Arvostelu: Downsizing

Downsizing kertoo mielenkiintoisen tarinan. Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja uhkia vastaan kehitetään uniikki ratkaisu; ihmisten kutistaminen. Matt Damon ja vaimonsa Kristen Wiig päätyvät pitkän pohdinnan jälkeen muuttamaan tulevaisuuden uudenlaiseen yhteisöön, jossa rahalla on arvoa, ihmiset onnellisia ja hyttyset dinosauruksen kokoisia. Valitettavasti kuitenkin elokuva jää vain hyvän idean taholle. Melkein jopa harmittaa kuinka loistavasti elokuva hukkaa näin nerokkaan premissin täysin mielikuvituksettomaan haahuiluun. Kun ajattelee, kuinka innovatiivisella tavalla elokuvan visuaalisuutta pystytään tänä päivänä käyttämään, pidän sitä surullisena, että Downsizing ei ota mitään näistä mahdollisuuksista hyväksi, vaan koko elokuva on erittäin laahaava ja lattea.

En ole Alexaner Paynen suurin fani alun alkaenkaan, joten voin kuvitella, että hänen ihailijansa saavat paljon enemmän irti esimerkiksi elokuvan allamakaavasta huumorista, jonka olemassaolon ohitin täydellisesti. Tiesin, että jotkin elementit elokuvassa olivat tarkoitettu jonkinlaiseksi huumorin muodoksi, mutta en kuollaksenikaan osannut keksiä, miten niistä saisi oikeasti hauskoja.

Mielenkiintoista lähtöideaa lukuunottamatta, käsikirjoitus ontuu todella suuresti. En tiedä, minkälaista elokuvaa tässä on edes lähdetty hakemaan. Joo, Matt Damon kutistetaan, mutta sen sijaan, että siitä tehtäisiin mielenkiintoista draamaa, saamme tyytyä siihen, että uuden elämänsä hän käyttääkin rikkaiden ihmisten asuntojen siivoamiseen tai yläkerran naapurin metelistä valittamiseen. Eikä meille anneta missään kohtaa syytä, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita näistä juonikuvioista.

Jo alusta alkaen, kun katsojan tekisi mieli päästä näkemään tämä kutistumisprosessi ja kutistuneiden ihmisten elämä, niin haaskaamme aikaa jossain luokkakokouksessa märehtimiseen tai sairaan äidin huolehtimiseen. Ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä epämääräisemmäksi käy elokuvan huomionkohteet, lopusta puhumattakaan. En suoraan sanottuna ymmärrä sitä ja kun lopputekstit alkoivat rullaamaan, niin totesinkin itselleni, että "tässäkö tämä? Olipa tapa lopettaa elokuva..."

Mutta mielestäni tämä on aina ollut tyypillistä Paynelle. Hän ei osaa rakentaa arkkia elokuviinsa. Ja minä rakastan kunnon tarina-arkkeja, joissa on vahva alku ja vahva loppu. Väliin jäävä osuus voikin sitten vähän madella ja käyttää aikaansa vähäpätöisempiin asoihin - mitä hitaampi kerronta, sen parempi oikeastaan. Sitä enemmän katsojalla on aikaa imeytyä elokuvaan. Mutta jos koko elokuva on vain asioiden passiivista seuraamista ja virran mukana ajelehtimista, vailla päämäärää tai parempaa syytä asioille tapahtua - jään pakostakin vähän raapimaan päätäni.

Sen sanottuani, voin kuitenkin todentaa, että Downsizing on hienosti toteutettu elokuva. Ne harvinaiset kohdat, joissa oikeasti pääsemme tarkastelemaan tätä mahtavan villiä tulevaisuuden skenaariota, niin sisäinen lapsi herää tietyllä tapaa eloon. Pidin myös elokuvan kuvauksesta, joka ei lähtenyt tekemään tuhatta ja sataa temppua, vaan oli jopa hyvin rauhallinen tyyli kuvata näitä tapahtumia. Jokainen kohtaus tuntui juuri sopivan pitkältä - ei liian lyhyeltä, ettei katsojalle jäisi mitään käteen. Ja etenkin yksi näyttelijä käyttää jokaisen hänelle suodun sekunnin hyväkseen; Hong Chau.

Osasin odottaa hyvää roolisuoritusta, sillä Chau on saanut runsaasti ylistystä osastaan, mutta en ajatellut, että hänen näyttelijätyönsä hiipisi yllättämään aivan samanlaisella iskulla. Ensinnäkin hänellä on sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvat kasvot, jotka vaativat kameran huomiota, mutta sen lisäksi hänellä tuntuu olevan ainutlaatuinen kyky kuin sytyttää sähkölaitteen katkaisijasta erilaisia tunnetiloja päälle. Hän menee hämmennyksestä kaihouteen tai päättäväisyydestä suruun niin sulavasti, että voisi luulla hänen näytelleen tuhannessa elokuvassa, vaikka tämä on vasta hänen toinen elokuvaroolinsa. Erityisen kaunista on hänen kykynsä olla laskelmoivan tarkka, ja silti vaikuttaa sielukkaan eläväiseltä. Jokainen katse, jokainen silmänräpäytys, jokainen päänkääntö osuu juuri oikeaan rytmiin ja jättää katsojan haluamaan lisää.

