, että sillä on naisohjaaja - upea Elizabeth Banks on siirtynyt kameran taakse, tullen yhdeksi niistä harvoista naisohjaajista, jotka ovat tälläisiä *studioleffoja ohjanneet.

Pitch Perfect oli valtaisa menestys ja siitä syystä se on saanut, ehkä vähän tarpeettoman, jatko-osan. Kakkososa kertoo yhä Barden yliopiston Barden Bellas - a cappella-yhtyeestä, jota Anna Kendrickin näyttelemä Becca on siirtynyt luotsaamaan. Mukana on myös ykkösosasta tutut Fat Amy (Rebel Wilson), Lily Onakurama (Hana Mae Lee) sun muut kumppanit ja lisäksi vielä yksi uusi "bella" Oscar-ehdokas Hailee Steinfeldin esittämä Emily. Tällä kertaa lauluyhtye tähtää maailmanmestaruuskisoihin.

Virheetön elokuva Pitch Perfect 2 ei todellakaan ole, kuten ei ollut ykkönenkään. Täynnä ällöttäviä kliseitä ja tyttöjä kikattamassa toinen toistaa turhimmille asioille. Yhdessä vaiheessa elokuvaa päästään jopa tyynysodan vauhtiin. On myös kummallista, että elokuva teeskentelee olevansa altavastaajien puolella, mutta kuitenkin erityisesti tämä kakkososa kuvaa näitä nuoria naisia kuin keitä tahansa "suosittuja tyttöjä" juhlimassa kovaa ja seurustelemassa autoa ajavien poikaystävien kanssa. Kamalinta elokuvaa on seurata, kun meininki menee yltiösiirappiseksi ja nämä tytöt istuvat nuotion ääressä paahtamassa vaahtokarkkeja ja avaten sydäntään ties mistä murheista.

Siitä huolimatta.... Elokuva onnistuu jotenkin lyömään kevyen viihteen päälle uudenmanlaisen, tuoreen leiman yhdistämällä tähän tyylilajiin a cappella-musiikin. Musiikkinumerot ovat viihdyttäviä, tosin häviävät vertailussa ensimmäisen osan ikimuistoisille osioille kuten "The Riff-offille" tai Anna Kendrickin Beccan ja Rebel Wilsonin Fat Amyn koekarsinnoille, siis ykkösosassa. Pitch Perfect 2 kärsiikin vähän ykkösosan varjosta ja ehkä elokuvaa on viety myös liikaa pois siitä asenteen omaavasta yliopistokulttuurista, jossa kilpailtiin yliopiston sisäisten laulujengien väillä, siis ykkösosassa.

Mikä kuitenkin tekee kakkososasta niin toimivaa jatkoa ykkösosalle kuin suinkaan vain mahdollista, on elokuville ominainen huumori. Sanonpahan vain, että ilman upeaa, mahtavaa, loistavaa naista nimeltä Rebel Wilson molemmat nämä elokuvat uppoaisivat vain jonnekin tusinatuotelaariin, mutta hänen ansiostaan nämä elokuvat ovat todellisia koomisia helmiä. Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy. Hän osaa pyörittää juuri oikeassa kohdassa silmiään. Hän osaa painottaa juuri oikein jokaista lausettaan ja löytää kohtauksesta kuin kohtauksesta sen koomisen elementin.

"[Rebel] Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy"

Pitch Perfect 2 ei sovi heikkohermoisimmille. Se on täyttä teinihömppää, minkä onneksi kuitenkin musiikkinumerot ja Rebel Wilsonin luotsaama koominen ote pelastavat. Jos etsii toimivaa musikaaliviihdettä, suosittelen kääntymään tv-sarja Empiren puoleen.

