Arvostelu: Ihmeperhe 2

Vielä yksi elokuva viime vuoden katsotuista on jäänyt arvostelematta, ja se on tietysti Ihmeperheen kauan odotettu jatko-osa. Jo nyt animaatiokategorian ennakkosuosikiksi Oscareissa noussut Ihmeperhe 2 jatkaa käytännössä katsoen siltä sekunnilta, mihin ykkönen loppui. Tällä kertaa kuitenkin uhkaa vastaan nousee perheen rouva (Holly Hunter), kun ykkösessä kätensä likasi supersankarien huushollin isäntä (Craig T. Nelson).

Itse kuulun ykkösen faneihin. Odotukset jatko-osaa kohtaan olivat siis korkealla. Ensimmäisellä puoliskolla vielä hihkuin ilosta, kun sai taas nähdä tutun ihmeperheen tekemässä, mitä tekevät parhaiten; yhdistäen oudolla koomisella tavalla supersankarin ammatin ja perhedynamiikan dysfunktionaalisudet. Uuden vuoden lupaukseni on muuten käyttää vähemmän näitä englannin kielen lainasanoja... alkaen seuraavasta arvostelusa.

Mutta toiselle puoliskolle ehtiessään, meno vähän lässähtää. En oikein osaa edes sanoa miksi. Totta puhuen minun on vähän vaikea muistaa leffaa ylipäänsä. Ja siitä on vasta kaksi kuukautta kun tämän näin. Oikeastaan ehdin tässä välissä jopa unohtaa, että olin niin ikään edes katsonut leffan.

Animaatiojälki on todella sulavaa ja sujuvaa. Käsikirjoitus toimii ja elokuvan tempo on sopivan vauhdikas supersankarileffaksi. Elokuvasta on vaikea keksiä mitään valitettavaa. Kaikki tuntuu toimivan todella moitteettomasti.

Mutta ehkä siinä on juuri ongelma. Tällaisten tusinatuotteiden takia Pixarin leffojen ympärillä on sellainen kaupallisuuden ja hengettömyyden aura. Ihmeperhe 2 niin ikään myös vain jauhaa sitä samaa myllyä, mikä ensimmäisessä osassa jo tuli tutuksi. En tiedä tuleeko jatko-osalta muuta odotakaan, mutta minäpä odotin. En haluaisi ajatella, että ei saisi toivoa elokuvan yllättävän hyvyydellään.

Ne elementit, mitkä leffassa toimivat, toimivat jo ykkösossassa. Tässäkin valopilkuksi nousee perheen kuopus, Jack. Hän täysin villinä ja vallattomana kieputtaa muuta perhetta ja perheen jäseniä pikkusormensa ympärillä täysin kepeästi ja varastaa shown. Tässä elokuvassa Jackin kaitsijaksi joutuu perheen isä ja erityisesti heidän välinen buddy cop-tyylinen riffittely onkin mielenkiintoisinta katsottavaa. Ehdottomasti paras kohtaus tulee Jackin ja pesukarhun kohtaamisesta.

Joku saattaa myös ajatella, että mitä vikaa siinä, että filmi tasaisen laadukas, mutta ei sen enempää. Kunhan viihdyttää sen parisen tuntia. Ja joo, olen jossain mielin samaa mieltä, mutta se ongelma tällaisten elokuvien kanssa sitten tulee eteen, että parin kuukauden kuluttua ei edes muista, mitä tuli katsoneeksi. Ja mitä hyötyä minulle sellaisesta on? Vähän sama kuin eläisi elämää, josta ei muutaman vuoden jälkeen muista mitään. Minä haluan kokemuksia, joita en saa ravistettua pois mielestäni. Niin elämästä kuin elokuvasta.

The Big Sick (The Big Sick)

Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen totesin itselleni, että rakastan tätä elokuvapariskuntaa. He sopivat niin hyvin toisilleen. Halusin, että he päätyisivät yhteen. Koin syvää yhteyttä tähän pariin. En halunnut poistua heidän seurastaan. Kun elokuva sitten puksutti eteenpäin, tajusin välittäväni kaikista hahmoista. Vielä elokuvan jälkeenkin melkein itkeä paruin sille, kuinka täydellisen hyviä ihmisiä - ystävällisiä, lämpimiä ja samalla aitoja - jokainen elokuvan hahmoista oli.