Hän myös näyttelee Matt Damonin suohon. En kuvittele, että on helppoa vastanäytellä niin surkeaa roolityötä vastaan, mitä Matt Damon tekee tässä leffassa. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? On kuin elokuvatähti Matt Damon olisi korvattu taustaan sulautuvalla, olemassaoloaan anteeksipyytelevällä hiirulaisella, josta on kaikki elinvoima imetty pois erittäin pitkällä letkulla. Valtaosa hänen reploistaan tuntuivat järkyttävän korneilta ja vain ja ainoastaan Damonin surkean ulosannin takia.

Kaikista puutteistaan huolimatta Downsizing ei putoa mitenkään huonojen elokuvien laariin. Se onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon läpi elokuvan, mikä on sinänsä Alexander Paynelta suuri saavutus. Lähtöidea on nerokas ja rakastin elokuvan rytmiä. Jotkin huomioista ja efekteistä saadaan todella tehokkaiksi ja tulkinta tälläisen skenaarion vaikutuksista ihmismieleen ja yhteiskuntaan on kiinnostavaa. Tästä olisi voinut tulla jotain todella hienoa.

 ...=)

Vettä elefanteille (Water for Elephants)

Reese Witherspoon ja Robert Pattinson tähdittävät tyylikästä 1930-luvun sirkuskuvaa, jonka ohjasi Nälkäpeli-ohjaaja Francis Lawrence. Elokuva perustuu Sara Gruenin samannimiseen menestysromaaniin. Christoph Waltz on ilkeä sirkuksenjohtaja August, jonka kanssa Witherspoonin Marlena on naimisissa. Pattinson on köyhä eläinlääkäri Jacob, joka Suuren laman ajamana löytää suojaa sirkusjunasta ja lopulta päätyy sinne töihin eläintenhoitajaksi. Jacob ja Marlena rakastuvat ja yrittävät pelastaa sekä itsensä, että Augustin kaltoinkohteleman elefantin Rosien hänen kynsistään.

Pattinsonin ujo, söpöileva, vieno hymy toimii ensimmäiset kymmenen kertaa kuvaamaan millainen sympaattinen pojankloppi kyseessä on, mutta viidenkymmenennen kerran se maneeri alkaa jo vähän ärsyttämään. Waltz on hyvä pahiksen rooleissaan, mutta toivoisin, että häntä käytettäisiin jo muuhunkin, kuten esimerkiksi Django Unchained-elokuvassa osoittaa pystyvänsä myös hyväntekijän rooleihin. Witherspoon on mielestäni parhaimmillaan esittäessään modernia, voimakasta ja arkisessa elämässä loistavaa naista. Hänen parhain roolisuoritus on elokuvassa The Good Lie, jossa hän esittää työvoimaneuvojaa. Ikäero tarinaan onkin tarkoitettu ja siksi ihmettelenkin, miksi hänen naamaansa on pitänyt kaataa niin paljon maskia, että hänet melkein uskoisikin Pattinsonin ikäiseksi.  Pidin kuitenkin hänen roolisuorituksestaan - hän on hyvä näyttelemään rakastunutta, sillä hänessä on tiettyä kylmäpäisyyttä ja pidättyneisyyttä, jolloin hän ei ammu yli.

1930-luvun laman läsnäolo on tuotu hyvin esille elokuvassa. Etenkin sirkus heijastettuna sitä vasten toimii erittäin mielenkiintoisesti. Elokuvan alussa onkin hienoa, millainen spektaakkeli tälläinen sirkus onkin ollut laman ruhjomassa kansakunnassa, tuomassa ihmisille valoa erittäin synkkään todellisuuteen. Ja hieno vastapaino syntyy elokuvan lopussa, kun sirkusesitys ei tunnukaan enää miltään, kun vastapainona, pelissä toisena osapuolena onkin ihmisen oma, henkilökohtainen onni. Olikin vavisuttavaa nähdä elokuvan alussa vaikuttavuudellaan mykistyttänyt entisen ajan hohdokas sirkusesitys ja elokuvan lopussa se oli vain teennäistä, turhaa ja yhdentekevää, jos sen takia pitäisi uhrata rakkaus, vapaus ja onnellisuus.