(harvoin perustelen tähteytystäni arvostelun ulkopuolelta, mutta nyt on pakko, nimittäin itse elokuva on hädin tuskin yhden tähden arvoinen. Toinen tähti tulee jokseenkin sykkivästä musiikista ja kolmas tähti oikeutetusti Rebel Wilsonille - hänen takiaan ryömin jopa teatteriin asti katsomaan - hänen ja sen takia, että sarjaelokuvaliput olivat umpeutumassa xD)

*Studioelokuva

...=)

Cake (Cake)

En ole oikein Oscar-ehdokkuuksita valittamisen ystävä, yllättävää kyllä. On se ihan hyvä tiedostaa, että joku toinen sai Oscar-ehdokkuuden ja voiton jonkun toisen sijaan, mutta niistä valittaminen vuosikausia jälkikäteen on ihan hölmöläisen touhua. Minkä sille enää voi, voittaja on valittu jo. Mutta on täysi ihme, miten Jennifer Aniston ei saanut tästä osasta Oscar-ehdokkuutta.

Daniel Barnzin ohjaama Cake sai ensi-iltansa vuonna 2014. Se kertoo Claire Bennettista (Jennifer Aniston), joka kärsii kroonisesta kivusta auto-onnettomuuden seurauksena. Hän kiinnostuu tukiryhmänsä itsemurhan tehneestä Ninasta (Anna Kendrick) ja tukeutuu kipujensa keskellä taloudenhoitajaansa Silvanaan (Adriana Barraza). Claire on koukussa kipulääkkeisiin ja hänen kuntoutuksensa ei ole onnistunut kuuteen kuukauteen. Fyysisen kivun lisäksi, Claire kamppailee onnettomuuden aiheuttamista henkisistä arvista.

Olen ollut suuri Jennifer Anistonin fani Frendeistä lähtien. Hän saa keskinkertaisimmatkin romanttiset komediat vaikuttamana hyviltä elokuvilta. Hänellä on uskomaton kyky luoda tunne, kuin olisimme tunteneet hänet aina. Minulla oli kovat odotukset Cake-elokuvasta. Viimeinkin Aniston pääsee näyttämään kunnon näyttelijäntaitonsa. Ja voin kertoa, Cake täytti nämä odotukset. Aniston on täydellinen ja vielä enemmän.

Vaikka Aniston oli ehdolla Golden Globe ja SAG-palkintoihin, hän ei saanut himoittua Oscar-ehdokkuutta. Hänellä oli myös vastustajansa. Muutama ääni huuteli taustalta, että Aniston yrittää tempuista vanhinta: itsensä rumentamista saadakseen Oscarin. Tämä on melkö löyhä argumentti, oletettavasti sellaiselta, joka ei ole nähnyt Anistonin käänteentekevää roolisuoritusta tässä elokuvassa. Cake on niin paljon enemmän kuin vain Aniston hieman lihavampana ja meikittömänä.

Elokuvan loputtua olin täysin lumoissani. Elokuva on minusta todella hyvä. Siinä on virheensä, mutta tärkeintä on sen luoma viesti. Eteenpäin jatkaminen, vaikeuksista nouseminen ja tämän viestin elokuva kertoo niin lumoavasti, niin vangitsevasti. Elokuvan rakenne ei myöskään ole tylsän tyypillinen, vaan se leikittelee Clairen alitajunnalla, unilla ja muistoilla. Anistonilla on kova työ saada elokuva kulkemaan niin hyvin kuin se kulkee. Koska hän on ruudussa joka sekunti ja koemme jokaisen kivistyksen, jonka hän tuskissaan tuntee. Mieleen tulee samaa aihetta käsittelevä Gravity, josta Sandra Bullock sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2013. Oudolla lailla Anistonin mittavasta työsuorituksesta tulee mieleen myös Kate Winsletin työ vuoden 2008 Lukijassa. Molemmilla näyttelijöillä on todella emotionaalinen roolisuoritus ja molemmat näyttelijät antavat kaikkensa, liikuttaen katsojan kyyneliin, pelkällä näyttelemisellään.

