Vettä elefanteille (Water for Elephants)

Reese Witherspoon ja Robert Pattinson tähdittävät tyylikästä 1930-luvun sirkuskuvaa, jonka ohjasi Nälkäpeli-ohjaaja Francis Lawrence. Elokuva perustuu Sara Gruenin samannimiseen menestysromaaniin. Christoph Waltz on ilkeä sirkuksenjohtaja August, jonka kanssa Witherspoonin Marlena on naimisissa. Pattinson on köyhä eläinlääkäri Jacob, joka Suuren laman ajamana löytää suojaa sirkusjunasta ja lopulta päätyy sinne töihin eläintenhoitajaksi. Jacob ja Marlena rakastuvat ja yrittävät pelastaa sekä itsensä, että Augustin kaltoinkohteleman elefantin Rosien hänen kynsistään.

Pattinsonin ujo, söpöileva, vieno hymy toimii ensimmäiset kymmenen kertaa kuvaamaan millainen sympaattinen pojankloppi kyseessä on, mutta viidenkymmenennen kerran se maneeri alkaa jo vähän ärsyttämään. Waltz on hyvä pahiksen rooleissaan, mutta toivoisin, että häntä käytettäisiin jo muuhunkin, kuten esimerkiksi Django Unchained-elokuvassa osoittaa pystyvänsä myös hyväntekijän rooleihin. Witherspoon on mielestäni parhaimmillaan esittäessään modernia, voimakasta ja arkisessa elämässä loistavaa naista. Hänen parhain roolisuoritus on elokuvassa The Good Lie, jossa hän esittää työvoimaneuvojaa. Ikäero tarinaan onkin tarkoitettu ja siksi ihmettelenkin, miksi hänen naamaansa on pitänyt kaataa niin paljon maskia, että hänet melkein uskoisikin Pattinsonin ikäiseksi.  Pidin kuitenkin hänen roolisuorituksestaan - hän on hyvä näyttelemään rakastunutta, sillä hänessä on tiettyä kylmäpäisyyttä ja pidättyneisyyttä, jolloin hän ei ammu yli.

1930-luvun laman läsnäolo on tuotu hyvin esille elokuvassa. Etenkin sirkus heijastettuna sitä vasten toimii erittäin mielenkiintoisesti. Elokuvan alussa onkin hienoa, millainen spektaakkeli tälläinen sirkus onkin ollut laman ruhjomassa kansakunnassa, tuomassa ihmisille valoa erittäin synkkään todellisuuteen. Ja hieno vastapaino syntyy elokuvan lopussa, kun sirkusesitys ei tunnukaan enää miltään, kun vastapainona, pelissä toisena osapuolena onkin ihmisen oma, henkilökohtainen onni. Olikin vavisuttavaa nähdä elokuvan alussa vaikuttavuudellaan mykistyttänyt entisen ajan hohdokas sirkusesitys ja elokuvan lopussa se oli vain teennäistä, turhaa ja yhdentekevää, jos sen takia pitäisi uhrata rakkaus, vapaus ja onnellisuus.

En yhtään ihmettele, miksi tämän jälkeen ohjaaja Lawrence palkattiinkin Nälkäpelin puikkoihin kuvaamaan nousevaa toivoa masentuneen ja latistetun kansakunnan riveistä. Olen lukenut Sara Gruenin toisen kirjan, Apinatalo, josta pidin oikein paljon. Ilmeisesti tällä kirjoittajalla on tarve kertoa tarinoita eläimistä. Mutta siinä, missä kirjassaan hän pystyy hyvin kuvailemaan sitä tasapainoa, joka ihmisten olisi säilytettävä eläinten ja oman maailman ongelmiensa välillä, tässä Vettä elefanteille-elokuvasovituksessa, ajoittain koin ainakin vaikeaksi eläytymisen eläinten ongelmiin. Myös elokuvan loppuratkaisu oli vähän teennäinen ylioptimistisuudessaan. Etenkin kun olemme käyttäneet hyvän ajan elokuvan alusta kuvaamaan sirkuksen taloudellisia vaikeuksia ja etenkin nälkää näkevien ihmisten hätää.

Sen sanottuani, elokuva on kuitenkin erittäin kaunis, koskettava aikahyppy menneeseen maailmaan. Kielletty romanssi toimii melkein minkä taustan kanssa tahansa ja on aina yhtä surullista. Vielä kun mukaan ympätään kaltoinkohdellut eläimet ja onnellinen loppu, niin kenempä sydän ei sulaisi.

...=)