En yhtään ihmettele, miksi tämän jälkeen ohjaaja Lawrence palkattiinkin Nälkäpelin puikkoihin kuvaamaan nousevaa toivoa masentuneen ja latistetun kansakunnan riveistä. Olen lukenut Sara Gruenin toisen kirjan, Apinatalo, josta pidin oikein paljon. Ilmeisesti tällä kirjoittajalla on tarve kertoa tarinoita eläimistä. Mutta siinä, missä kirjassaan hän pystyy hyvin kuvailemaan sitä tasapainoa, joka ihmisten olisi säilytettävä eläinten ja oman maailman ongelmiensa välillä, tässä Vettä elefanteille-elokuvasovituksessa, ajoittain koin ainakin vaikeaksi eläytymisen eläinten ongelmiin. Myös elokuvan loppuratkaisu oli vähän teennäinen ylioptimistisuudessaan. Etenkin kun olemme käyttäneet hyvän ajan elokuvan alusta kuvaamaan sirkuksen taloudellisia vaikeuksia ja etenkin nälkää näkevien ihmisten hätää.

Sen sanottuani, elokuva on kuitenkin erittäin kaunis, koskettava aikahyppy menneeseen maailmaan. Kielletty romanssi toimii melkein minkä taustan kanssa tahansa ja on aina yhtä surullista. Vielä kun mukaan ympätään kaltoinkohdellut eläimet ja onnellinen loppu, niin kenempä sydän ei sulaisi.

...=)

Spectre (Spectre)

Spectre on rikollisjärjestö. Se täytyy vain tietää juonesta, jotta päästään arvostelussa eteenpäin. Enempää ei ole edes järkeä paljastaa. Muuta kuin, että se etenee klassisen bondilaisittain.

Skyfall on mielestäni paras James Bond-elokuva. Sen juonikuvio oli mielenkiintoinen ja uskottava, koska se oli Bondille niin henkilökohtaista. Koska se oli henkilökohtaista, ei ollut tarvetta keksiä epäuskottavia juonenkäänteitä tai vetää kohtauksia överiksi, jotta niihin saataisiin näyttävyyttä. Spectre on enemmän paluu Bond-elokuvien juurille. Eli ollaan aika kaukana nerokkaasta Skyfallista. Nyt ollaan enemmän Pierce Brosnanin Bondien jäljellä.

Annettakoon pieni epäuskottavuus ja kliseisyys tälle elokuvalle anteeksi.

Mutta niitä Bond-kliseitä oli ja paljon. Oli klassinen pahis putoaa korkealta-klisee. Oli klassinen pahiksen kanssa rymistellään junassa-klisee. Oli klassinen hyviksen pelastaa pahiksen kynsistä vinkki viitonen (tällä kertaa köyden muodossa) välienselvittelystä-klisee. Oli klassinen makaan naisen kanssa saadakseni tältä tietoja, lupaan suojella häntä, mutta unohdan hänet koko loppuelokuvan ajaksi-klisee. Löytyi jopa kliseistä klassisin klisee, jossa sankarin täytyy pelastaa tyttö hädästä ajastimella varustetun pommin tikittäessä...

 Lisäksi koin, että käsikirjoitus oli täynnä aukkoja. Esimerkiksi yhdessä dialogissa Monica Bellucci sanoo, että hänen kuollut aviomiehensä hädin tuskin tapasi rikoskumppaneitaa ja heti seuraavassa lauseessa hän sanoo, että kuollut aviomies viihtyi heidän seurassaan enemmän kuin hänen. Katselin myös pitkin elokuvaa taivasta. Se oli aina valkoinen. Missä tahansa oltiin. Se oli valkoinen. Luulisi, että tämän luokan budjetilla saisi panostettua vähän enemmän taivaan väritykseen, kuin vain lätkäistä se valkoinen filtteri sinne green screenin päälle. Käsikirjoituksessa jätettiin myös paljon selittämättä. Ehkä sitä selittää osakseen se, että lopullisesta elokuvaversiosta on leikattu kohtauksia pois, mutta muutama asia jäi kyllä täysin auki.

Khähähää, empäs antanutkaan anteeksi...

Nimittäin hyvässä elokuvassa ei tälläisä tyhmiä virheitä ole. Siksi en voi muuta kuin kohdella Spectreä huonona elokuvana. Sitä se on, mutta se on hyvä huono elokuva. Mitä voin vielä sanoa? Tämä oli James Bond -elokuva ja se jo sanoo kaiken. Ota tai jätä.

Epäröin vähän, että voiko Bondi enää toimia ilman Judi Denchiä. Skyfallin kohdalla vielä huusin melkein ääneen: "Hyi, ei, ei, ei, ei, Ralph Fiennes, ei!" Mutta kyllä kun tämän rainan kliimaksin kohdalle päästiin, niin perhana, kyllä se Fienneskin M:n kengät pahuksen hyvin täyttää. Nyt ensimmäistä kertaa tajusin, että Lea Seydoux näyttää täysin Melanie Thierryltä! Mielestäni Ben Whishaw on aivan loistava Q! Mukavaa, että vanha kääkkä -Q on unohdettu ja otettu messiin tälläinen nuori, viisas, terävä ladi! Monica Bellucci unohdetaan valitettavan aikaisin menosta pois. Sitten taas en välittänyt Naomie Harrisista. Olisi saanut olla roolissaan sympaattisempi. Ja voi Christoph Waltz parka.. Hän ei varmaan enää koskaa tule saamaan muuta roolia, kuin roiston roolinsa, koska tekee ne niin pirun hyvin!