Tarina kertoo Kumail Nanjianin elämästä (esittää itseään), kuinka hän muutti nuorena poikana Pakistanista Jenkkeihin, rakastui Emilyyn (Zoe Kazan) ja kohtasi vanhempiensa tyytymättömyyden kieltäytyessään järjestetystä avioliitosta muslimitytön kanssa. Emilyn sairastuttua ja jouduttua koomaan, Kumail tajuaa kuinka paljon rakastaa tätä. Emilyn vanhemmat (Holly Hunter, Ray Romano) kuitenkin pelkäävät menettävänsä tyttärensä.

Elokuvia arvostellessani tulen antaneeksi nykyään paljonkin anteeksi suoraan sanottuna surkeasta kirjoittamisesta. Ensinnäkin suurin osa elokuvista on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettuja teoksia. Toiseksi järkeilen itse sen anteeksiantamista sillä, että ehkä hyvä kirjoittaminen on vain todella vaikeaa ja täten pyydänkin elokuvantekijöiltä aivan liikaa. Ehkä nykyään on vain oikeasti vaikea kirjoittaa omaperäistä ja aitoa matskua.

Sitten tulee elokuva, kuten The Big Sick ja palauttaa uskoni elokuvantekemisen perusteisiin. Tämä on aito testamentti sille, että hyvä elokuvakirjoittaminen on mahdollista ja siihen kyllä kyetään. Rakastuin tähän elokuvaan enemmän kuin voisi uskoa. Tuntuu, että järjestelmällisesti jokaisen toisen elokuvan kohdalla marmatan aina sitä, että hahmot eivät puhu keskenään tarpeeksi - he eivät kommunkoi, ole uskottavia eivätkä aitoja. Heidän vuorosanansa tuntuvat käsikirjoitetulta ja suuren osasta aikaa kierrätetyiltä kliseiltä. Haluan heittäytyä The Big Sick -elokuvan jalkoihin ja alkaa palvomaan. Oikeasti elokuva, jossa aitoja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat omaperäisiltä.

Mikä parasta, että hahmojen replat eivät edes ole mitään Shakespearea. Se, että uskalletaan jopa kirjoittaa näennäisesti turhia repliikkejä tekee näistä hahmoista juuri niin rakastettavia. Nuo ensimmäiset kymmenen minuuttia johon viittasin, niin pääpari taitaa höpöttää vaan jostain lukioaikaisista muistoista ja 60-luvun B-kauhuleffoista. Aivan kuten oikeastikin ihmiset puhuvat. Ei ihmisten jokainen suustaan ulos päästämä äännähdys ole mikään Nietzschen tasoinen mietelause, kuten elokuvissa yleensä kirjoitetaan hahmot puhumaan.

Eniten kuitenkin rakastuin yksinkertaisesti siihen, että hahmot olivat pragmaattisen hyviä ihmisiä. He elivät omaa elämäänsä ja eivät olleet täydellisiä. Heistä kaikista huokui hyvät aikomukset ja he kohtelivat toisiaan hyvin suunnittelemattomasti. Heidän reaktionsa olivat inhimillisiä ja he kasvoivat alustavista kohtaamisista elokuvan viimeisiin kohtaamisiin mennessä. Elokuvassa ei ole varsinaista antagonistia, sillä kaikki haluavat parasta toisilleen. Silti vastoinkäymisiä ja vastakkaanasetteluita tulee, syntyy ja poistuu. Jollain voi olla eriävä mielipide hetken verran, mutta oppii näkemään toisen kannan. Ihanaa, realistista, loputtoman koskettavaa.

Lisäksi elokuva on hauska ja romanttinen - kaksi piirrettä, jotka tuntuu nykyään olevan mahdotonta tuoda osaksi draamallista kerrontaa. Ensinnäkin hauskuus tulee ihan elokuvan kytköksestä oikeaan maailmaan. Joku hahmo saattaa seistä nolona väärässä paikassa ja toinen hahmo vahingossa sanoa väärät sanat - jotain mitä elokuvissa ei koskaan näe. Romanttisuus heijastuu yllättäen nykyaikaisuudesta - jotain, mitä en uskonut koskaan näkeväni. Tässä oli käsikirjoittajat oikeasti osanneet tehdä Uber-taksista romanttisen elementin parin alkutaipaleelle.