Sivuosannäyttelijät ovat myös vahvoja. Adriana Barraza olisi ansainnut ihan yhtälailla Oscar-ehdokkuuden hämmästyttävän luontaisesta näyttelemisestään, kuin Aniston olisi ansainnut jopa voiton hiotusta roolistaan. Sam Worthington on hyvin riisuttu ja koruton ja siksi tekee varmaa työtä. Anna Kendrick, Mamie Gummer, Felicity Huffman ovat kaikki vedossa. William H. Macyn rooli on niin pieni, että siitä on vaikea sanoa mitään.

Luulen, että olen keksinyt, miten akatemia pystyi olemaan niin kerta kaikkisen väärässä, jättäen Anistonin ehdokkuuksien ulkopuolelle. Vaikka koko elokuva pyörii hänen ympärillään ja hän kantaa sitä paremmin kuin olen yhdenkään pääosannäyttelijän nähnyt elokuvaa kantavan, hänellä ei ole kunnon monologia. Hän ei missään kohdassa elokuvaa pääse vuodattamaan kaikkia tunteitaan kerralla. Hänellä ei ole suurta kohtausta, jonka voisi näyttää Kodak-teatterin valkokankaalla hänen nimensä lueteltua ehdokkaiden joukossa. Hänen roolisuorituksensa koostuu palasista, hienovaraisista katseista, henkäyksistä ja hänen näyttelemisensä tapahtuu hänen silmissään, kuten elokuvan lopussa tai kohtauksessa, jossa hän seisoo moottoritierampin reunalla ja katsoo kameraan. Tämä on niin hyvää näyttelemistä kuin vain voi olla. Mutta muilla tämän vuoden ehdokkailla on kohtaukset: Keira Knightleylla on henkeäsalpaava kannustuspuhe Alan Turingille elokuvan lopussa, Patricia Arquette itkee poikansa lähdöstä Collegeen, Julianne Moore pitää voimakkaita puheita pitkin Still Alice-elokuvaa. Harmi vain, että Anistonin nerokkuus, vaikkakin viimein tunnistettu, ei vieläkään saavuttanut ansaitsemaansa kunniaa.

Noin,sanoinkohan Jennifer Anistonin nimen riittävän monta kertaa? Sanon sen vielä: Jennifer Aniston.

Into The Woods (Into The Woods)

Into The Woods on Rob Marshallin (Chicago) ohjaama musikaalielokuva vuodelta 2014, perustuen Steven Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliin. Into The Woods sai kolme Oscar-ehdokkuutta; parhaasta naissivuosasta (Meryl Streep), parhaasta puvustuksesta ja lavasteista. Tarina kertoo, että Steven Sondheim kirjoitti laulun elokuvaan varta vasten Streepille. Meryl pyysi Sondheimia nimikirjoittamaan nuottipaperin laulusta ja Sondheim kirjoitti siihen: "Don't Fuck It Up" - no ei hätää Steven Sondheim, Meryl suoriutui paremmin kuin hyvin!



Poikkeuksellisesti, voisin antaa lyhyen juoniselosteen itse.
Into The Woods on Disney-musikaali, mutta hyvin erilainen niistä musikaaleista, joita Disneylta saattaisi odottaa. Into The Woods on taianomainen yhdistelmä vanhoja tuttuja, Disneynkin versioimia satuja (oikeastihan sadut ovat Grimmin veljesten); Tuhkimo, Jaakko ja pavunvarsi, Punahilkka, Tähkäpää, mutta Into The Woods tarkastelee myös aikaa onnellisen lopun jälkeen. Varsin synkänkin otteen pitävä Into The Woods kyseenalaistaa niin onnelliset loput, hahmojen moraaliset valinnat sinne päästäkseen, onnellisen elämän oikeastaan. Emily Blunt ja James Corden esittävät leipuria ja hänen vaimoaan, jonka naapurissa asuu noita (Meryl Streep). Leipuri ja hänen vaimonsa eivät voi saada lasta, mutta noita lupaa taikoa heille sellaisen, jos he tekevät hänelle vastapalveuksen. Heidän on mentävä metsään ja haettava hänelle valkoinen lehmä (jota Jack, Jaakko ja pavunvarsi-tarinan Jaakko omistaa), punainen viitta (Punahilkka), Keltaiset hiukset (Tähkäpää), kultaisen kengän (Tuhkimo). Täten metsä ja leipuri vaimoineen yhdistävät nämä tunnetut sadut.