Tämä olisi kyllä hyvä päätös Daniel Craigin Bond-saagalle. Yllätteän kyllä, Spectre pystyy hämäävän hyvin sitomaan nämä neljä Craigin elokuvaa yhteen ja loppu tässä elokuvassa on niin hieno, että siihen olisi hyvä lopettaa. Piste. Panna poikki. Hän on kyllä ollut aivan loistava Bond. Hieman ikä alkaa tässä jo näkymään, joten odotan innolla, kenestä tulee seuraava. Tähän loppuun voisinkin tarjota näkemyksiäni aiheesta. Ihan vain omaksi huvikseni, jos ei kenenkään muun.

• Idris Elba olisi oma ykkösvalintani. Hän vain huokuu siisteyttä.
• Jason Statham ei toivottavasti ole lähimaillakaan Bondin saappaita. Hän on liian karski.
• Clive Owen saattaa olla jo liian vanha, mutta hän olisi niin täydellinen
• En ole täysin varma Tom Hiddlestonista? Tavallaan kyllä, mutta tavallaan hän on myös jopa liian siisti Bondiksi.
• Toivottavasti ei Eddie Redmayne! Ei, ei...
• En kyllä pitäisi Demian Lewisista Bondina. Henk-koht. mieltymys-syyt.
• Sitten taas Dan Stevens oli myös loistava Bondina
• En myöskään koe, että Bondin tulisi olla nainen. Voitaisiin kyllä tehdä erillinen hahmo, joka olisi tyyliin Jane / Jamie Bond, mutta koen sen naurettavana, että jo olemassa oleva hahmo, olisikin yht'äkkiä nainen. Vähän kuin joku supermies olisikin nainen. Tai Pretty Woman olisikin mies. Mutta mielenkiintoista olisi jos Emily Blunt (jota on naisbondiksi ehdotettu) näyttelisikin mies -Bondia...!
• Tom Hardy on liian lyhyt...
• Henry Cavill on jo Supermies ja harmittavan karismaton sellainen, joten EI!
• Michael Fassbender? Hmmm... Ehkä, ehkä....

...=)

Big Eyes (Big Eyes)

Ihmettelen oikeastaan, miten Amy Adams voitti osastaan Golden Globe-palkinnon. Hänelle ei anneta paljon työstettävää. Tim Burtonin ohjaama Big Eyes valmistui vuonna 2014 ja kertoo taidemaalarista Margaret Keanesta ja hänen aviomiehestään Walter Keanesta (Christoph Waltz), joka yritti varastaa taulujen kunnian vaimoltaan.

Ymmärrän, mikä Burtonia kiihtoi Keanen tarinasta. Isoissa silmissä on jotain Burtonmaista. Valitettavasti hänellä ei ole hajuakaan, miten tehdä tämän tyylin elokuva. Valitettavasti, koska käsikirjoitus tai ainakin aihemateriaali olisi niin rikasta, että siinä olisi mahdollisuudet todella ikimuistoisiin kohtauksiin. Keanejen tarina on niin elokuvallinen ja se on vielä totta. Lopun oikeussalikohtaus voisi olla niin hyvä, mutta nyt se jää todella laimeaksi. Tämän sanottuani, elokuva kuitenkin pitää otteessaan ja olen aina pitänyt Tim Burtonin visuaalisesta otteesta, ei hän huono ohjaaja ole, mutta ei saa tätä projektia pysymään käsissään.

Elokuvan vahvin voima on Christoph Waltz. Hän on, taas, varsin osuva pahismaisena hirviönä. Amy Adams puolestaan, no, ei onnistu edes olemaan erityisen feministinen, veikkaan, että sitä hän on kuitenkin lähtenyt roolillaan hakemaan. Margaret Keane on ehkä oikeassa elämässä hiljainen ja arka, mutta sitä varten pitäisi olla lupa ottaa taiteellisia vapauksia, hahmon pitäisi siis nousta kuorestaan ja käydä kunnolla kiusaajamiehensä päälle, ainakin loppua kohti, että saisimme jonkinlaisen heräämisen. Nyt elokuva ei sano yhtikäs mitään. Ei se huono elokuva ole, mutta siitä vain puuttuu viimeinen pala, silaus.

Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2)

Palasin halusta nähdä tämän vuoden 2011 hittielokuvan Horrible Bosses jatko-osan. Nauroin itseni kipeäksi ykkösessä, eikä kakkonenkaan kauaksi taas jää. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis esittävät kolmea kaverusta, jotka vihattuaan pomojaan päättävät lähteä yksityisyrittäjiksi "shower-buddy"-keksinnöllään. Christoph Waltz ja poika Chris Pine kiinnostuvat tuotteesta, mutta huijaavat kaveruksilta tuotteet pilkkahintaan. He päättävät kidnapata pojan ja vaatia lunnasrahoja isältä, rahoja, jotka muutenkin kuuluisivat heille. Asiat kuitenkin helpottuvat/monimutkaistuvat kun Chris Pinen poika juonen saatuaan selville haluaakin mukaan juoneen, varastamaan rahaa isältään.

Myös Jennifer Aniston on mukana, samassa törkyisessä hammaslääkärin roolissaan ja tässä ehkä kahta hauskempana. Ihailen komediakirjoittajia. En voisi keksiä mitään vaikeampaa kuin kirjoittaa kahden tunnin edestä vitsejä, tilannekomiikkaa. Ja sitten toistaa se sama! Minulla ainakin ykköseen mennessä odotukset olivat huomattavasti pienemmät kuin kakkoseen ja silti molemmat naurattivat ihan yhtä paljon. Tästä pitäisi ansaita Oscareita!

Jos yksi haittapuoli kakkososasta pitäisi keksiä on, että Charlie Dayn kimitys tässä jatko-osassa ajoittain saavuttaa ärsytyspisteen ja vetää vähän yli, mutta se on vähäistä. Chris Pine on loistava lisä hemmoteltuna poikana ja Christoph Waltz vetää elokuvassa kuin elokuvassa tämän ärsyttävän pahiksen roolin parempana kuin ketään toinen valkokankaalla. Jason Bateman saa entistä enemmän tilaa koomiselle ajoitukselleen, joka on yhtä osuvaa joka elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Horrible Bosses 2 on komediana täydellinen; hyvät näyttelijät, hauskat naurut ja tylsistymättömyys elokuvaa seuratessa.

Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds)

Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantion elokuva vuodelta 2009. Sotaelokuva, Tarantinon ohjaama ja käsikirjoittama, jonka pääosissa on Brad Pitt, Christoph Waltz, Melanie Laurent, Diane Kruger, Eli Roth, Michael Fassbender, Til Schweiger ja Daniel Brühl. Elokuva on tuottanut yli 300 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, parhaan käsikirjoituksen, parhaan kuvauksen, parhaan leikkauksen, parhaan äänitehosteiden sekä parhaan äänityksen Oscar-palkinnon saajaksi ja Christoph Waltz voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon.

     Vuonna 1941 juutalaisten metsästäjänä tunnettu SS-kapteeni Hans Landa (Waltz) tappaa Shosanna Dreyfussin (Melanie Laurent) perheen, Shosannan päästessä pakoon. Vuonna 1944 Shosanna elää Pariisissa uudelle henkilöllisyydellä Emmanuelle Mimieux, elokuvateatterin omistajana. Eräs natsisotilas (Brühl) rakastuu häneen ja Emmanuellelle selviää tämän olevan jopa sotasankari, jolla on vaikutusvaltaa. Hän saa omaan sankaritekoonsa perustuvan elokuvan ensi-illan siirretyksi Emmanuelle elokuvateatteriin, liehitelläkseen tätä, mutta Emmanuelle ei ole hänestä kiinnostunut, sillä hänellä on tummaihoinen poikaystävä, jonka kanssa hyödyntää tilannetta ja suunnittelevat polttavansa elokuvateatterin vaikutusvaltaisten natsiupseerien ollessa ensi-illassa. Samaan aikaan Britit ovat käynnistäneet Operaatio Kinon, jossa natseja tappava sotilasjoukko Basterds, räjäyttäisivät elokuvateatterin. Heidät ensi-iltaan toimittaa kaksoiagenttina toimiva saksalainen elokuvatähti Bridget von Hammersmark (Kruger).

     Quentin Tarantino on persoonallisin elokuvaohjaaja, jota nykypäivänä on ainakin Hollywoodissa. Hänen omalaatuinen,  mielenkiintoinen tyyli on valjastanut hänelle uskollisen faniseurannan ja hän pysyy itselleen ja heille uskollisena jatkaen sarjakuvamaista, räiskyvää ohjaustaan. Kunniattomat paskiaiset on hyvä elokuva. Jo siitä syystä, että se ei ole perinteinen sotaelokuva. Emme näe pitkiä synkkiä pätkiä kuvaa rintamalta asemasodasta, vaan mielenkiintoista juonittelua sodan taustakuvioissa. Tarantino on luova. Hänen käsikirjoituksensa on täyttä mielikuvituksen juhlaa, jossa hän mielekkäästi yhdistää fiktion ja tarkkoihin lähteisiin perustuvan faktatiedon. Hän ainakin jättää joka elokuvaan jälkensä ja tekee jokaisesta elokuvasta poikkeuksellisen. Tätä elokuvaa on mielenkiintoista katsoa, toki muutaman veripatruunan olisi voinut jättää käyttämättä, mutta sekin on vain pieni seikka, loppujen lopuksi. Tarantino on siksi upea elokuvaohjaaja, koska hän osaa yhdistää musiikin, leikkauksen ja käsikirjoituksen yhdeksi upeaksi kokonaisuudeksi, rikkoa rajoja ja luoda oman mielen mukainen taideteos.