Haluaisin vain jatkaa elokuvasta puhumista, mutta harmittavasti minun täytyy jossain kohtaa lopettaa. Jotain elokuvan mestarillisuudesta puhuu sekin, etten kuollaksenikaan haluaisi valita suosikkihahmoani näiden joukosta. Onneksi minun ei tarvitse. Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani hyppäsivät aivan suosikeikseni ja rakastuin entistä syvemmin Holly Hunteriin, minkä en tiennyt olevan mahdollista. Toivon, että nämä käsikirjoittajat (Nanijani ja oikea Emily Gordon, pari oikeassakin elämässä) saavat vielä paljon töitä Hollywoodista, sillä haluan nähdä enemmän tälläistä elokuvantekemistä, jossa oikeasti hyvistä ihmisistä kirjoitetaan monitahoisesti ja syvällisesti. Heistä tehdään omaperäisiä persoonia, eikä vain typistettyjä kliseitä.

Tämä on elokuva, jota olen odottanut koko elämäni näkeväni. Kuin antijulistus kaikelle sille, mitä elokuvantekemisessä siedämme, vaikka ei pitäisi. Tulee ja nostaa riman niin korkealle, että sen uskoo olleen todella matalalla ennen tämän elokuvan näkemistä, vaikka sitä ennen tuntui, että silloin jo rima oli korkealla. Uhanalaisen harvinainen indie-elokuvan rosoinen, uraauurtava helmi, joka minun teki heti mieli katsoa uudelleen elokuvan nähtyäni - enkä muista että olisin koskaan tuntenut niin, yhtä vahvasti.

...=)

Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)

Won't Back Down (Won't Back Down)

Rakastuin tulisesti ohjaaja Daniel Barnzin elokuvaan Cake. Hän on myös ohjannut elokuvan Won't Back Down, pääosissa Viola Davis ja Maggie Gyllenhaal, vuodelta 2012. Won't Back Downissa on kuitenkin ongelmansa ja siksi en tästä elokuvasta yhtä paljon pidäkään.

Elokuva kertoo Jaime Fitzpatrickista (Maggie Gyllenhaal), köyhästä äidistä tyttärelleen Malialle, joka on lukihäiriöinen. Jaimella ei ole varaa yksityiskouluun ja Malia joutuu kestämään lukihäiriönsä kanssa surkeassa julkisessa koulussa. Yhdessä koulun yhden opettajan, Nona Albertsin (Viola Davis), Jaime kuitenkin käy taistoon koulun hallituksen jyrkkää byrokratiaa vastaan muuttaakseen opetusta tyttärelleen parempaan suuntaan.

Tarina on ylevä. Se on sankarillinen, hyvänmielen-opetus-elokuva. Ongelma elokuvassa piilee sen rakenteessa. Kohtauksia ei ole osattu painottaa oikein. Barnz ei saa tarpeeksi syvyyttä tärkeisiin kohtauksiin, jolloin niistä tulee samaa virtaa kuin vähäpätöisimmistä, kevyemmistä kohtauksista ja se luo efektin, että asiat vain sysätään maton alle ja jätetään sinne, pois loppuratkaisun tieltä. Kuulostaa sekavalta, mutta yritän demonstroida tätä esimerkillä. Kun meillä on nyt kohtaus, kohtauksessa tulisi tuoda ilmi, että tietty hahmo on käsitellyt menneisyytensä ongelmat ja jatkaa niistä eteenpäin. Ja jos tämä kohtaus etenee samalla gravitaatiolla: samalla vauhdilla, samalla tunnelmalla kuin kohtaus, jossa hahmon menneisyyden ongelmat esiteltiin, tulee katsojalle sellainen vaikutelma, että ei ne ongelmat niin isoja olleetkaan.

