Vielä yksi elokuva viime vuoden katsotuista on jäänyt arvostelematta, ja se on tietysti Ihmeperheen kauan odotettu jatko-osa. Jo nyt animaatiokategorian ennakkosuosikiksi Oscareissa noussut Ihmeperhe 2 jatkaa käytännössä katsoen siltä sekunnilta, mihin ykkönen loppui. Tällä kertaa kuitenkin uhkaa vastaan nousee perheen rouva (Holly Hunter), kun ykkösessä kätensä likasi supersankarien huushollin isäntä (Craig T. Nelson).Itse kuulun ykkösen faneihin. Odotukset jatko-osaa kohtaan olivat siis korkealla. Ensimmäisellä puoliskolla vielä hihkuin ilosta, kun sai taas nähdä tutun ihmeperheen tekemässä, mitä tekevät parhaiten; yhdistäen oudolla koomisella tavalla supersankarin ammatin ja perhedynamiikan dysfunktionaalisudet. Uuden vuoden lupaukseni on muuten käyttää vähemmän näitä englannin kielen lainasanoja... alkaen seuraavasta arvostelusa.
Mutta toiselle puoliskolle ehtiessään, meno vähän lässähtää. En oikein osaa edes sanoa miksi. Totta puhuen minun on vähän vaikea muistaa leffaa ylipäänsä. Ja siitä on vasta kaksi kuukautta kun tämän näin. Oikeastaan ehdin tässä välissä jopa unohtaa, että olin niin ikään edes katsonut leffan.
Animaatiojälki on todella sulavaa ja sujuvaa. Käsikirjoitus toimii ja elokuvan tempo on sopivan vauhdikas supersankarileffaksi. Elokuvasta on vaikea keksiä mitään valitettavaa. Kaikki tuntuu toimivan todella moitteettomasti.
Mutta ehkä siinä on juuri ongelma. Tällaisten tusinatuotteiden takia Pixarin leffojen ympärillä on sellainen kaupallisuuden ja hengettömyyden aura. Ihmeperhe 2 niin ikään myös vain jauhaa sitä samaa myllyä, mikä ensimmäisessä osassa jo tuli tutuksi. En tiedä tuleeko jatko-osalta muuta odotakaan, mutta minäpä odotin. En haluaisi ajatella, että ei saisi toivoa elokuvan yllättävän hyvyydellään.
Ne elementit, mitkä leffassa toimivat, toimivat jo ykkösossassa. Tässäkin valopilkuksi nousee perheen kuopus, Jack. Hän täysin villinä ja vallattomana kieputtaa muuta perhetta ja perheen jäseniä pikkusormensa ympärillä täysin kepeästi ja varastaa shown. Tässä elokuvassa Jackin kaitsijaksi joutuu perheen isä ja erityisesti heidän välinen buddy cop-tyylinen riffittely onkin mielenkiintoisinta katsottavaa. Ehdottomasti paras kohtaus tulee Jackin ja pesukarhun kohtaamisesta.
Joku saattaa myös ajatella, että mitä vikaa siinä, että filmi tasaisen laadukas, mutta ei sen enempää. Kunhan viihdyttää sen parisen tuntia. Ja joo, olen jossain mielin samaa mieltä, mutta se ongelma tällaisten elokuvien kanssa sitten tulee eteen, että parin kuukauden kuluttua ei edes muista, mitä tuli katsoneeksi. Ja mitä hyötyä minulle sellaisesta on? Vähän sama kuin eläisi elämää, josta ei muutaman vuoden jälkeen muista mitään. Minä haluan kokemuksia, joita en saa ravistettua pois mielestäni. Niin elämästä kuin elokuvasta.