      Melanie Laurent on häikäisevä. Hänessä on syvää ranskalaisuutta ja käyttää omaa olemustaan roolissaan hyväkseen. Emmanuelle Mimieux on mysteerinen ja viekas hahmo, johon Laurent on ammentanut upeasti tasapainoa, uskottavuutta, yhtenäisyyttä, kaikkea mitä rooli vaatii toimiakseen. Hän ei jätä aukkoja ja tekee roolisuorituksesta hienon, lankoja yhteen punovan, elokuvan keskiössä olevan huomiopisteen. Laurent on erinomainen näyttelijä.

      Christoph Waltz on tietenkin elokuvan todellinen tähti. Hän tekee mahdottomassa roolissa mahdottoman roolisuorituksen. Waltz tuo hahmoon osuvaa yliampuvuutta, mutta tasapainottaa sitä upeasti vakaalla katseellaan ja silmien takana tapahtuvalla näyttelemisellä. Erittäin onnistunut roolityö pahiksena. Tälläisiä emme usein saa, sillä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että juuri leffojen pahikset ovat pienimuotoisia pettymyksiä. Mutta Waltz ikuistaa itsensä ikimuistoisimpien elokuvapahisten kaanoniin hyytävällä roolityöllään.

      Daniel Brühl tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Olen ihmeissäni, miten hän ei ollut aivan Waltzin vierellä Oscar-gaalassa, sillä tälläinen hahmo voisi olla vaarassa jäädä kaiken muun alle. Brühl kuitenkin tuo hahmoon jotain häiriintynyttä, jotakin osuvaa, mikä tekee hahmosta entistä syvemmän ja entistä paremman osan kokonaisuutta elokuvan kannalta. Hän ei varasta huomiota, ei hypi nenälle, mutta hänen ajoituksensa; hänen tarkka laskelmoitu terävyytensä on huipussaan.

      Brad Pitt tuo elokuvaan uutta valoa. Hän tekee omaa jälkeään ja tekee roolisuorituksesta erilaisen, mutta silti osuvan. Elokuvan sävy on huumoripainotteinen, kaikesta huolimatta ja tätä edesauttaa Pitt järkyttävällä Italian kielen lausumuksellaan ja rennolla asenteellaan. Hän selvästi osaa luoda hahmon ja saada sen heräämään henkiin. Hän tuo siihen persoonaa ja mielikuvitusta. Hän on estoton ja heittäytyy mukaan, mikä on täydellinen piirre näyttelijässä. Hän ei ota itseään liian vakavasti.

      Diane Kruger on upeasti roolitettu. Hän on kuin ilmetty 1930- ja 1940-luvun saksalainen elokuvatähti, joka vihaa vuorikiipeilyä ja on baarissa kuin kotonaan. Kruger vaihtaa kielestä toiseen sujuvasti ja näyttelee millä tahansa kielellä sitäkin paremmin. Hän tuntee itsensä ja tietää mihin pystyy, mikä edesauttaa häntä yhä joustavampaan ja sulavampaan roolisuoritukseen, joka lisää hahmoon inhimillisyyttä ja siten uskottavuutta. Hän saa hahmon toimimaan niin sujuvasti, ettei hänen näyttelemistään edes erota.

     Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantinon taitojen näyte. Se on mielenkiintoinen, räiskyvä, persoonallinen, mahdottoman elävä sekä upea elokuva. Upea näyttelijäkaarti elävöittää elokuvaa entisestään. Loistava yhteistyön tulos - omalaatuinen.

'

...=)

Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)

Kolme muskettisoturia on Paul W.S. Andersonin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa Orlando Bloom, Logan Lerman, Milla Jovovich, Luke Evans, Christoph Waltz, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Juno Temple, Mads Mikkelsen ja Til Schweiger. Elokuva tuotti yli 132 miljoonaa dollaria.