No, tämän takia inhoan antaa juoniselosteita, koska joko ne tulee antaa niin epämääräisesti, että ne eivät kerro oikeastaan mitään, tai sitten selostaa koko elokuva, niin, ettei elokuva itsessään anna enää mitään kerrottavaa. Jos nyt jotain haluaa tietää elokuvasta, niin lainaten Meryl Streepiä: "Tämä on Steven Sondheimia, tämä on hyvää musiikkia, ja fantastinen näyttelijäkaarti ja maaginen ympäristö."

Rob Marshall on upea, visuaalinen ohjaaja. Hän jatkaa, mitä hän saavutti Geishan muistelmien maailmallaan, myös tässä. Hän saa metsän ja tämän valtakunnan sykkimään satujen henkeä ja musikaalisuutta. Tosin Geishan muistelmat sijoittuivat varsin todelliseen, 1800-luvun japanilaiseen maailmaan, mutta samanlaista taianomaisuutta löytyy myös tästä maailmasta. Osuvasti niin, sillä Into The Woods koskettaa paljon enemmän fantasiamaailmaa. Kuka voisikaan ennustaa, millainen mestariteos syntyisi, jos Rob Marshall saisi kätensä johonkin oikeaan fantasiateokseen. Ehkä vielä joskus...

Into The Woods on musikaali. En ole suurin musikaalien ystävä, ja tämäkin siitä syystä saavutti ajoittaiset tylsät hetkensä, kun hahmoilla ei ollut muuta tekemistä kuin laulella, mutta siitä huolimatta, arvostan hyvää elokuvaa, oli se minkä tyylilajin teos tahansa. Into The Woods on melkein kuin laulu, kuin yksi laulu kokonaisuutena. Vaikka se sisältää monta laulua, monen henkilön laulamana, on kuin sama laulu jatkuisi. Kuitenkaan musiikkinumeroiden toteutus ei ole tönkköä, kuten se usein on, jos hahmot vain purkautuvat lauluun. Jotenkin Steven Sondheimin ote on niin vahva, hän on niin suoralla kädellä luonut tämän kertomuksen, että siihen ei voi olla rakastumatta.

Elokuvasta huomaa, että se pohjautuu teatteriesitykseen, valitettavasti. Minä tunnetusti en välitä yhtään teatterista, en tiedä mitään tylsempää. Ja ajoittainen teatterinomainen asetelma elokuvasta löytyy. Ei se kuitenkaan liiaksi haittaa. Lavastesuunnittelusta saatiin ihan oikeutetusti Oscar-ehdokkuus, mutta kuvaus ja erikoistehosteetkin on niin tunnelmaan sopivia ja mukaansatempaavia, että täältä metsästä ei haluaisi edes lähteä pois. Pidän myös paljon käsikirjoituksesta. Pidän siitä, että mennään astetta pidemmälle, haetaan asioiden merkityksiä, pohditaan oikeasti sitä, mitkä arvot ovat tarpeeksi arvokkaita, mikä on oikean ja väärän ero, ja mitä on onnellisuus. Into The Woods on siis se, mitä aina satujen päätteeksi halutaan kuulla, mutta mitä sitten tapahtui?