Ehkä tälläinen rakenne on tarkoituksella haettu. Se antaa loppuratkaisulle kyllä paljon vaikuttavuutta ja saa sen oikein nousemaan ylös elokuvan tasolta, mutta se tekee koko muusta elokuvasta, valitettavasti, valitettavan turhaa. Kun koko elokuvan paino on kasattu elokuvan loppuun, on se vähän sama asia kuin kirjan alussa lukisi ohjeet, että miltä sivulta loppuratkaisun voi katsoa ja kehottaa menemään suoraan sinne.

Kuulostaa sekavalta kriitikiltä, mutta näin minä asian koen. Myös tietty imelyys ja siirappisuus valitettavasti ryömii mukaan, pakostakin, tämän aihepiirin elokuvaan. Näyttelijät ovat kuitenkin huippuvedossa. Gyllenhaal on aina yhtä karismaattinen ja kokonaisvaltaisen täydentävä. Davis on yksi aikansa upeimmista näyttelijöistä. Jo sellaiset huollitellut ykistyiskohdat kuin hänen hengityksensä tauotus tai se miten hän liikuttaa huuliaan lähikuvassa ovat uskomattoman tarkkaa, voimallista näyttelemistä. Ja sivuosissa pyörii vaikuttava nimi jos toinenkin. Oscar Isaac, Holly Hunter, Rosie Perez ja Ving Rhames ovat kaikki mukana aika sympaattisissakin rooleissa. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin pettymys. Se ei ole huono missään nimessä - ei ole tylsä tai liian kliseinen. Voisi oikeastaan kuvitella, että Cake on luontaista jatkoa tälle elokuvalle. Suunta on siis ylöspäin. Tämä elokuva keskitasoa, Cake mestariteos. Lineaarinen, ylöspäin kulkeva käyrä, tämän miehen taidoissa. Ja jos ei muuta, niin pitäisi tämä elokuva näyttää kaikille maailman päättäjille tai ainakin niille, jotka haluavat koulutuksen olevan vain varakkaiden etuoikeus...

...=)

Piano (The Piano)

- Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella -

"Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella" ja saman voisi sanoa vaikka tästä elokuvasta näin: "Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella". Michael Nyman teki elokuvaan jumalattoman hyvän ääniraidan. Elokuvan musiikki on ehkä paras missää elokuvassa. Olinkin kuullut nimenomaan erityisesti tämän yhden kappaleen The Heart Asks Pleasure First / The Sacrifice / The Promise,jonka varaan lähinnä koko elokuva nojaakin. Minulla oli siis todella korkeat odotukset elokuvan suhteen. Minkä olen oppinut on, että elokuvasta ei kannata odottaa liikaa, koska silloin monesti pettyy. Ihanteellinen tilanne olisikin, että näkisi elokuvan tietämättä siitä mitään, paitsi ehkä näyttelijät. Juonikin saisi pysyä piilossa ja kaikki trailerit, arvostelut, mainokset ja kehut tulisi jättää elokuvan jälkeiseen aikaan. Joten siksipä minun täytyy myöntää, että tämäkin tapaus vahvistaa sääntöä - petyin, suuresti.

     Ada McGrath (Holly Hunter) on mykkä 1800-luvun skotlantilainen nainen, äiti, joka lähetetään tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin avioituakseen Alidtair Stewartin kanssa. Ada rakastaa pianoa ja kokee sen äänekseen, puheäänensä tilalle. Hän myös kommunikoi tyttärensä Flora McGrathin (Anna Paquin) kautta, viittomakielellä. Kun Ada joutuu jättämään pianonsa rannalle, koska sitä ei saada kuljetettua mukaan Stewartin talolle, hän sydämensä murtuu. Kuitenkin heidän naapurinsa George Baines (Harvey Keitel) palauttaa Adan ja pianon yhteen, myös itsekkäistä syistä, sillä hän on ihastunut Adaan. Vähitellen myös Adan suhde Georgeen muuttuu, mutta siinä vaiheessa Stewart on saanut selville suhteesta ja ilmentää hyvin vahvaa mustasukkaisuuttaan ja tilannetta ei helpota Floran kiintyminen Stewartiin.