     D'Artagnan (Lerman) lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin hankkiakseen kokemuksia ja liittyäkseen Muskettisotureihin. Matkalla sinne hän törmää Kapteeni Rochefortiin (Mikkelsen), joka loukkaa hänen hevostaan, mikä johtaa kaksintaisteluun, jossa Rochefort taistelee epäreilusti ja Milady De Winter (Jovovich) lopulta armahtaa D'Artagnanin pulasta. Pariisiin päästyään D'Artagnan lähtee Rochefortin perään, mutta samassa tulee kohdanneeksi Kolme Muskettisoturia; Athosin (Macfadyen), Porthosin (Stevenson) ja Aramiksen (Luke Evans). He pitävät nuoren D'Artagnanin energiasta ja kutsuvat asumaan luokseen. He saavat kuitenkin kutsun Kuninkaan linnaan kuulemaan rangaistuksensa erään välikohtauksen aikana tapetuista vartijoista. Kuningas kuitenkin pitää Muskettisotureista ja vastoin Kardinaali Richeliun (Waltz), joka on valtakunnan vaikutusvaltaisin mies ja Kuninkaan oikea käsi, käskyjä, palkitsee soturit. D'Artagnan ihastuu Kuningattaren hovineitoon. Richeliu juonittelee kuitenkin sotaa Ranskan ja Englannin välille apunaan Milady De Winter ja Kapteeni Rochefort. Milady on hyvissä väleissä Englannin vaikutusvaltaisimman miehen, Buckinghamin herttuan (Bloom) kanssa. Luonnollisesti Muskettisoturien täytyy estää aikeet.

     Itse ainakin sekoitin aluksi Paul W.S. Andersonin ja Paul Thomas Andersonin. Paul Thomas Anderson on muun muassa Boogie Nightsin ohjaaja ja Paul W.S. Anderson on tämän elokuvan lisäksi ohjannut sellaisia elokuvia kuten Resident Evil (2002) ja Death Race (2008). Toiseksi Luke Evans näyttää hämäävän paljon Orlando Bloomilta ainakin tässä elokuvassa. Paul W.S. Anderson on mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Vaikka hänen elokuvansa eivät ole puhtaimmasta päästä, täytyy minun nostaa hattua hänelle. Nimittäin Kolme muskettisoturia on hieno elokuva. Näin juuri kuuluu ottaa vanha klassikko käsittelyyn ja nostaa se täysin nykyajan tasolle. Upea 3D-tekniikka sopii elokuvaan juuri täydellisesti. Upeat erikoisefektit ja hyvällä maulla toteutettu tunnelma elokuvassa ovat viihdyttäviä. En oikeastaan tiedä, miten ylistää tämän sortin elokuvaa oikeilla sanoilla. En sanoisi, että se on täydellinen elokuva, mutta se on niin täydellinen kuin se ikinä vain voi olla. Käsikirjoitus on täysin kliseinen ja hengetön. Itse elokuva on ennalta-arvattava ja epärealisitinen. Elokuvan tavoite on enemmänkin rappeuttaa katsojan aivoja kuin kohottaa. Se, joka haluaa, saa luultavasti sanottua sanan "pyh" aika monta kertaa elokuvan aikana. 

...Mutta mikään näistä ei haittaa, vaan pikemminkin korostaa kokonaisuuden toimivuutta. Kerrankin elokuva, joka ei revittele veripatruunoilla, jossa toimintakohtaukset eivät sijoitu pimeälle kujalle, jossa annetaan epäuskottavuuden mellastaa niin, että siitä ei tarvitse välittää. Elokuva on tehty todella upealla maulla ja toimii A-tason viihteenä. Mieltyinen elokuvakokemus on ainakin tuloksena elokuvankatsomisesta. Tietty "pilke-silmäkulmassa"-huumori myös tuo oman sävynsä elokuvaan ja kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä, rento, upea, näyttävä ja juuri sellainen, mitä käsitteeltä seikkailu-elokuva odottaakin. Kolme muskettisoturiahan on iän ikuinen tarina ja en voi laskeakaan kuinka monta elokuvaversiota olen siitä nähnyt. Voin kyllä sanoa, rehellisesti, että tämä on paras niistä versioista. Se ei sorru tekemään itsestään liikaa yrittävää, liikaa jäljittelevää tai liian tylsää ja draamamaista, kun se ei niitä kerran ole. 

      Logan Lerman on ehdottomasti yksi lupaavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hänessä on tiettyä antaumuksellisuutta ja omistautuneisuutta, mutta hänellä on myös oikea asenne ja hänen näyttelemistyylinsä on vahvaa. Hänen työnsä vaihtelevuus on todella uskomatonta.

      Kolme muskettisoturia on upea, näyttävä ja viihdyttävä elokuva. 3D-tekniikka pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Juuri näin kuuluu uusia vanha klassikko.