Tosin on hyvä huomata, että Into The Woods ei kerro näitä tavanomaisia Grimmin satuja niiden kokonaisuudessaan, tai edes miten ne alkuperäisesti on kerrottu. Into The Woods yhdistää ne, ottaa luovia vapauksia ja muuttaa tiettyjä kohtaloita. Mutta kaikki on silti tunnistettavissa ja kaikki yhtä hyviä tässä valloittavassa kokonaisuudessa. Älkää erehtykö, tämä ei ole lastenelokuva. Elokuvassa on paljon myös ironista huumoria, erittäin osuvaa sellaista, varmasti viihdyttävää aikuiseen makuun. On kuitenkin myös hyvä huomata, että Disney ei olisi Disney ellei se vähän pyöristäisi kulmia. Ilmeisesti alkuperäisessä Broadway-näytelmässä hahmojen kohtalot olivat vielä synkemmät. Elokuvaversiossa muun muassa prinssit eivät hylkää (täysin, puoliksi?) prinsessojaan toisiin prinsessoihin, eikä Tähkäpää muutu hulluksi ja kuole, kuten ilmeisesti näytelmässä tapahtuu. Siitä huolimatta pidän tästä uudesta otteesta Disneynkin (*kröhöm Grimmin) klassikoihin...

Meryl Steep on elokuvan sydän. Hän on vauhdissa. Jokainen ajoitus, jokainen repliikki syntyy hänen suustaan täydelliseen rytmiin, kuten aina. Jos hänen näyttelemistään pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi virheetöntä. Välillä jopa häiritsevän paljon. Hän tekee kaiken laskelmoidun tarkasti, välillä unohtaen hahmojen sisimmän pois. Siksi hän on minusta musikaaleissa yhdessä valloittavimmissaan muodoissaan. Kuulimme jo hänen vakuuttavat laulunlahjat Mamma Mia!-musikaalissa, mutta tässä hän hyödyntää niitä täydellisesti ronskiin huumoriin, äidillisen rakkauden tuskaan huolesta lapsiaan kohtaan, syvään tunteeseen, epätoivoon, päättäväisyyteen. Tavallaan hän musiikin avulla saa tuotua muuten virheettömään roolisuoritukseen lisäpainoa, lisää sävyä, sielua ja tunteikkuutta. Ehdottomasti, taas, Oscar-ehdokkuuden arvoinen.

Myös Emily Blunt on saanut runsaasti kehua roolisuorituksestaan, ja vaikuttava sekin on. Hän on oikeastaan niin vaikuttava, että tuntuu kuin hän olisi elämänsä roolissa. Hän vain on. Hän istuu rooliin täydellisesti, saa sillä johdatettua elokuvan eri osa-alueet liikkelle, yhdistettyä vaivattoman komiikan synkkään tragediaan ja osoittaa kypsää, kehittynyttä näyttelemistä, jonka avulla hän yhtä aikaa on vaivaton ja luo yhteyden katsojaan. Oikeastaan häntä suorastaan odottaa elokuvassa aina saapuvan valkokankaalle. Tämä on hyvä rooli hänelle.

Koko näyttelijäkaarti on hyvä; Lilla Crawford on yllättävän hyvä, varsin nuoresta iästään huolimatta, Punahilkkana, hänessä ei ole tippaakaan teennäisyyttä ja osoittaa ehkä elokuvan parhaimmat laulunlahjat. Daniel Huttlestone on Jack eli Jaakko, hän lauloi unohtumattomasti jo vuoden 2012 musikaalissa Les Miserables ja nyt hänellä on jopa isompi rooli, Anna Kendrick on musikaaleilla loistanut ennenkin, MacKenzie Mauzy ja Billy Magnussen tekevät varmaa työtä Tähkäpäänä ja hänen prinssinään sekä Chris Pine on varsin loistava Prinssi uljaana, Tuhkimon prinssinä. Hänen musiikkinumeronsa Billy Magnussenin prinssin kanssa on hauskaa katsottavaa. Yllättävää, että Harry Potterin jättiläistä Madame Olympe Maximea näytellyt Frances de la Tour on tässä myös jättiläinen. (Yllättävämmin ehkä, hän on ilmeisesti vain 170 senttimetriä pitkä!). Myös Johnny Depp on mielestäni hyvin roolitettu, vaikka kaikki ei ehkä hänestä tässä roolissa pidäkään, minä pidin, valitettavasti hänen roolinsa jää vain hyvin lyhyeen. (pliis, kaikki tietää mitä Punahilkan sudelle tapahtuu!)