"Paquin katoaa rooliinsa"

     Elokuva on tehty harkitusti. Se on kaunis, runollinen, koskettava ja erittäin liikuttava. Etenkin kohtaus, jossa Stewartin raivo pääsee valloilleen mykkää Adaa kohtaan on selkäpiitä karmaiseva. Kysymys onkin, että pitäisikö koko elokuvan nojatakin tähän yhteen kohtaukseen ja vain sen aiheuttamiin tunteisiin. Itsellä nimittäin oli todella paljon vaikeuksia päästä ohjaajan pään sisälle. Pitkät, intensiiviset lähikuvat Adan sykkivistä silmistä eivät kerro minulle mitään. En tiedä, mitä minun katsojana pitäisi tuntea. Ei kai varmasti ketää itke pianon perään, varsinkin kun meille ei anneta mitään syytä. Suru jatkuu myös yhä, vaikka Ada päsäee yhteen pianonsa kanssa. Ja kun viimein me tunnemme jotain pianoa kohtaan, se tuikataan mereen. Kyllä, Ada on päähenkilö, ei piano. Erityiset hetket ja käsittämättömällä intensiteetillä toteutetut kohtaukset tuovat jotain eloa elokuvaan ja ilmentävät rakkausta kahden ihmisen välillä, siinä elokuva onnistuu, tosin vaivoin ja ristiriitaisesti, koska katsoja on yhä hukassa kenen puolelle astua. Paquin valottaa nimittäin koko repertuaarinsa ja valloittaa katsojan kuin katsojan. Olemme heti hänen lumoissaan. Hahmon paksu aksentti ja omalaatuinen persoona ovat henkeä salpaavan täydellisesti näytelty. Paquin katoaa rooliinsa ja vakiinnuttaa itsensä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpina lapsinäyttelijöinä. Tässä on näyttelemistä. Hän tuo liikkeeseen elävyyttä ja osoittaa kykyjä, jota paljon opiskelleet näyttelijätkään eivät pysty näin vaivattoman oloisesti tuomaan valkokankaalle. Olemme siis hänen puolellaan. Kuitenkin Adan ja Floran näkemykset risteävät elokuvan aikana ja tämä hämmentää entisestään. Suoraan sanottuna elokuva on tylsä. Campion on yrittänyt selvästi hakea elokuvaan syvällisyyttä ja tulkintaa, mutta siinä lomassa unohtaa tarinan - tarinan voiman. Elokuvan teemat, kuten tahto, naisen asema ja voima ovat hyvin edustettuina, mutta ne jättävät perusjuonen täysiin varjoonsa. Ehkä jopa vähän tyhmä virhe.
     Kuten sanottu Michael Nymanin ääniraita on elokuvan voima. Ehdottomasti. Se varmasti monelle tekeekin elokuvan. Koko elokuvan äänimaailma onkin todella hallittu, kuten ensimmäisinä minuutteina Uuteen-Seelantiin saapumisena kuulemme vain aaltojen pauhkeen. Tämäkin on kuitenkin ongelmallista elokuvan suhteen, sillä ei pelkkä ääniraita tee elokuvasta hyvää. Ja vaikka huomion vievä Paquin pelastaakin paljon elokuvasta on silti elokuvan tasapaino täysin pielessä. Hyvää työtä tekee kuitenkin Holly Hunter elokuvan keskiössä. Hän selvästi työskentelee yhteen ohjaajan kanssa ja antaa tälle haluamansa, hän näyttelee silmillään ja kuvaa surua, voimaa ja tahtoa palavasti, aidosti ja aistikkaasti. Myös pelko, kauhu ja toivo ovat hänen sensuellin näyttelemisen avain. Tätä on puhdas, tunteikas näytteleminen, Hunter liikkuu emotionaalisesti vahvasti ja näinkin vaikean, mykän roolin saa täyttymään elämästä ja inhimillisyydestä. Stewartin ja Adan yhteenotto kohtaus on siis se kohtaus, jossa elokuva avaa itsensä ja sen vuoksi elokuva eheytyy katsottavaksi kokonaisuudeksi. Ymmärrämme kyllä, mikä elokuvan viesti on, mutta todellinen syy, miksi elokuvan virheet ovat anteeksi annettavia on Anna Paquin, Holly Hunter, Jane Campionin runollisuus, mutta vielä kerran se Michael Nyman!

...=)