8

...=)

Carnage (Carnage)

Roman Polanskin elokuva Carnage sai ensi-iltansa vuonna 2011. Elokuvan pääosissa on kaksinkertainen Oscar-voittaja Jodie Foster, moninkertainen Oscar-ehdokas John C. Reilly ja Oscar-voittajat Kate Winslet ja Christoph Waltz.
    Carnage kertoo kahdesta pariskunnasta, Penelope ja Michael Longstreetista ja Nancy ja Alan Cowanista, jotka kokoontuvat Longstreettien asuntoon selvittämään heidän poikiensa riitaa, joka tapahtui leikkikentällä.
     Carnagen juoni on hyvin pelkistetty. Elokuva ei esiinny kuin vain neljä näyttelijää ja koko elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa. Roman Polanskin rikas ohjaus kuitenkin pitää tarinan ja elokuvan koko ajan elossa. Ja vaikka alkuasetelma on liiankin yksinkertainen, käsittelee elokuva upealla tavalla teemoja kuten aikuisuus, ihmisten kanssa toimeentuleminen sekä syyllisyys. Polanskin luovat päätökset nousevat esiin ja hänen tapansa esittää elokuva avaamatta sitä yhtään katsojalle on vertaansa vailla. Carnage on erittäin tulkitseva teos, jossa neljä aikuista ihmistä tarkastellaan kuin suurennuslasin lävitse, pientä uskottavuuden puutetta juonessa, täyttä uskottavuutta näyttelijäsuorituksissa sekä ohjauskessa. Polanskin ohjausta ei voi olla painottamatta liikaa sillä hänen luoma hienovarainen koomisuus, viihdyttävä dramaattisuus sekä syvällinen tulkitsevuus on hiottu täydellisyyteen asti.
    Kate Winslet on upea, monipuolinen, tarkka näyttelijä, joka tässä elokuvassa selvästi nauttii roolistaan sekä näyttelemisestä muiden näyttelijöiden kanssa. Hänellä on syvää paloa näyttelemistä kohtaan ja hän on hyvin aito. Hän onnistuu tuomaan valkokankaalle hyvin inhimillistä tunnetta, pystyy heittäytymään mukaan elokuvan tyyliin ja tunnelmaan sekä luomaan karismaattisen, täyden roolisuorituksen vaivattoman oloisesti. Hänestä huokuu tiettyä varmuutta ja hän osaa hyvin käyttää hyväkseen hahmon fyysisyyden, käsikirjoituksen dialogin sekä hän osaa luottaa itseensä.
    Christoph Waltz on hyvin mielenkiintoinen näyttelijä. Kuten hänen vangitseva roolisuoritus elokuvassa Inglorious Basterds osoittaa, Waltz on kykenevä muokkamaan roolihahmosta hyvin uskottavan, realistisen sekä hyvin kulkevan hahmon. Waltzin roolisuorituksessa on jotain kepeyttä ja vaivattomuutta ja hän osaa olla erittäin vakuuttava. Tietyt vivahteet ja lisät, joita Waltz näyttelemisessään käyttää ovat varsin onnistuneita roolityössään ja hänen Alan Cowan on aito sekä armottoman varma.
     John C. Reilly on hieman erikoinen näyttelijä. Siinä missä hän tuntuu aina esittävän samaa hahmoa valkokankaalla, tehden sen tietenkin varsin hyvin, hän osaa myös luoda hahmoista todella ihmisyyttä huokuvia. Reilly on täynnä taitoa ja hän osaa säädellä hyvin roolihahmoaan, jos niin voi sanoa. Hän on hyvin viisas ja tietää minkälaisen kuvan hahmostaan antaa. Reilly taitaa teatraalisen näyttelemisen kuin myös matalatempoisen, hidasrytmisen näyttelemisen ja nyt hän yhdistää nämä kaksi tyyliä luoden hahmostaan elävän.
     Jodie Foster on hankkinut vuosikausia kokemusta ja osaa nyt käyttää sitä hyväkseen. Hänessä on tiettyä itsevarmuutta ja hän tuntuu näyttelevän intohimolla ja kunnioituksella projektia kohtaan. Hän käsittelee hahmoaan hyvin varovasti ja hän saa kuvattua hahmon erittäin moniulotteisesti, syvällisesti ja luontevasti.
     Carnage on teatraalinen elokuva, täynnä syvällistä tulkintaa ja vankkaa kokemusta kaikilta projektissa mukana olleilta. Carnage on viihdyttävä, mielenkiintoinen teos, jossa Roman Polanskin monipuolinen ohjaus pääsee pääosaan. Erityiset puitteet tekevät elokuvasta ainutlaatuisen ja neljän hienon näyttelijän yhteistyö tekee elokuvasta miellyttävän. Käsikirjoitus on elokuvan aivot sekä sydän. Elokuvasta kuitenkin puuttuu tiettyjä elokuvallisia aspekteja ja kokonaisuudesta tulee kuin teatterinäytös olisi vain filmattu kameralla. Myös tarkoitus ja päämäärä jätetään liikaa pimentoon ja elokuvan tulkitseminen on liian työlästä ja tuntuu kaikki kuin kaikki elokuvanteossa mukana olleet olisivat vetäneet oman, erilaisen johtopäätöksen ja kokonaisuudesta tulee vaillinainen.

8+

...=)