Into The Woods leikittelee vanhoilla saduilla ja vie ne astetta pidemmälle. Musiikki on hyvin soljuvaa ja näyttelijät antavat parastaan. Rob Marshall jatkaa upeiden maailmojen luomista ja saa valkokankaan aina sykkimään taianomaisuutta. Tarvitaanko hyvältä musikaalilta enemmän?

Up in the Air (Up in the Air)

Tämä on loistava elokuva! Jos joku kysyisi minulta elokuvasuositusta, mainitsisin Jason Reitmanin vuoden 2009 draamakomedian Up in the Air ensimmäisenä.

Elegantti George Clooney on tässä Oscar-ehdokkuuden arvoisessa pääroolissa Ryan Binghamina, jonka työ on matkustaa ympäri Amerikkaa antamassa ihmisille potkuja. Sen lisäksi hän antaa motivaatioluentoja yksinelämisestä. Anna Kendrick esittää Binghamin firman uusinta työntekijää, joka on ottanut tehtäväkseen uusia koko alan, mistä Bingham ei tietenkään pidä, sillä tämä tarkoittaisi keskitettyä työntekoa, ja hän haluaa saavuttaa 10 miljoonaa lentomailia, näin ollen olla seitsemän siihen kyennyt ihminen. Yksinäisiin hetkiin hänellä on rakastajatar, Vera Farmigan mysteerinen Alex.

Miten niin ei ole naimisissa? Miksi hänellä ei ole lapsia? Mitä hän sitten tekee? Voin ainakin ymmärtää, miksi Clooney valittiin päärooliin, siinä missä hänellä on notoorinen maine yksinäisenä sutena, ikuisena poikamiehenä, on Ryan Binghamin hahmo kuin hänelle tehty. Ainakin siis vuonna 2009, nykyään hän on sitten... löytänyt onnen? Tämä on asia, minkä Up in the Air myöskin tunnistaa. Olemmeko vasta itsemme kun olemme jonkun kanssa? Onko perhe yhtä kuin onni, vai onko se vain jotain jolla yritämme täyttää olemassaolomme, jotta voimme kokea olevamme elossa. Onko yksinäisyys yhtä kuin epäonni, jopa kuolema? Tämä on kysymys, jota olen itse pohtinut kauemmin kuin kehtaan edes myöntää. Ajoittain se on johtanut jopa erinäisiin identiteettikriiseihin, jotka kulminoituvat kysymykseen "kuka minä olen?". Siitä se kaikki juontaa, eikö? Kun tunnemme itsemme, tiedämme mitä haluamme ja siten saamme elämällemme merkityksen. Pelkäämpä, että jos jatkaisin tästä, menisi ajatusvirta liian syvälliseksi, mutta saadakseni tälle filosofiselle harhailulleni jonkunlaisen johtopäätöksen, sanon vain, että pidän siitä, että on kerrankin olemassa elokuva, joka ei johda siihen, että päähenkilö kävelee auringonlaskuun elämänsä rakkauden kanssa.

"Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa"

Jason Reitman on yksi lempiohjaajistani. Hänellä on varma, viileä, urbaani tyyli, jota jaksaa katsella. Tässä on draama toteutettuna hyvällä maulla. Nimittäin elokuvan juoni on tarttuva, maailma mielenkiintoinen ja sen tulkitsemat teemat uskomattoman syvällisiä. Pidän paljon käsikirjoituksesta, Clooneyn hahmo on täyttä neroutta, täydennettynä tietenkin Clooenyn omalla hienostuneella näyttelemisellä. Pidän hahmojen vastakkainasettelusta ja siitä kuinka heidän avulla yritetään havainnollistaa elämää. Kyllä, näin upeaa ja hienovaraista voi olla elokuvanteko, tästä kaikki kiitos nerokkaalle Jason Reitmanille.

Olen aina ollut rakastunut elokuviin, jotka kertovat elämästä. Jotka käsittelevät elämää. Se on ikuinen lähde hyville elokuville ja siihen voi ottaa niin monta kantaa, että ei haittaisi jos kaikki elokuvat kertoisivat vain puhtaasti elämästä. Erityisesti elämänvalinnoista. Ainakin siihen tuntuu olevan keskittynyt Up in the Air. Kuvattuna tietenkin vain yhden miehen näkökulmasta, sen, jonka koti on tuolla taivaalla, matkustaen paikasta toiseen, kantaen omaisuuttaa vain yhdessä laukussa. Voisi siis sanoa, että hän tietää kuka hän on, kun kerran me jo tiedämme näin hyvin kuka hän on. Elokuvan alussa, Binghamille on täysin selvää kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hänellä on tietty tavoite, eikä hän edes mieti toisia asioita. Sitten hänen maailmansa ryntää Anna Kendrickin tarmokas Natalie Keener, joka kyseenalaistaa jokaikisen aspektin herran elämästä. Kaiken lisäksi hän on aidosti rakastumassa Vera Farmigan esittämään sensuelliin ja ajoittain salaperäiseen Alexiin. Vaikka jo Natalien ja Ryanin keskinäinen vastakkainasettelu tarjoaa paljon, koen silti nerokkaaksi elokuvantekijöiden - Clooneyn, Reitmanin ja Farmigan tavan keskittyä myös Ryanin ja Alexin suhteeseen. Koska me tunnemme melkein heti kuka Ryan Bingham on, ei meille edes tule mieleen kysyä kuka Alex on? Tähän ongelmaan ehkä Ryankin törmää ja kun elokuva pääsee lähelle kliimaksiaan, Ryan joutuu jopa kyseenalaistamaan itsensä. Mitä tarkoitan? Mitä nämä kaksi naista kertovat muka Ryanista ja hänen elämästään? Tarkoitan tietenkin sitä, että täytyy kysyä kuka hän on. Tämän, elämän happamuuden, ironisuuden ja ehkä jopa tietyn mauttomuuden Up in the Air vangitsee upeasti. Tavoitteet ovat hyviä vain siihen asti kun ne ovat tavoitteita. Olemme tyytyväisiä siihen asti itsenämme, kunnes joudumme kysymään kuka me olemme. Silloin joudumme kohtaamaan itsemme ja oman elämämme. Tätä hetkeä yritämme estää tapahtumasta erilaisilla valinnoilla, ymmärsimme sitä tai emme. Me haluamme paeta itseämme, toiset tekee näin hakeutumalla vakaisiin oloihin, perustamalla perheen, toiset tekemällä juuri päin vastaista. Toisin sanoen, me elämme. Mikä sitten saa meidät tekemään tietyt valinnat? Ehkä se, että kysymme kuka me olemme.

Kuten sanoin, elokuvan teemat, niistä voisi keskustella iät ja ajat, mutta yritän nyt keskittyä itse arvosteluun ja selittämään vaikka George Clooneyn taidokasta näyttelemistä. Joku joskus sanoi, että pojilla on "swagia", herrasmiehillä on "tyyliä". George Clooney voisi olla tyylikkyyden määritelmä. Ryan Binghamin roolissa hän on syvällinen, luonteva, aito, lämmin, läsnä, sympaattinen, realistinen - kaikkea mitä dramaatiselta näytteljältä voisi pyytää. Hän tuo rooliin paljon itseään, mikä antaa hahmoon hallittua persoonaa ja karismaa ja täten meidän on helppo ymmärtää hahmoa ja tämän syvintä. Clooney on varma näyttelijä ja häntä on helppo seurata. Hän on kuin syntynyt valkokankaalle. Vera Farmiga täysin vedossa, näytellen George Clooneya vastaan ja pitäen puolensa, varastaen huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa, saaden hahmoonsa karkeaa elämää, mutta kuitenkin hienontaen hahmonsa reunat, jotta meidän mielenkiintomme häntä kohtaan heräisi. Hän saa rooliinsa harkittua salaperäisyyttä ja syvyyttä, jota hän ammentaa, jotta ymmärrämme hänen hahmoaan ja sen tekemiä päätöksiä. Tämä on syvällistä, tasapainoista näyttelemistä, josta ei puutu tyyliä tai kauneutta. Anna Kendrick on ehkä hieman heikommassa roolissa, mutta osuu silti hahmonsa ytimeen ja vangitsee täydellisesti kuka hänen hahmonsa tulisi olla. Ja mikä olisikaan parempi vertauskuva elämälle kuin lentokenttä? Me kaikki liikumme terminaalista toiseen etsien määränpäätä, ja vaikka saavumme lentokoneella kohteeseemme, voimmeko sanoa olevamme perillä? Olemme silti aina ensin terminaalissa, sitten hakemassa matkalaukkuja, sitten jonottamassa taksia, sitten purkamassa laukkuja hotellihuoneessa, sitten menossa syömään jonnekin, olemmeko koskaan perillä? Ehkä tästä syystä, toiset hakeutuvat ympäri maailmaa ja toiset jäävät paikalleen, ehkä täten yritämme löytää päämäärämme, jotta ymmärtäisimme kuka me olemme?

Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa. Suosittelen.

Pitch Perfect (Pitch Perfect)

Pitch Perfect on vuonna 2012 valmistunut musikaalikomedia. Sen ohjasi Jason Moore ja pääosissa on Oscar-ehdokas Anna Kendrick, Rebel Wilson, Anna Camp, Brittany Snow, Ester Dean, Alexis Knapp, Freddie Stroma, Skylar Astin ja Elizabeth Banks. Elokuva tuotti yli 113 miljoonaa dollari.
     Elokuva kertoo Barden-yliopiston A cappella-yhtyeiden kilpailusta. Pääosassa Beca (Anna Kendrick), joka haluaisi olla Dj. Kun Chloe (Brittany Snow) kuulee Becan laulavan suihkussa, hän vaatii tätä koe-esiintymään ja Beca pääseekiin Barden Bellas-yhtyeeseen. Myös Fat Amy (Rebel Wilson), Cynthia-Rose (Ester Dean) ja Stacie (Alexis Knapp) pääsevät yhtyeeseen ja yhdessä he myös muuttavat Barden Bellasin tyylilinjaa moderninpaan suuntaan. Becan kanssa yliopiston radioasemalla työskentelevä Jesse on kilpailevassa A cappella yhtyeessä The Trebe Makersissa.
     Pitch Perfectin kohdeyleisö on teini-ikäiset, ehkä nuoret aikuiset. Se on kliseinen, ennalta-arvattava ja loppua kohden tylsä, imelä soppa. Sen alkuosa on kuitenkin hauska, virkistävä ja erilainen. Tämä on yksi niitä harvoja elokuvia, jotka huononevat loppua kohden, mikä ei ole hyvä saavutus. Elokuvan ohjauksesta puuttuu tarmoa ja sielua ja käsikirjoitus on häiritsevän yksitoikkoinen. Jotkin hahmot ovat toisaalta mielenkiintoisia ja hulvattomia kuten Kimmy-Jin ja Lilly sekä Fat Amy. Myös alkuasetelma on täysin nähty. Elokuvassa on kuitenkin yksi hyvä puoli: Rebel Wilson.
    Rebel Wilson on elokuvan valopilkku. Hänen itsensä improvisoidut vitsit ja nolojen tilanteiden huumori osuvat juuri nauruhermoon ja hän luo hauskan hahmon Fat Amysta. Wilson on lahjakas komedienne ja pelastaa koko elokuvan täystuholta. Hän on karsimaattinen, luonteva, hauska ja sympaattinen. Hän on tulessa ja näyttää mitä todellinen komedianäytteleminen on.
     Pitch Perfect on melko huonohko elokuva. Ei vaadi paljon älyä arvatakseen lopun ja sen katsominen voi tuntua suorastaan ärsyttävältä. Elokuva huononee loppua kohti, mikä ei ole minkään hyvän elokuvan merkki Hyvä puoli elokuvassa on Rebel Wilson. Ja hänestä johtuen elokuva saa toisenkin tähden.

5+

...=)